Pääsiäisenä oli hieno keli. Kun oltiin nuoria, tähän aikaan vuodesta - tai ainakin heti pääsiäisen jälkeen - lähdettiin aina Lappiin. Hiihtämään, lumikenkäilemään, mitä milloinkin, joskus Ruotsin puolelle ja Norjaankin.
Nykyään lähteminen ei oikein huvita. Tai ehkä mieli tekisi, mutta muuten ei jaksa. Liekö tuo pitkä ajomatka, joka tökkii vastaan, vaikka aikaakin olisi.
Viime vuosina päähän on iskostunut ajatus, että läheltä kotiakin voi löytyä hienoja maisemia. Ei ehkä tuntureita - paitsi tietysti Kinahmi - mutta kaunista kuitenkin. Ja onhan se totta, että huhtikuisen auringon paistaessa ei varsinaisesti ole väliä, millä mättäällä sitä istuu.
Silti kaipaan hieman mennyttä aikaa. Puuro-pekoniaamiaisia, hifistelyä suksivoitelun kanssa, uuvuttavia hiihtolenkkejä ja pikkupöhnäistä iltasaunomista Pallaksella tai jossain. Ja seuraavana aamuna sama uudestaan.
Mahdanko potea nostalgiaa? Wikipedia kertoo nostalgiasta seuraavaa:
"1600-luvulta 1800-luvulle asti nostalgiaa pidettiin neurologisena sairautena, jonka oireita olivat esimerkiksi jatkuva kodin ajatteleminen, alakuloisuus, itkunpuuskat, epäsäännöllinen syke sekä tukahduttavat tuntemukset.
1800-luvun loppupuolella nostalgia nähtiin psykiatrisena tai psykosomaattisena häiriönä, jonka oireita olivat ahdistus, surullisuus, ruokahalun menetys, unettomuus ja kuume."
En tosin ole mitenkään ahdistunut ja ruokakin maistuu, mutta niin maistuisi Hannukurukin. Asia on ärsyttävä, koska minulla ei varsinaisesti ole rajoitteita, jotka estäisivät lähteämästä. Voisin siis hoitaa ongelman hyppäämällä autoon, mutta en silti tee niin.
Aiheesta keskusteltiin kotonakin, kun vaimo hämmästeli kaapista löytynyttä vanhaa "I ❤ Äkäslompolo"-muovipussia. Olisikohan kaksoiselämä ratkaisu? Sanoisi vaimolle menevänsä töihin, ja töihin ilmoittaisi työskentelevänsä kotona, mutta oikeasti lähtisi Äkäslompoloon. Vaikka Reiskan kanssa, kun sellainenkin on nyt mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti