Hiisi vai leijona?

Olin lauantaina kotoa lähtiessäni ottanut työläppärin mukaani, jotta voin alkuviikosta jäädä jonnekin etätöihin, jos tarve vaatii. Hyvä niin, sillä sää oli sunnuntai-iltana yhä aurinkoinen, joten tarve oli mitä ilmeisin.

Joku puskaparkki olisi periaatteessa mieluisin paikka tehdä töitä, mutta tarjolla täytyisi olla ainakin sähköä ja nettiyhteys. Virran riittävyys ei ollut ongelma, mutta netin käytettävyyteen ei voi vaikuttaa muuten kuin sijoittumalla oikein.

Pitääkseni asiat yksinkertaisina ajelin sunnuntai-iltana Kalevalan Matkaparkkiin, joka sijaintinsa puolesta oli ennestään tuttu paikka. Viidentoista euron hinnalla käytettävissäni olivat hiihtokeskuksen huoltorakennuksen palvelut sekä sähkötolppa, joka helpotti myös auton lämmittämistä, mikä nähtävästi oli yhä tarpeen.

Työskentelyolosuhteet autossa olivat varsin kelvolliset, enkä oikeastaan kaivannut ympärilleni muuta kuin hieman suurempaa näyttöä. Avokonttoriin verrattuna oma työhuone on joka tapauksessa luksusta; ainakin radiolla, jääkaapilla ja kahvinkeittimellä varusteltuna.

Kalevalan matkaparkin ovet toimivat avaimilla, jotka ovat koodilukitussa kotelossa. Minulla oli aluksi vaikeuksia saada kotelo auki, mutta kun tarvittavat temput omaksui, ovista pääsi kulkemaan.

Maanantai-iltana ajelin töiden jälkeen Rautavaaralle, Metsäkartanoon. Siellä fasiliteetit olivat yhtä hyvät kuin Kuhmossa, elleivät paremmatkin. Vain 22 eurolla sai camping-alueelta sähköpaikan, jossa oli hyvä 4G-verkko, ja metsä heti oven takana.

Illalla oli vielä hetki aikaa, jonka päätin käyttää kohti Pumpulikirkkoa ja Tiilikkajärven kansallispuistoa menevällä Virvatulten polulla. Aluksi kuitenkin harhauduin pienemmälle luontopolulle, jossa kohtasin kummallisen hahmon, joka vaikutti pitävän sadetta puukatoksessa, vaikka ei satanut.

Hahmolla oli pöllömäisiä piirteitä, mutta sen lasittunut, ilkeä katse sai selkäkarvat pystyyn. Olisiko tuo sittenkin helvetistä karannut? Ei ole lasten luontopolku tämä.

Löydettyäni jälleen oikealle polulle lompsin Yrttisuon reunassa olevalle laavulle. Aika usein laavuillakin on joku persoonallinen nimi, mutta tämä yksilö oli vain "laavu". No, mitäpä sitä turhaan monimutkaistamaan asioita.

Yrttisuolle on joskus rakennettu tukevan oloinen kulkuramppi, liikuntarajoitteisia ajatellen varmaankin. Vuosien myötä puurakenteet ovat kuitenkin menneet huonoon kuntoon. Itse asiassa niin huonoon, että ne on sittemmin asetettu käyttökieltoon.

Luulin aluksi, että kielto liittyi suon laidassa olevaan lintutorniin. Torni näytti ehjältä, mutta lienee samaa ikäluokkaa kuin muutkin rakenteet, joten ehkä senkään kestävyydestä ei ole takeita.

Rajoituksista huolimatta päädyin lopulta suolle, johon ilta-aurinko paistoi kauniisti. Siellä eteeni putkahti kaikkien reissun aikana kohtaamieni hiisien ja muiden otusten jälkeen jotain vielä merkittävämpää.

Vaikka olen lapsesta asti potenut likinäköisyyttä, tästä ei voinut erehtyä. Leijona! Vähän niin kuin Ruokolahdella aikoinaan, mutta tällä kertaa aito. Ja mikä parasta, nyt eläimestä olisi väitteiden tueksi myös kuvamateriaalia.

Leijonat viihtyvät savannimaisissa olosuhteissa, eikä tämäkään yksilö tainnut edes huomata, että sitä tarkkailtiin. Kovin pitkään en silti tohtinyt suon laidassa patsastella, koska paljastuttuani peto olisi saattanut lähteä seuraamaan minua.

Jonkun vanhan iskelmän säkeet nousivat mieleeni hiipiessäni takaisin metsän puolelle:

Kumpi voittaa, hiisi vai leijona?

Kysyy minulta töissä johtaja
Mikä minä olen sille vastaamaan
Multa luvut jäi kesken aikanaan

Seuraava päivä oli ammatillisesti vaikea, mikä sai minut hyödyntämään käytettävissäni olevan ulkoilmaoption. 

Kun käy välillä juoksemassa rannalla ja metsässä, koodaaminen sujuu taas ihan uudella tavalla.

Haravapuron polkukin on näemmä nykyään osa Tiilikkajärven kansallispuistoa. Enpä tuota vielä kulkiessani tiennyt, mutta kesäkuun alussa puisto joka tapauksessa on laajentunut kartanon suuntaan.