Suotrilogia osa III - Hirvisuo

Kun lomaa yhä piisasi ja kelit olivat kohdillaan, päätimme huhtikuisena sunnuntaina lähteä katsomaan mitä Hirvisuolle kuuluu.  Suon laitaa menevällä Hirviladulla on reippailtu usein ennenkin, mutta tällä kertaa ajattelimme lähestyä kohdetta vähän eri suunnasta, Kellomäen puolelta.

Arvelimme, että Kellomäestä Lukkarilaan menevä tie olisi läpeensä ajettavissa myös talvella; olemmehan joskus autoilleet sen toisessa päässä.  Oletus kuitenkin oli väärä: eteneminen Myllyahontiellä tyssäsi lumiesteeseen noin kilometri ennen Hirvilatua.  Mönkkärillä siitä oli vielä menty.

Kilometrin olisi tietysti voinut kävelläkin - lumikenginhän tarkoitus oli muutenkin liikkua - mutta tienoo ei oikein soveltunut pysäköintiin.

Lopulta päädyimme ajamaan Katajamäen, Lapinmäen, Pekkalanmäen, Arolanmäen, Suurimäen ja Lahnamäen (olikohan siinä kaikki?) kautta samoille kulmille kuin joskus aiemminkin.  Lumesta ei näilläkään tieosuuksilla ollut pulaa, mutta ihan kaasu pohjassa hankeen ei sentään tarvinnut sukeltaa.

Valitsimme lähtöpaikaksi ennestään tutun levikkeen, johon on hyvä pysäköidä ympäri vuoden.  Valinta lisäsi hieman kävelymatkaa, mutta mikä olisikaan mukavampaa ...

... kuin ladullakävely huhtikuun auringossa!  Nyt kun latua ei enää kunnostettu, kävelyyn oli ihan Lukkarilan kyläyhdistyksen myöntämä lupakin.  Asia kuumotti silti hieman mieltä.

Myllyahontie oli toisesta päästään vielä lumisempi, eikä mönkkärin jälkiäkään enää näkynyt.  Tästä ei olisi autolla menty edes vauhdilla.

Suon laitaan päästyämme loikkasimme pois ladulta ja lähdimme kävelemään kohti nevaa.  Vaikka aurinko oli jo korkealla, hanki kantoi yllättävän hyvin.  Se oli kivaa, sillä olemme edellisillä kevätretkillä lähinnä rämpineet syvässä lumessa, eikä Hirvisuotakaan ole aiemmin tarkasteltu kuin sen laitamilla seisoen.

Pieni toiveemme oli, että suolla näkyisi jo muuttolintuja, mutta paria joutsenta lukuun ottamatta emme havainneet mitään liikettä.  Tosin harvemminpa linnut tyrkylle tulevat, paitsi ehkä metsot.

Aurinko oli sulattanut saarekkeiden eteläpuoliskot niin, että mättäällä oli jo mukava istuskella.  Tuulensuojaisessa kulmassa oli muutenkin miellyttävää: kuin kesällä, mutta ilman hyttysiä!

Paluumatkalla satuimme kulkemaan Hirvisuon laavun kautta. Oskarinkodallekaan ei olisi ollut kuin kilometrin matka, mutta sinne meillä ei tällä kertaa ollut asiaa.

Tämä oli jo toinen perättäinen kevät, kun Lapin reissu jäi tekemättä.  Viime keväänä asia hieman harmitti, mutta nyt se ei enää tunnu miltään.  Onkohan tästä tulossa uusi normaali?

Vaikka tuntureita ei ympärillä kohoakaan, tällaiset aurinkoiset retket lähiseuduille ovat silti mukavia.  Vähemmän ajamista, vähemmän rahanmenoa, enemmän aikaa ulkona.  Voi silti olla, että matkailuauton hankinnan myötä Lapin matkailumme saa taas uutta pontta.

Tähän päättyy suoaiheinen trilogiani.  Seuraavan kerran suolla toivoakseni edetään jo vaelluskengät jalassa.