Itsetutkiskelua

Kävipä aamulla mielessä, että jospa tänä viikonloppuna viimein ajelisi Kolille ja Pirunkirkkoon... Mutta sitten huomasin, että tänään Kolilla juostaan Vaarojen Maraton. Ehkä polulle ei kannata lähteä samaan aikaan satojen juoksijoiden kanssa.

Saman tien aloin miettiä, että minkähän takia en ole itse koskaan ottanut osaa Vaarojen Maratonille. Kyseessähän on Suomen oloissa varsin omalaatuinen tapahtuma, tosin vielä aika uusi sellainen. Ilmeisesti osallistujia on silti ulkomaita myöten, koska tapahtumaan liittyvät nettisivut on - hauskasti keksittyä nimeä ("Marathon of dangers") myöten - käännetty myös englanniksi.

Luulen, että oma kuntopohjani riittäisi 43 kilometrin matkalle, vaikka mäkinen maasto tietysti lisää rasittavuutta katumaratoniin verrattuna. Muutaman vuoden takaisesta Herajärven kierroksesta jäi erityisesti mieleen Ryläyksen nousu, joka epäilemättä on reitin haastavimpia kohtia. Tuplamaratonista on minun harjoitusmäärilläni turha haaveilla, ja ehkä sellaista olisi muutenkin kannattanut kokeilla jo hiukan nuorempana.

Mitä harjoitteluun muuten tulee, minun pitäisi selvästi enemmän juosta polkuja pitkin. Kun on tottunut juoksemaan teitä pitkin, polulla tuppaa herkästi menemään nenälleen. Kaatuminen on harvoin vaarallista, mutta arastelen edelleen viime syksynä leikattua rannetta. Käsi ei koskaan tervehtynyt 100-prosenttiseen kuntoon, mutta vamma ei juurikaan haittaa elämää. Käsilleen kaatuminen olisi ehkä pahinta, mitä ranteelle voisi normaalioloissa tapahtua.

Toisaalta helppoja polkuja juoksemalla lajissa voisi kehittyä - ja tulihan noita kesällä muutaman kerran mentyä. Eri asia sitten on, miten koordinaatio toimii pitkällä matkalla, väsyneenä ja mäkisessä maastossa.