Kun elokuussa poikkesimme Irnijärvellä ja Martinharjulla, meiltä jäi tutkimatta vain muutaman kilometrin päässä oleva mielenkiintoinen luontokohde: Kalliohalsi ja Maahalsi. Jo kartasta näkee, että kyse on takuuvarmasti hienosta paikasta, joten päätimme aurinkoisena syyskuun päivänä ottaa sen seuraavan retkemme määränpääksi.
Retkeilyautolla liikuttaessa patikkaosuutta täytyy miettiä hieman tarkemmin, koska raskaalla autolla ei välttämättä pääse yhtä pitkälle kuin henkilöautolla. Halseja voisi lähestyä esimerkiksi Martinharjun suunnasta, mutta tällöin pitäisi taas mennä Martinharjuntietä, joka oli elokuussa aavistuksen heikossa kunnossa. Lisäksi ongelmaksi voisi muodostua Halsinpuro, jonka yli täytyisi jalkapatikassa päästä. Mutta johtaisiko Irnijärvellä nähty polkumerkintä halseille?Toinen vaihtoehto olisi koukata rotkoille idästä. Kirppukankaan kautta kulkevan metsäautotien kuntokaan ei ollut selvä, mutta vaikka auto täytyisi pysäköidä jo tien alkupäähän, käveltävää ei siltikään olisi tolkuttomasti. Päätimme kokeilla tätä arpaa.
Kolmas valinta liittyisi halsien itäpuolella olevaan Mehkomahanlampeen. Suorin reitti Kalliohalsille kulkisi lammen eteläpuolelta, mutta satelliittikuvista oli pääteltävissä, että matkan varrella saattaisi olla kosteikko. Lammen pohjoispuolelta kiertäen näyttäisi joka tapauksessa pääsevän, joten asiasta tuskin muodostuisi ongelmaa.
Metsäautotie ei lopulta ollut aivan priimakuntoinen, joten jätimme Reiskan parkkiin tien alkupäässä olevalle levikkeelle. Epäilty kosteikkokin osoittautui sen verran märäksi, ettei siitä ollut vaelluskengillä menemistä.
Nähtävästi siitä silti joskus kuljetaan, ainakin Metsäkeskuksen mukaan (sivu 12). Harrikankaan kautta oli kuitenkin syyskuussa hyvä lompsia.
Päätimme aluksi tutustua Kalliohalsiin, joka todennäköisesti olisi rotkoista näyttävämpi. Vajaan tunnin patikoituamme olimmekin jo halsin pohjoisreunalla. Paikka oli hieno, mutta vaikutti sellaiselta, jossa sopivasti sössimällä voisi loukata itsensä pahasti. Mutta niinhän tällaiset aina.
Rotkon eteläreuna oli vielä jyrkkäseinäisempi.
Halseista lienee joskus kaavailtu isompaakin nähtävyyttä, ja mikäpä siinä, turistirysän ainekset ainakin ovat kasassa.
Rotkoa tuijottaessamme taivaalta kuului kimeää ääntä: joku haukka oli huomannut meidän saapuneen paikalle. Tai oikeastaan haukkoja oli ainakin kolme, mutta en puuston vuoksi onnistunut saamaan kunnon kuvaa ensimmäisestäkään.
Erilaisia haukkoja on aika paljon, enkä oikein tunnista tätä. Google ehdottaa muuttohaukkaa, mutta enpä tiedä. Ampuhaukka?
Jyrkänteen reunalla oli pieni tulipaikan tapainen tasanne, johon pysähdyimme syömään eväitä.
Sen sijaan jatkoimme matkaa puolen kilometrin päässä olevalle Maahalsille.
Loivarinteisempi Maahalsi ei ole yhtä näyttävä kuin Kalliohalsi, koska sen pohjalla ei virtaa vesi, mutta poikkeuksellinen silti.
Jälkeenpäin ajatellen rotkot olisi kannattanut kiertää toisessa järjestyksessä. Kalliohalsi on vaarallisempi, joten olisi kannattanut ensin mennä Maahalsille: jos sattuisi horjahtamaan Kalliohalsiin, olisi ehtinyt jo nähdä Maahalsin. Jeah.
