Halseja ja mustaa sepeliä

Kun elokuussa poikkesimme Irnijärvellä ja Martinharjulla, meiltä jäi tutkimatta vain muutaman kilometrin päässä oleva mielenkiintoinen luontokohde: Kalliohalsi ja Maahalsi. Jo kartasta näkee, että kyse on takuuvarmasti hienosta paikasta, joten päätimme aurinkoisena syyskuun päivänä ottaa sen seuraavan retkemme määränpääksi.

Retkeilyautolla liikuttaessa patikkaosuutta täytyy miettiä hieman tarkemmin, koska raskaalla autolla ei välttämättä pääse yhtä pitkälle kuin henkilöautolla. Halseja voisi lähestyä esimerkiksi Martinharjun suunnasta, mutta tällöin pitäisi taas mennä Martinharjuntietä, joka oli elokuussa aavistuksen heikossa kunnossa. Lisäksi ongelmaksi voisi muodostua Halsinpuro, jonka yli täytyisi jalkapatikassa päästä. Mutta johtaisiko Irnijärvellä nähty polkumerkintä halseille?

Toinen vaihtoehto olisi koukata rotkoille idästä. Kirppukankaan kautta kulkevan metsäautotien kuntokaan ei ollut selvä, mutta vaikka auto täytyisi pysäköidä jo tien alkupäähän, käveltävää ei siltikään olisi tolkuttomasti. Päätimme kokeilla tätä arpaa.

Kolmas valinta liittyisi halsien itäpuolella olevaan Mehkomahanlampeen. Suorin reitti Kalliohalsille kulkisi lammen eteläpuolelta, mutta satelliittikuvista oli pääteltävissä, että matkan varrella saattaisi olla kosteikko. Lammen pohjoispuolelta kiertäen näyttäisi joka tapauksessa pääsevän, joten asiasta tuskin muodostuisi ongelmaa.

Metsäautotie ei lopulta ollut aivan priimakuntoinen, joten jätimme Reiskan parkkiin tien alkupäässä olevalle levikkeelle. Epäilty kosteikkokin osoittautui sen verran märäksi, ettei siitä ollut vaelluskengillä menemistä. 

Nähtävästi siitä silti joskus kuljetaan, ainakin Metsäkeskuksen mukaan (sivu 12). Harrikankaan kautta oli kuitenkin syyskuussa hyvä lompsia.

Päätimme aluksi tutustua Kalliohalsiin, joka todennäköisesti olisi rotkoista näyttävämpi. Vajaan tunnin patikoituamme olimmekin jo halsin pohjoisreunalla. Paikka oli hieno, mutta vaikutti sellaiselta, jossa sopivasti sössimällä voisi loukata itsensä pahasti. Mutta niinhän tällaiset aina.

Rotkon eteläreuna oli vielä jyrkkäseinäisempi.

Halseista lienee joskus kaavailtu isompaakin nähtävyyttä, ja mikäpä siinä, turistirysän ainekset ainakin ovat kasassa.

Rotkoa tuijottaessamme taivaalta kuului kimeää ääntä: joku haukka oli huomannut meidän saapuneen paikalle. Tai oikeastaan haukkoja oli ainakin kolme, mutta en puuston vuoksi onnistunut saamaan kunnon kuvaa ensimmäisestäkään.

Erilaisia haukkoja on aika paljon, enkä oikein tunnista tätä. Google ehdottaa muuttohaukkaa, mutta enpä tiedä. Ampuhaukka?

Jyrkänteen reunalla oli pieni tulipaikan tapainen tasanne, johon pysähdyimme syömään eväitä.

En tiedä, olisiko kanjonin pohjalle ollut mahdollista laskeutua halsin itä- tai länsipäästä. Asia ei tullut mieleen rotkon jyrkkiä seinämiä ihmetellessä.

Sen sijaan jatkoimme matkaa puolen kilometrin päässä olevalle Maahalsille. 

Loivarinteisempi Maahalsi ei ole yhtä näyttävä kuin Kalliohalsi, koska sen pohjalla ei virtaa vesi, mutta poikkeuksellinen silti. 

Jälkeenpäin ajatellen rotkot olisi kannattanut kiertää toisessa järjestyksessä. Kalliohalsi on vaarallisempi, joten olisi kannattanut ensin mennä Maahalsille: jos sattuisi horjahtamaan Kalliohalsiin, olisi ehtinyt jo nähdä Maahalsin. Jeah.

Halseilla meni mukavasti pari-kolme tuntia, minkä jälleen oli aika etsiä sopiva yöpaikka. Pitäisiköhän kokeilla Hossan Karhunkainalo-leirintäaluetta? Alueen hinta oli kansallispuiston läheisyys huomioiden jokseenkin kohtuullinen, joten suuntasimme Irnijärveltä kohti Iijärveä.

Karhunkainalossa oli kuitenkin aika paljon autoja. Sekaan olisi vielä mahtunut, mutta jos illan aikana majoittujia tulee vielä lisää, kriittinen piste saattaisi ylittyä. Luovuimme leirintäalueajatuksesta ja ajelimme lopulta Hoikankankaalle, jossa näytti olevan useampikin yöpaikaksi mahdollisesti soveltuva soppi. 

Tässä vaiheessa matkaa kohtasimme vaikeuksia, joita en etukäteen ole oikein halunnut ajatellakaan.

Metsäautotielle hiljattain levitetty tappajasepeli oli Michelin Agilis -renkaille liikaa. En ajon aikana huomannut mitään erikoista, mutta päästyämme suunniteltuun yöpaikkaan huomasin oikean eturenkaan olevan tyhjenemässä.

Olin kuvitellut, että sepeliongelma koskee vain sakkorenkailla ylinopeutta ajavia kuljettajia. Minä en ole sellainen, eikä Ducatolla edes voi soratiellä ajaa kovaa.

Nähtävästi rengas meni rikki juuri ennen pysähtymistämme. Mieleen nousi välittömästi muutamia kysymyksiä, joihin minulla ei ollut suoria vastauksia:

• Miten vararengas irrotetaan auton alta?
• Onko vararenkaassa ilmaa?
• Kuinka tiukassa rikkinäisen renkaan pultit mahtavat olla?
• Onko kolmen tonnin painoinen auto vaikea tunkata?
• Ehdimmekö vaihtaa renkaan ennen pimeän tuloa?

Vararenkaan paine ei periaatteessa ollut ongelma, koska matkassa oli myös pieni kompressori. En tosin ollut varma, olisiko Bilteman pienoiskompressori riittävän tehokas Ducaton renkaan täyttämiseen. Ehkä ei.

Rikkinäinen rengas onneksi irtosi helposti, eikä tunkkikaan potkinut pahasti vastaan, mutta vararenkaan irrottaminen auton pohjasta aiheutti päänvaivaa. Olin kuvitellut, että rengas on kiinnitetty auton pohjaan pultilla, joka vain pyöritetään auki. Rakenne ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen, eikä auton käyttöohjeistakaan ("irrota vararengas") ollut juuri apua.

Onneksi YouTubesta löytyi video, josta asiaan liittyvät yksityiskohdat kävivät ilmi. Ducaton vararengas nousee ja laskeutuu vaijeria käyttävän hissimekanismin varassa, ja hissiä ohjataan oikealla takana olevaa pulttia pyörittäen. 

En tiennyt, että tällaisiakin on olemassa. Pian vararengas olikin jo rikki menneen tilalla, ja rikkinäinen rengas saatettiin vaijerin varassa nostaa vararenkaalle varattuun paikkaan auton alle.

Vaijerin pää ei kuitenkaan suoraan kiinnittynyt Fiatin kevytmetallivanteeseen, vaan väliin tarvittiin adapteri, joka sisältyi auton renkaanvaihtovälineisiin. Ehkä tästä syystä rikkinäinen rengas ei myöskään tuntunut lukittuvan auton alle yhtä napakasti kuin peltivanteella oleva vararengas. En tullut ottaneeksi adapterista kuvaa, mutta tässä videossa kyseinen musta rinkula näkyy.

Asia herätti hieman huolta, koska toki olisi suotavaa, että auton pohjaan nostettu rengas pysyisi ajon aikana paikallaan. Olihan se vaijerin päässä, mutta silti.

Toiveita

Toivoakseni itärajan reiteillä on jatkossakin yhtä rauhaisaa kuin syksyllä 2023.

Linkki videoon

Tuttu juttu

Kalevalan Matkaparkissa oli jälleen hyvä yöpyä. Tällä kertaa tarjolla oli ilmaista ohjelmaakin, kun viereisellä urheilukentällä pidettiin jotain lasten kisoja. Polttopalloa ainakin pelattiin, ehkä muutakin. 

Polttopallo onkin itselleni rakas laji, sillä vaikka olin lapsena melko tanakka, pärjäsin aina polttopallossa hyvin. Voisi ajatella, että lihava lapsi olisi vastustajalle helppo kohde, mutta fysiikan lakeja uhmaten väistelin palloa usein pidempään kuin muut.

Pallopelit ovat sittemmin jääneet, mutta onneksi tilalle on löytynyt muita harrastuksia. En ole varma, voiko retkeilyä laskea niihin mukaan, koska siitä on tullut pikemminkin elämäntapa, mutta sateita väistellessä voi ainakin tavoitella samanlaisia onnistumisen tunteita kuin polttopallossakin. 

Kuhmosta jatkoimme Lentiirantietä kohti pohjoista. Olin karttaa selatessani kiinnittänyt huomiota siihen, että Kuivajärveltä Murhisalon suuntaan menevää reittiä oli linjattu uudelleen, nähtävästi Saarijoen siltaan liittyvien ongelmien vuoksi.

Olemme viime vuosina pariinkin otteeseen lähestyneet siltaa vakavin aikein, mutta matka on aina tyssännyt joko tulvivaan jokeen tai sillan huonoon kuntoon. Rakennelma ei edelleenkään liene kunnossa, sillä uusittu reitti kulkee nyt idempää, osittain tietä pitkin. 

Uuteen reittiin olisi ollut kiva tutustua, mutta Kuivajärven suuntaan kiertyvät sateet saivat meidät luopumaan ajatuksesta. Jos jatkaisimme hieman pohjoisemmaksi, voisimme kenties välttyä sateilta, vaikka joutuisimme tinkimään reittiin liittyvästä uutuudenviehätyksestä.

Niinpä Murhisalo vaihtui viitisenkymmentä kilometriä pohjoisempana menevään Särkkään. Ytimekkään nimen omaava harjureitti on meille ennestään tuttu juttu viiden vuoden takaa. Tuolloin lähdimme liikkeelle Levävaaranlehdosta, joten tällä kertaa autoilimme aluksi särkän toisessa päässä olevalle sorakuopalle tavoitellaksemme sieltä reilun neljän kilometrin olevaa Särkkämajaa.

Pääosin helppokulkuisen polun varrella on pari erikoisuutta. Toinen niistä on kolmisenkymmentä vuotta sitten partiomatkalla menehtyneen rajavartijan muistokivi.

Lisäksi polun varrelta löytyy maakotkan rauhoitettu pesäpuu, jonka ihminen tosin on kotkalle valmiiksi pedannut.

Särkkä on osa Itärajan retkeilyreittiä, jota ei valitettavasti enää pidetä yllä muuten kuin Hossan ja Martinselkosen väliseltä osuudelta. Se on harmi, koska selkosten eläpuolellakin - kuten Särkällä - on kelpo maastoa. Harmillisesti ainakin hienoimmat suot jäävät rajavyöhykkeen sisään, joten niille ei tavan tallaajalla ole asiaa.

Särkkämaja kuitenkin on edelleen hyvässä kunnossa, ja vieraskirjan mukaan myös kävijöitä riittää yhä. Tuvan helpohko saavutettavuus epäilemättä auttaa asiaa.

Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä silti pitänyt lähteä sorakuopalta etelään päin, koska sillä suunnalla olisi ollut tarjolla meille uutta polkua. En ymmärrä, miten tämä vaihtoehto jäi kokonaan huomiotta. Voi olla, että soisella seudulla retkestä ei olisi tullut kovin pitkä, sillä ilmakuvien perusteella pitkospuiden tilanne näyttää heikolta, mutta siinähän tuokin asia olisi selvinnyt. 

Autolle palattuamme vietimme muutaman minuutin karttaa tutkien löytääksemme sopivan paikan seuraavaksi yöksi. Soramontulla oli jotain työmiehiä, joten se ei houkutellut jäämään, mutta Pölylammen lähellä oleva kääntöpaikka vaikutti hyvältä. Päätimme kokeilla sitä.

Matkalla bongasin kelon latvasta linnun, joka ei näyttänyt aivan vakiovarikselta. Puu oli aavistuksen kaukana, mutta yritin silti autosta poistumatta saada linnusta kuvan.

Lopputulos ei ollut kovin mairitteleva, mutta nähtävästi kyseessä oli tuulihaukka. Tapahtuman tärkein opetus kuitenkin oli se, että käynnissä olevan auton ikkunanpielestä ei kannata kuvattaessa ottaa tukea.

Pölylammen yöpaikka oli kelvollinen, vaikka toivomuslistaan sisältynyt lampinäkymä ei puuston vuoksi toteutunutkaan. Toisaalta yöstä oli tulossa viileä, joten etuikkunan suojaksi muutenkin laitettiin lämpöpeitto.

Terapiaa

Pari vuotta sitten patikoimme Lieksassa, Suuri-Piilosen liepeillä. Retkestä jäi miellyttävä jälkimaku, minkä vuoksi päätimme Patvinsuolta poistuttumme ottaa taas työn alle pienen pätkän Karhunpolkua.

Tällä kertaa ajattelimme katsastaa Persauslampien ja Persaussärkkien kautta kulkevan osuuden, jolle pääsee kätevästi esimerkiksi Niskavaarantien varresta. Karhunpolku haltuun, (kilo)metri kerrallaan.

Hassunhauskoista paikannimistä huolimatta tämä etappi on varsin hieno. Enimmäkseen harjuilla etenevää helppokulkuista polkua oli kiva tallustaa, eikä edes laajahko hakkuuaukea saanut suuta mutrulle.

En silti ollut täysin päässyt yli Patvinsuolla kohtaamistamme kulkurajoituksista. Kun kulkeminen on tärkeää™, otan sellaiset ehkä liiankin henkilökohtaisesti. Persaussärkät tarjosivat näihin oireisiin hyvää terapiaa.

Olen viime aikoina alkanut hieman vieroksua kansallispuistoja. Joskus kaavailin, että käyn järjestelmällisesti läpi kaikki Suomen kansallispuistot, mutta enää ei tunnu siltä. Tarkoitukseni ei varsinaisesti ole vältellä niitä, mutta mieluummin retkeilen sellaisessa paikassa, jossa jokaista järjestyssäännön pykälää ei tarvitse osata ulkoa.

Onneksi Itä-Suomessa on paljon nähtävää puistojen ulkopuolellakin, ja maisemista voi jossain määrin nauttia myös autossa istuen. Ruunaantien ja Valamantien väliin mahtuu kymmeniä ellei satoja kilometrejä hyväkuntoisia sorateitä, joita on leppoisaa ajella. Erityisesti Piilosensärkkien liepeillä on hienoa, eikä yöpaikan löytäminenkään ole retkeilyautoillen vaikeaa.

Itärajan tilanne tulevana kesänä mietityttää silti hieman. Mitä jos rajan yli alkaa "turvapaikanhakijoina" vyöryä entisiä palkkasotilaita? En välttämättä haluaisi autoineni olla etulinjassa ottamassa tulijoita vastaan. Ehkä riskiä ei kannata liioitella, mutta ei se täysin olematonkaan liene.

