Toukokuinen perjantaiaamu Kurikassa oli kaunis mutta kylmä. Koska Ilmajoki ja siellä oleva Soft-Kalusteen tehdas olivat sovitettavissa kotimatkan varrelle, päätimme paluumatkan alkajaisiksi koukata tehtaan kautta ja hankkia Reiskaan uuden petauspatjan.
Adrian vuodeosasto on epäsymmetrisen muotoinen (jalkatila kapeampi kuin päätila), joten nykyinen ratkaisumme - kaksi ohutta 80-senttistä petauspatjaa rinnakkain - ei ole optimaalinen. Vaikka Twin on retkeilyautona yleinen, valmista patjaa tai malliakaan tuskin silti löytyisi, vaan sellainen täytyisi tehdä mittatilaustyönä.
Tehtaalle päästyämme homma eteni joutuisasti: Adrian omasta patjasta otettiin mitat, ja pian olimmekin taas tien päällä. Patjan hinta tosin yskitti vielä Lapuallakin, mutta jospa tuotteen laatu olisi sen mukainen. Kolmen viikon toimitusajan jälkeen valmis patja saapuisi postin kyydillä Kuopioon.
... ja sitten Arpaisten reitille
Olemme joskus takavuosina patikoineet Arpaisten retkeilyreitillä lähtien liikkeelle sen puolivälistä. Vanhat mielikuvat reitistä olivat positiiviset, joten päätimme nyt Soinin suunnalla matkaillessamme tutustua myös reitin pohjoispäähän.
Muutaman kilometrin päässä Soinin keskustasta on Kaihiharjun pysäköintialue, joka on luonteva paikka lähteä liikkeelle. P-alueelle menee hyvä tie, ja tilaa löytyy useammallekin autolle.
Jätettyämme Reiskan parkkiin kipusimme Kaihiharjulle ja lähdimme kulkemaan Arpaisten reittiä kohti Matosuota.
Mutta kannattaisiko tavoitella Matosuon eteläpuolella olevia nuotiopaikkoja, vai olisiko parempi kiertää suon pohjoispuolella menevä Hermannin lenkki? Polkujen risteyksen saavutettuamme päätimme jatkaa Matosuon suuntaan, koska reitti oli ainakin siihen asti ollut oikein miellyttävä.
Valinta vaikutti hyvältä, sillä Matosuon lähestyessä maasto muuttui aina vain hienommaksi.
Suolla kävi todella kova tuuli, joka torppasi Mallan toiveet päästä suolle lentämään, ja hiukan se horjutti pitkospuilla etenevää kulkijaakin. Onneksi päällimmäisten pitkosten vieressä oli vara-askelma, joka mahdollisti yhden harha-askeleen ilman välitöntä suistumista suohon.
Arpaisten reitti - tai siis pohjoisin osa siitä, koko reittihän on kymmeniä kilometrejä pitkä - taisi olla hienoin tämän loman aikana kulkemistamme poluista. Toisin kuin parkkipaikan läheisyydessä olleet esteettömät rakennelmat, Matosuon eteläpuolen nuotiopaikat olivat silti aika vaatimattomia.
Meitä asia ei haitannut, koska tuulensuojaisin taukopaikka löytyi lopulta metsän suojasta, pitkosten varrelta.
Matosuota pidetäänä monipuolisena lintusuona, ja varsin äänekästä meno paikoin olikin. Kohtuulliselle kuvausetäisyydelle oli veden vuoksi vaikea päästä, mutta muutama itsellemme vieraampi huutaja linssin taakse silti päätyi.
Tämä lienee viklojen sukua, olisiko tuo sitten mustaviklo.
Tämä lintu muistuttaa hieman taigakuovia, mutta Wikipedian mukaan laji on Suomessa harvinainen. Taitaa se pikkukuovi sittenkin olla.
Jouhisorsan tuntomerkit ovat selvemmät.
Maalla ja metsässä eläimiä tulee vastaan harvemmin, mutta tämä varvikossa vipeltänyt kaveri taisi olla vesimyyrä.
Paluumatkalla päätimme sittenkin kiertää myös Hermannin lenkin. Kurkiharjulta erkaneva osa polusta oli aluksi hieno, mutta sen jälkeen eteen tuli pitkiä tai ainakin pitkältä tuntuvia pätkiä karkeasepelistä metsäautotietä, jota oli vähän ikävä kävellä.
Matkan aikana ehdimme moneen otteeseen pohtia, kuka tämä Hermanni mahtoi olla? Jälkikäteen selvisi, että kyseessä oli Hermanni Kaipainen:
"Hermanni Kaipainen eli vuosina 1844–1917. Hän työskenteli renkinä lähiseudun taloissa. Paitsi monitaitoisena kylänkiertäjänä, hänen muistetaan olleen myös tarinanikkari ja vitsinkertoja. Hermanni Kaipaisen asumuksen rauniot ovat lähellä nykyistä Hermannin kämppää."
Ahaa.
Keväisen lomamatkamme yöpaikat olivat tähän asti olleet mainioita. Viimeiseksi yöksi päätimme hakeutua Uuraisten länsipuolelta löytyvään Hietasaareen, josta lopulta kuitenkin jouduimme perääntymään.Kyynämöisen niemessä sijaitseva leirintäalue on hienolla paikalla, mutta alueella oli varsin paljon väkeä, ja myrskylukemissa ollut tuulikin rajoitti intoa jäädä rannalle keinuteltavaksi.
Karavaanareille tyypillinen heimotietoisuus ei liene vielä tarttunut meihin. Hietasaari vaikutti kuitenkin siinä määrin viehättävältä paikalta, että ehkä joskus lähestymme niemeä uudestaan; uusin aatoksin ja henkisesti vahvempina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti