Retkeilyautoretkeilyä

Helmikuun alkupäivinä kesä välkkyi jo mielessä, vaikka talven ote oli yhä vahva. Reiskakin epäilemättä odotti kesäisiä reissuja, mutta kun vakuutukset ja muut maksut on maksettu, eihän autoa kannata talvellakaan pihassa seisottaa.

Yksi syy retkeilyauton hankintaan oli, että se toisi hieman vaihtelua ulkoilurutiineihin, jotka omalta osaltamme ovat jo vuosikausia olleet aika samanlaisia. Paitsi että auto yksinkertaistaisi lähiseudulle suuntautuvia kesäreissuja, se voisi talvella toimia tukikohtana hiihto- ja lumikenkäretkillä.

Koska retkeilyautoilu on meille enimmäkseen uusi juttu, päätimme aloittaa harrastuksen pienin askelin. Ajatus oli, että lähdemme lumikenkäretkelle paikkaan, joka täyttää seuraavat toiveet:

• Autolla pääsee helposti reitin varteen
• Ei (välttämättä) valmiita retkeilyrakennelmia kuten laavuja
• Mieluusti jotain valmista uraa kävelyä helpottamaan

Subarulla voi talvellakin ajaa melkein minne tahansa, mutta Adrian kanssa asiaa täytyy miettiä enemmän. Pienet tiet voivat olla isolle autolle hankalia, vaikka ne olisi aurattukin.

Kapealla tiellä ei välttämättä mahdu kohtaamaan muita, ja mahdollisuus päätyä ojan puolelle on aina olemassa. Jo ensikokemukset ovat paljastaneet, että lähes kolme tonnia painava etuvetoinen auto jää pelottavan herkästi lumeen kiinni. Olisi siis hyvä, jos polun varteen pääsisi mahdollisimman isoa tietä pitkin.

Toisaalta retkeilyrakennelmien puute ei haittaa, koska autoa on nimenomaan tarkoitus käyttää sellaisena. Ihan umpihankeen ei silti tämän ikäisenä viitsi talven lumisimpana hetkenä lähteä tarpomaan, joten jonkinlainen kulku-ura on plussaa.

Näillä kriteereillä päädyimme helmikuisena viikonloppuna tavoittelemaan Pisaa. Tarkoitus oli lähteä liikkeelle Lastukosken P-alueelta, jonka toivoimme olevan aurattu. Jos ei, niin sitten kokeilisimme Salmenpellon P-paikkaa olettaen, että Salmenpellontie on talvellakin hyväkuntoinen.

Lastukoskella onnisti jo. Paitsi että parkkipaikka oli putsattu, myös Pisan suuntaan lähtevä reitti näytti hämmentävän helppokulkuiselta. Luulimme baanaa ensin kelkkareitiksi, mutta ei se lopulta tainnut olla sellainen.

Puolen kilometrin jälkeen leveä osuus päättyi reitin kääntyessä syvemmälle metsään. Oli siitä silti muitakin kulkenut, joten syvään hankeen ei tarvinnut sukeltaa. 

Salmenpellon parkkipaikalta tulevan polun saavutettuamme kulkeminen helpottui taas. Salmenpellon suunnasta olisi itse asiassa voinut lompsia ilman lumikenkiäkin...

... olkoonkin, että mäen jyrkimmissä kohdissa jonkinlaisista piikeistä on talvella apua.

Ritilärappusten ansiosta Pisan näkötorniin oli yllättävän helppo kiivetä. Ainoa varottava asia oli se, ettei lapsuudenaikaisten viettiensä ohjaamana työnnä kieltään tornin metallisiin rakenteisiin.

Maisemat Pisan huipulta ovat ihan messevät, vaikka kylmä tuuli helposti hätisteleekin katsojan tornista pois.

Lentokeli ei ollut erityisen hyvä, sillä juuri tornille päästyämme mäen valtasi jäinen sumu, josta kopteri ei oikein tykkää. Ei ainakaan Kauko, joka pitkästä aikaa oli repussa mukana.

Lastukoskelta Pisan huipulle kivuten nousumetrejä kertyy yli 150. Jos lähtee liikkeelle Salmenpellolta, selviää hiukan vähemmällä, mutta hiki tulee silti.

Palattuamme autolle sen sisälämpötila oli nollan alapuolella. Kun laitoin lämmityksen päälle, lämpö kohosi pian kymmeneen asteeseen, mikä on talviolosuhteet huomioiden liki luksusta. Lämmityksen kauko-ohjausta autossamme ei ole, mutta jos lämmityksen olisi ajastanut käynnistymään ennen autolle saapumista, kahvihetkestä olisi saattanut tulla vielä kotoisampi.

On silti todettava, että kun kaksi hikistä ja lumista ihmistä sulkeutuu pieneen tilaan, olosuhteet ovat hetken aikaa trooppiset. Tällaisissa tilanteissa lämmintä ilmaa puhaltava Truma-ilmakeskuslämmitys onneksi kuivattaa kabiinia tehokkaasti.

Yhtä lailla totta on myös se, että pienessä autossa oleskelu edellyttää tiettyä asennetta, etenkin talvella. Molemmat eivät mahdu touhuamaan samaan aikaan, ja kaikkia liikkeitä täytyy hieman suunnitella. Ehkä kesällä on helpompaa, mutta mielessä täytyy kaiken aikaa pitää, että retkeilyauto ei ole hotellihuoneen vaan teltan korvike.

 

Yöpymisjärjestelytkin ovat yhä testaamatta, mikä ensisijaisesti johtuu siitä, että autoa ei ole vielä kunnolla siivottu. Sisätiloja ei viitsi lämmittää pelkän puunaamisen takia, koska homman voi yhtä hyvin hoitaa keväämmällä. Näin lopputalvesta riittää, että renkaat pyörivät ja seinästä tulee ylimääräistä lämpöä, jos sitä tarvitsee.

Viikkoa myöhemmin lähdimme vielä uudelle autoretkelle, tällä kertaa Ritoniemen suuntaan. Jäällä ei - ehkä hiukan yllättäen - ollut ihan yhtä hienoa kuin Pisan metsässä, mutta alkukeväisen auringonpaisteen merkitystä ei ole syytä väheksyä.