Halseilla meni mukavasti pari-kolme tuntia, minkä jälleen oli aika etsiä sopiva yöpaikka. Pitäisiköhän kokeilla Hossan Karhunkainalo-leirintäaluetta? Alueen hinta oli kansallispuiston läheisyys huomioiden jokseenkin kohtuullinen, joten suuntasimme Irnijärveltä kohti Iijärveä.
Karhunkainalossa oli kuitenkin aika paljon autoja. Sekaan olisi vielä mahtunut, mutta jos illan aikana majoittujia tulee vielä lisää, kriittinen piste saattaisi ylittyä. Luovuimme leirintäalueajatuksesta ja ajelimme lopulta Hoikankankaalle, jossa näytti olevan useampikin yöpaikaksi mahdollisesti soveltuva soppi.
Tässä vaiheessa matkaa kohtasimme vaikeuksia, joita en etukäteen ole oikein halunnut ajatellakaan.
Metsäautotielle hiljattain levitetty tappajasepeli oli Michelin Agilis -renkaille liikaa. En ajon aikana huomannut mitään erikoista, mutta päästyämme suunniteltuun yöpaikkaan huomasin oikean eturenkaan olevan tyhjenemässä.
Olin kuvitellut, että sepeliongelma koskee vain sakkorenkailla ylinopeutta ajavia kuljettajia. Minä en ole sellainen, eikä Ducatolla edes voi soratiellä ajaa kovaa.
Nähtävästi rengas meni rikki juuri ennen pysähtymistämme. Mieleen nousi välittömästi muutamia kysymyksiä, joihin minulla ei ollut suoria vastauksia:
- Miten vararengas irrotetaan auton alta?
- Onko vararenkaassa ilmaa?
- Kuinka tiukassa rikkinäisen renkaan pultit mahtavat olla?
- Onko kolmen tonnin painoinen auto vaikea tunkata?
- Ehdimmekö vaihtaa renkaan ennen pimeän tuloa?
Vararenkaan paine ei periaatteessa ollut ongelma, koska matkassa oli myös pieni kompressori. En tosin ollut varma, olisiko Bilteman pienoiskompressori riittävän tehokas Ducaton renkaan täyttämiseen. Ehkä ei.
Rikkinäinen rengas onneksi irtosi helposti, eikä tunkkikaan potkinut pahasti vastaan, mutta vararenkaan irrottaminen auton pohjasta aiheutti päänvaivaa. Olin kuvitellut, että rengas on kiinnitetty auton pohjaan pultilla, joka vain pyöritetään auki. Rakenne ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen, eikä auton käyttöohjeistakaan ("irrota vararengas") ollut juuri apua.
Onneksi YouTubesta löytyi video, josta asiaan liittyvät yksityiskohdat kävivät ilmi. Ducaton vararengas nousee ja laskeutuu vaijeria käyttävän hissimekanismin varassa, ja hissiä ohjataan oikealla takana olevaa pulttia pyörittäen.
En tiennyt, että tällaisiakin on olemassa. Pian vararengas olikin jo rikki menneen tilalla, ja rikkinäinen rengas saatettiin vaijerin varassa nostaa vararenkaalle varattuun paikkaan auton alle.
Vaijerin pää ei kuitenkaan suoraan kiinnittynyt Fiatin kevytmetallivanteeseen, vaan väliin tarvittiin adapteri, joka sisältyi auton renkaanvaihtovälineisiin. Ehkä tästä syystä rikkinäinen rengas ei myöskään tuntunut lukittuvan auton alle yhtä napakasti kuin peltivanteella oleva vararengas. En tullut ottaneeksi adapterista kuvaa, mutta tässä videossa kyseinen musta rinkula näkyy.
Asia herätti hieman huolta, koska toki olisi suotavaa, että auton pohjaan nostettu rengas pysyisi ajon aikana paikallaan. Olihan se vaijerin päässä, mutta silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti