Körötellään

Yksi retkeilyauton hankintaan liittyvistä ajatuksista ja toiveista oli, että se toisi uusia mahdollisuuksia lähiretkeilyyn. Suurin osa kotia ympäröivistä retkikohteista on käyty läpi moneen kertaan, ja kynnys lähteä samoille poluille uudestaan ja uudestaan on vuosien myötä noussut korkeammaksi.

Kun illaksi ei tarvitse ehtiä takaisin kotiin, ei aamullakaan ole niin kiire lähteä liikkeelle. Toki sama voisi jossain määrin toteutua myös teltan kanssa, mutta tavaroiden pakkaaminen veisi silti enemmän aikaa, ja kokemus on osoittanut, että sellainen syö lähtemisestä terän. Tämä mielessämme päätimme kesäkuisena viikonloppuna tavoitella Juuan ja Kaavin rajalla olevaa Makkarasärkkää. 

Makkarasärkän ympärillä - Kaavin puolella - on liki sadan neliökilometrin kokoinen alue, jossa risteilee paljon metsäautoteitä. Tiekylttejä ei ole riesaksi asti, joten ilman nettikarttaa korvessa on helppo ajaa harhaan.

Puskapysäköintiin syrjäiset tiet kuitenkin tarjoavat paljon vaihtoehtoja. Muistan jollain takavuosien reissuillamme nähneeni Suurelle Kotalammelle menevän metsäautotien päässä retkeilyauton, joten paikka voisi paitsi toimia jalkautumispaikkana myös tarjota rauhallisen kulman yöpymistä varten. Toinen potentiaalinen yöpymispaikka saattaisi olla Kalliovuori.

Alueen tiet ovat periaatteessa hyväkuntoisia, mutta pahimmillaan kovin kivisiä ja soraisia. Fiatin rengaspainesuositus on varsin korkea (5,5 bar), joten sorateillä Ducato ei ole mukavimmillaan. Olen käyttänyt autossa reilun viiden baarin paineita, mutta tekisi mieli laskea niitä vieläkin alemmaksi. Sopiva nopeus tuntui Makkasärkän teillä olevan enimmillään 20 km/h. 

Menomatkan aikana selvisi, että Kalliovuori täytyy unohtaa, koska siellä tehtiin metsätöitä. Niinpä ajelimme suoraan Kotalammen kupeeseen, josta lähdimme talsimaan kohti särkkää.

Makkarasärkkä ei ehkä kokonsa ja muotonsa puolesta ole poikkeuksellinen, mutta hienon siitä tekee hoidettu metsä ja harjun vieressä pitkän matkaa lipuva Vaikkojoki. Harjun kautta kulkevaa pidempää retkeilyreittiä kutsutaankin Vaikon vaellukseksi.

Oman säväyksensä särkälle antavat sen pohjoispäähän kertyneet siirtolohkareet.

Suuri-Levän rannalla...

... meitä odotti laavu, joka oli hienolla paikalla, joskin aivan tien vieressä. Laavu on merkitty karttaan, mutta odotusarvomme tulipaikkaa kohtaan koostuivat lähinnä betonisesta kaivonrenkaasta, mihin nähden paikka oli suorastaan loistelias. 

Kävellessämme hissukseen metsäautotietä Heinävaaran suuntaan kohtasimme lintupariskunnan, joka äänekkäästi ilmaisi, että voisimme oikeastaan kiihdyttää tahtiamme.

Luulin niitä ensin liroiksi, mutta kyseessä taisi sittenkin olla joku viklo, ehkä valkoviklo.

Tämä ainakin on kurki, joka lensi yllättävän korkealla. Oliko siltä ollut jotain hukassa, kumppani kenties?

Heinävaaran luonnonsuojelualueella oli hienoa metsää, mikä sai oman kumppanini hyvälle tuulelle.

Rätkäle-Levältä laskeva puro tulvii usein keväisin, mutta nyt siltaa pitkin pääsi hyvin yli.

Kun Kalliovuoreen liittyvä suunnitelma karahti kiville, piti löytää joku toinen yöpymiseen soveltuva paikka. Sellaisista ei varsinaisesti ollut pulaa, mutta kun tarjontaa on runsaasti, tarpeettoman pienet yksityiskohdat alkavat vaikuttaa valintaan. Kartoitettuamme muutaman metsäautotien tilanteen... 

... päädyimme lopulta Särkijärvelle menevän metsäautotien alkupäässä olevalle levikkeelle. Siinä oli oikein hyvä, koska eipä näillä kulmilla yleensä ole yöaikaan muuta liikennettä.

Seuraavana päivänä jatkoimme autoillen kohti Rakkinekoskea, jossa ajattelimme kiertää pienten lampien ympäröimän luontopolun. Oli tiedossa, että Rakkinekosken silta ei ehkä olisi ajettavissa autolla, mutta ainahan voisimme jättää Reiskan joen pohjoispuolelle, ja ylittää sillan kävellen.

Sillan molemmin puolin oli edelleen ajokieltomerkit, ja varoitus sillan heikosta kunnosta. Netistä löytyi maininta, että sillan voi omalla vastuulla ylittää henkilöautolla, mutta retkeilyautolla sillan kantavuutta ei tehnyt mieli testata, vaikka ei silta aivan romahtamispisteessä näyttänyt olevan.

Maisemat Rakkinepolun varrella ovat hienommat kuin mitä nimestä voisi päätellä. Polku ei ole kovin pitkä, mutta sitä on helppo venyttää, kun kulkee osan Koillis-Savon retkeilyreittiä pitkin.

Autolle palattuamme ajattelimme palata Riihijärven kautta takaisin Mäntyjärventielle. Suorin reitti ei kuitenkaan aina ole paras mahdollinen, ainakaan retkeilyauton kanssa.

Lukuisia kilometrejä hitaasti ryömittyämme päädyimme tielle, jolle oli asetettu painorajoitus. Adria olisi saattanut mahtua painorajan alle, mutta tien kunto huoletti muutenkin. Jalkauduin tutkimaan tilannetta ja päätin sitten, että käännymme takaisin. 

Tien alku näytti ihan hyvältä, mutta edempänä odottavat syvät kuopat ja korkeahko keskiharjanne olisivat saattaneet olla Fiatille hankalia. Lyhyt osuus olisi ehkä ollut ajettavissa, mutta intomme ottaa riskejä oli vähäinen. 

Päätös tiesi sitä, että meidän pitäisi körötellä takaisin isolle tielle samaa reittiä, jota olimme edellisestä päivästä lähtien ajaneet, kahtakymppiä. No, kiirekös tässä, mutta rengaspaineasiaa täytyy selvästikin kesän aikana miettiä.