Mulkoilua

Puskaparkkimme oli melko lähellä tietä ja junarataa, mutta riittävän rauhallinen silti. Junia ei ainakaan yön aikaan kulkenut, liekö tuo sitten joku lakko ollut päällä. 

Kun nyt valmiiksi olimme Laahtasen rannalla, päätimme uuden aamun alkajaisiksi tutustua lammen ympäri menevään retkeilyreittiin. Paikan ohi on ajettu ennenkin, mutta lyhyttä pyrähdystä lukuun ottamatta Laahtasen ympäristö on jäänyt vieraaksi. "Toisella rannalla ei ... ole mitään erityistä",  olen näemmä vuonna 2014 lausunut.

Alueen länsipuoli näyttikin kartassa melko suomaiselta, eikä pitkospuiden kuntoonkaan liittynyt ilmakuvien pohjalta suuria toiveita. Lähdimme silti kiertämään lampea vastapäivään.

Merkitty reitti etenee lammen pohjoispäässä aivan radan vartta pitkin. Tällä kohdin polku oli melko pusikkoinen, mahtaisikohan vastaan tulla punkkejakin? Niiden ohella minua mietitytti 25000 voltin voimalinja, joka tuntui roikkuvan aivan päälaen yläpuolella.

Johtoja tuijottaessani tulin vahingossa astuneeksi kyykäärmeen päälle. Takana kulkenut vaimo huomasi tilanteen, ja hienovaraisesti kommentoi holtitonta etenemistäni. Lopulta näin käärmeen itsekin, ja käärmekin taisi mulkaista minua, mutta sen kummempaa vihanpitoa tilanteeseen ei liittynyt. Onneksi en kuitenkaan ollut liikkeessä sandaaleilla.

Alkuhässäköiden jälkeen reitti muuttui hienommaksi polun samalla putkahtaessa suon laitaan. Suo-osuuteen liittyvät epäilytkin osoittautuivat vääriksi, sillä hyväkuntoiset pitkokset kiemurtelivat rantaa pitkin.

Monin paikoin rannalla kuitenkin näkyi jäänteitä pitkosten edellisestä sukupolvesta. Muutama kesä aiemmin olisi saattanut olla hankalampaa.

Aamun myötä Laahtasen poluille alkoi kertyä muutakin väkeä. Lampi lienee paikallisten suosiossa, eikä ihme, sillä ennakkokäsityksistämme huolimatta sen ympäri menevä polku on - ehkä pohjoispäätä lukuun ottamatta - oikein mukava.

Kuten satelliittikuvistakin näkyy, Laahtasta halkovat sillat eivät ole aivan lyhyitä, ainakaan yhteismitaltaan. 

Mutta kuka nämä sillat ja pitkokset on alunperin rakentanut? Googlettamalla selviää, että reitti on alunperin Metsähallituksen 80-luvulla toteuttama, minkä jälkeen pitkospuut on kertaalleen talkootyönä kunnostettu, ja reitti avattu uudelleen kesällä 2022.

Alueen laavut ja nuotiopaikat - joita on merkittävän monta - ovat aavistuksen karuja, mutta tarjoavat ainakin suojaa sateelta silloin kun sitä tarvitaan. 

Kuriositeettina mainittakoon, että lammen pienille saarekkeillekin on rakennettu pieniä levähdyspaikkoja. En tiedä, onko niille joskus päässyt lankkuja pitkin, mutta nyt vene olisi ollut ainoa vaihtoehto.

Jälkeenpäin huomasin, että myös Sotkamontien itäpuolella, Laahtaskoskella, on kartan mukaan laavu. Se jäi tällä erää tutkimatta, mutta eiköhän tästä joskus taas ajeta ohi.

Illaksi jatkoimme Taivalkosken Bestparkiin. Sorakenttä näyttää ilmakuvassa karummalta kuin mitä se oikeasti on, mutta tilasta ei ainakaan ole pulaa.

Taivalkoski oli toinen kosketuksemme Bestpark-ketjuun. Jos yöpymiseen liittyvät toiveet koostuvat lähinnä rauhallisesta ympäristöstä peruspalveluineen (wc, suihku, sähkö), kohtuuhintainen konsepti on ihan toimiva. Taivalkoskella huoltorakennuskin on melko uusi.