Retkeilyn ympärille syntyy joskus rutiineja. Yksi omistani taitaa olla se, että hakeudun usein keväisin Suovulle, ja erityisesti Suuri-Palosen lähellä olevalle luonnonsuojelualueelle.
Suota myötäilevä alue on niin pieni, ettei sillä ole edes nimeä. Osuin sinne joskus vahingossa, ja kun paikka vaikutti viehättävältä, olen palannut alueelle uudestaankin. Menneen kevään aikana poikkesin siellä kolmesti.
Ensimmäisen kerran ajelin Suovulle aivan toukokuun alussa. Suojelualueen lähelle menevän metsäautotien varjoisa loppupää oli vielä lumen peitossa, mutta kävellen matka eteni hyvin, ja metsässä lunta itse asiassa oli vähemmän.
Ehkä yksi syy näille reissuilleni on se, että alueella on usein kesän lähestyessä vilinää, etenkin lintuja. Tälläkin kertaa odotukset olivat korkealla, mutta taisin itse pettää ne rymistelemällä suon laitaan turhan äänekkäästi.
Suolla päivystänyt kurki huomasi minut helposti, ja lipui vaivihkaa kauemmaksi. Päästyäni kuvausasemiin lintu oli jo auttamattoman kaukana ja puskissa.
Muita eläimiä ei juuri näkynyt, ja suon päässä oleva lampikin oli vielä jäässä, joten keskityin paluumatkalla kuvailemaan perhosia.
Paria viikkoa myöhemmin palasin Suovulle uudestaan, tällä kertaa vaimon kanssa. Virheestä viisastuneena lähestyimme lampea erityisen varovasti.
Myös vastapuolen joukkue koostui nyt kahdesta yksilöstä, mutta ne havaitsivat aikeemme taas. Lähestymistekniikkamme oli kuitenkin siinä määrin kehittynyt, että ehdin ottaa muutaman kuvan ennen kuin linnut hipsivät metsän suojaan.
Odotimme hetken kurkien palaavan, mutta turhaan.
Sorsapariskuntaa lukuun ottamatta muita lintuja ei tälläkään kertaa näkynyt. Se oli pieni pettymys, jota onneksemme lievensi metsässä kohtaamamme iloinen norppa.
Retkeilyalueena Suovu ei lukeudu suosikkeihini, mutta poikkesimme silti paluumatkalla Lammasjärven laavulla. Laavu ympäristöineen ei ole erityisen viehättävä, mutta kelpaa lyhytaikaiseen pysähtymiseen.
Kolmannen kerran suuntasin Suovulle toukokuun lopussa. Kurjet olivat jälleen paikalla, eivätkä enää vaikuttaneet kovin säikyiltä. Saatoin mielessäni kuvitella keskustelun, jota ne keskenään kävivät.
- Taas se tulee.
- Mikä tulee? Ei kai susi tule?
- Ei, vaan se kaksijalkainen, jolla on tumma kuosi.
- Ai se. Huoh! Pitäisikö varmuuden vuoksi lentää pois?
- Ääh, kyseessä taitaa olla harmiton tapaus.
- Täällä on silti jotenkin levotonta. Ja miksi se tähtäilee tuollaisella tötteröllä?
Viimeisimmän reissuni lopuksi päätin vielä ajella Nihtilahden laavulle. Siellä kuitenkin oli väkeä, joten jatkoin lahden toisessa päässä olevalle Käänniänlahden tulipaikalle.
Paikka on laavua vaatimattomampi, mutta kyllä siinä hetken viihtyi, vaikka hyttyset hieman jo tunkeilivatkin. Kysehän on Suovun retkeilyreitin laitimmaisesta kulmasta, mistä tosin ei taida saada suorituspisteitä, jos retkeilee autolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti