Onnen kukkuloilla

Kinahmilla on vuosien mittaan käyty useasti, mutta kertaakaan ei ole lähdetty liikkeelle aivan retkeilyreitin pohjoispäästä.  Syksy oli edennyt jo lokakuun puolelle, kun viimeinkin päätimme tehdä niin.  

Tai oikeastaan päädyimme Kinahmille hiukan vahingossa.  Olimme nimittäin ajamassa kohti Rautavaaraa, kun mieli Halunan kohdalla muuttui.  Auringossa kylpevä Kinahmin rinne alkoi houkuttaa enemmän kuin... no, emme oikeastaan edes tienneet, minne tarkalleen ottaen olimme matkalla. 

Hankkeen toteutumista joka tapauksessa edisti vuodenaikaan nähden kaunis ja lämmin sää.  Edellisenä syksynä oli tolkuttoman kylmä, mutta nyt olosuhteet olivat oikein miellyttävät. 

Liuskelouhoksen läheltä löytyi auton pysäköintiin soveltuva tila.  Sata metriä etelämpänä olisi ollut oikea P-paikkakin, mutta sen parasta ennen -päiväys oli jo mennyt umpeen.

Kinahmia on verrattain kivutonta lähestyä pohjoisesta.  Samat vertikaalimetrit on tietysti noustava suunnasta riippumatta, mutta liuskelouhokselta lähdettäessä nousu on sopivan loivaa ja reitti helppokulkuinen.

Vuoren pohjoispäästä avautuu myös kukkulan paras näköala.  Vaikka olen tässä kuvassa kiivennyt kiven päälle, riskejä kaihtava retkeilijä voi toki nauttia maisemista maan pinnan tasolta.

Retkeilyreitin palvelutaso on sitten viime syksyn kohonnut.  Pohjoishuipun eteläpuolella oleva hakkuuaukea on nimittäin otettu hyötykäyttöön, ja nyt aukean laidasta löytyy hieno penkki!

Lounaan suuntaan avautuvaan rinteeseen ei pohjoistuuli puhalla, mutta aurinko lämmittää senkin edestä, ja maisema on laadukas.

Avoimella paikalla on myös hyvä lennättää kopteria.  Vaimoa harrastukseni taitaa silti ajoittain kyllästyttää.

Onneksi puoliso hehkuu taas onnea, kun matka viimein jatkuu.

Kinahmin umpilaavulla ei tällä kertaa ollut ketään, mutta päätimme silti mieluummin evästellä Kinahmin huipulla olevalla taukopaikalla.

Istuutuessani mäen harjalla olevalle penkille näin siinä jotain ylimääräistä.  Penkin päällä oli aivan kuin... punkki.  Tarkempi tutkiskelu kuitenkin paljasti, että kyseessä oli vain puusta lennähtänyt hede tai joku muu kasviperäinen pala.  Punkki... Kinahmilla?  Heh!

Kun hetkeä myöhemmin mussutin tyytyväisenä leipääni, havaitsin taas jotain outoa, tällä kertaa omassa lahkeessani.  Nyt kohde kuitenkin liikkui ja kipusi säärystimen tarrareunaa pitkin kohti vartaloni pyhimpiä osia.  Äh, se oli oikeasti punkki.

Johdateltuani eläimen viimeiselle matkalleen istahdin takaisin penkille vain huomatakseni, että lahjettani kiipesi toinenkin punkki.  Hemmetti!  Pitääkö tässä alkaa kesken ruokailun tutkia, mitä vaatteiden alta löytyy?

 

En muista, että olisimme aiemmilla Kinahmi-retkillämme kohdanneet punkkeja, mutta ehkä lämmin sää oli saanut ne villiiintymään.  Voi myös olla, että säärystimen tarrareuna toimi haravana, joka tehokkaasti keräsi punkit heinikosta.

Oli selvää, että paluumatkan aikana lahkeita tuijoteltaisiin useasti.  Punkeista on mukavampi hankkiutua eroon silloin, kun ne vasta ryömivät vaatteiden päällä.

Punkkien ohella muuta eläimistöä ei juuri näkynyt.  Yhden linnun sentään onnistuin kuvamaan, mutta sekin muistutti lähinnä Kuopion keskustassa olevaa oksapoikaa.  Ja ehkä siinä oli ripaus Trumpiakin.

Ruokailun jälkeen selvittelimme vielä Kinahmin epäselvää laavutilannetta, josta viime syksynäkin kirjoitin.  Ei länsirinteestä mitään laavua löytynyt, vaikka kartta niin väittääkin, eikä laavua näyttänyt koskaan olleenkaan.

Loppumatkan aikana kohtasimme vielä yhden punkin, tällä kertaa vaimon lahkeessa.  Luulen, että ne ovat tykästyneet aurinkoiselle metsähakkuuaukealle kasvaneeseen heinikkoon.