Parin vuoden takaisella retkellämme hilppasimme Isosuon laitaan, jonne tälläkin kertaa päädyimme, nyt etelän suunnasta. Alkukesän vehreys oli hienompaa, mutta kyllä tämäkin kelpaa.

Autolle palattuamme jatkoimme Kuhmoon ja Kalevalan Matkaparkkiin. Viidentoista euron vuorokausitaksaa voi pitää kohtuullisena, vaikka urheilukentän läheisyydessä saattaakin joskus olla ylimääräistä säpinää. Pitäisi ehkä kokeilla talvellakin, parkki nimittäin on aika kivasti Kuhmon latuverkon varrella.

Patvinsumut

Sumun hälvettyä asiat ovat yleensä paremmin.

Linkki videoon

Ansoja

Yöpaikkamme Valkea-Väärän lähellä oli kelpo. Aamulla maisemalle antoi oman säväyksensä sumu, joka peitti läheiset lammet ja niitä vierustavat suot.

Vähitellen sumu väistyi pois, ja nouseva aurinkokin alkoi hetkittäin pilkahdella pilvien lomasta. Mutta hitaasti, niin hitaasti, kuten syyskuussa usein.

Auringon kohtaaminen herätti tunteen siitä, että meidän ei ehkä vielä kannattaisi poistua näiltä kulmilta. Lähinnä meillä oli tarve odotella sääennusteiden tarkentumista, joten ajoimme parkkiin Puittislammen kupeeseen.

Puittislammen suunnasta voisimme kenties tutustua Iso-Hietajärven tulipaikalle menevään polkuun, jonka alkupiste näytti olevan läheisellä Kangaslammella. 

Aamupäivän aikana säätila kuitenkin muuttui sateisempaan suuntaan, mikä viivästytti retkeämme. Sateen loppumista odotellessamme selasimme karttaa huomataksemme, että suunnittelemamme reitti kulkeekin jonkun rajoitusalueen kautta.

Lähteestä riippuen kielto näytti rajoittavan kulkemista joko a) polkujen ulkopuolella, b) merkittyjen polkujen ulkopuolella tai c) kaikkialla rajoitusalueen sisällä. Mutta mikä näistä on ajantasaisinta tietoa?

Ja mitä "merkitty polku" tässä yhteydessä tarkoittaa? Maastoon merkittyä polkua? Nettikarttaan piirrettyä reittiä? Pohjakartassa näkyvää kulku-uraa? Laupias taivas, millaista sotkua.

Lähdimme myöhemmin iltakävelylle Kangaslammelle nähdäksemme, tarjoaisiko sieltä kartan mukaan löytyvä opastustaulu asiasta lisää tietoa.

Lammen vieressä olevassa metsäautotien silmukassa ei kuitenkaan ollut mitään infotaulua. Iso-Hietajärven suuntaan lähtevä polku sen sijaan näytti oikein hyvältä, ja suorastaan kutsui kulkemaan. Mitään polkumerkintöjä ei kuitenkaan näkynyt, joten Iso-Hietajärvelle ei nähtävästi tätä kautta olisi menemistä.

Parin sadan metrin päässä alkavalla rajoitusalueen rajallakaan ei ollut mitään, mistä olisi voinut päätellä, saako alueelle edetä. Jos emme olisi sadetta pitäessämme sattuneet selaamaan nettiä, olisimme aivan varmasti lompsineet kieltoalueelle ajattelematta koko asiaa.

Jälkeenpäin tapahtuma herättää lähinnä ärtymystä. Minun puolestani voidaan suojella (tai mistä tässä nyt onkaan kyse) vaikka koko maakunta, jos sille on järkevät perusteet. Mutta jos se aiheuttaa kulkurajoituksia, joiden rikkominen johtaa pahimmillaan sakkotuomioon, rajoitukset täytyy merkitä maastoon. Eikö tämä ole jo kansalaisten oikeusturvankin vuoksi ihan päivänselvä asia?

Ei kylttejä tarvitse olla jokaisella neliömetrillä, mutta jos kieltoalueelle menee polku tai muu kulku-ura, sen alussa asiasta täytyy kertoa. Jos valtiolla on intoa ja resursseja virittää luontoon tällaisia ansoja, täytyy rahaa löytyä myös muutamaan kylttiin. Onhan nopeusrajoituksetkin osoitettu liikennemerkein!

"Haistakaa paska koko valtiovalta", lauloi Goodman aikoinaan. Tästä asiasta ajattelen ihan samoin.

Päivän retki jäi hiukan lyhyeksi, mutta nyt meillä ainakin oli aikaa pohtia matkan suuntaa. Vaikutti siltä, että pohjoinen vetää meitä taas puoleensa.

Vapauteen

Syyskuu 2023 nytkähti liikkeelle epävakaisen sään vallitessa. Edessä olevan syyslomaviikon hahmottelu tuntui hankalalta. Mieli veti pohjoiseen, mutta Savukosken takana käytiin kesän aikana kolmesti, eikä suunta säätietojen valossakaan näyttänyt hyvältä. Etelässä voisi vielä nauttia lämmöstä ja auringosta, mutta vaikka heinäkuinen Hanko oli kiva, ajatus matkustaa syvälle etelään tuntui myös vieraalta.

Suunnitellessame matkaa puhun usein vaimolle vapausasteista, vaikka en taida edes ymmärtää termin merkitystä. Joka tapauksessa ajattelen niin, että jos tietty suunta tai reittivalinta sulkee pois muita vaihtoehtoja, vapausasteiden määrä vähenee. Muussa tapauksessa vapausasteiden määrä säilyy ennallaan, mikä on tavoiteltavaa.

Tämän ajatusmallin johdattamina päätimme aluksi lähteä itään. Patvinsuon suunnalla voisimme viettää pari poutaista päivää ilman että poissuljemme mahdollisuutta jatkaa etelään tai pohjoiseen.

Valintaa edesauttoi myös se, että olin jo aiemmin etsinyt kartasta paikan, joka saattaisi soveltua puskaparkkailuun. Metsäautotien silmukasta näytti lähtevän polku tai muu ura, jota pitkin pääsisimme näppärästi Suomunjärven rannalle ja Pokkaniemeen, joka on aurinkoisena päivänä hieno paikka.

Reitti Valkea-Väärän lähellä olevaan kohteeseemme löytyi helposti, mutta metsäautotien loppupätkä oli paikoin pusikkoinen. Joskus raivaan isoimpia risuja saksilla pois, mutta nyt puskia oli niin paljon, että olisi tarvittu moottorisaha. Itse silmukka kuitenkin oli kohtuullisen avara ja ihan kelpo paikka yhtä yötä varten.

Saavuimme perille vasta iltapäivällä viiden jälkeen, joten lähdimme saman tien lompsimaan kohti Suomunjärveä. Syyskuun alussa hämärä voi joskus yllättää, mutta onneksi matka oli lyhyt ja kulku-ura nopea edetä.

Suomunjärven rantamilla valoa ja lämpöä yhä riitti. Omat retkemme painottuvat usein aamun ja keskipäivän tunteihin, mutta näissä iltaretkissä on kyllä oma viehätyksensä, varsinkin tähän aikaan vuodesta. 

Viistosti paistava aurinko tuntuu tyynenä iltana erityisen lempeältä, vaikka takaraivoa kalvaakin ajatus siitä, että muutamassa viikossa lämpö on taas mennyttä pitkäksi aikaa.

Itse en tunne sieniä enkä tästä syystä myöskään kerää niitä, mutta reitin varrelle kaatuneita valtavia tatteja ei silti voinut olla huomaamatta.

Eläinkunnan mortaliteetista puolestaan muistutti hiisi, joka sekin näytti poistuneen keskuudestamme aivan suorilta jaloilta kaatuen. 

Vaikka pidän itseäni jonkin sortin hiisiasiantuntijana, en ole aiemmin törmännyt tällaiseen ilmiöön. Kuolonkankeus vaikutti iskeneen otukseen sellaisella voimalla, että poismenon on täytynyt olla todella äkillinen. Hiisien fysiologiaa ei vielä täysin tunneta, mutta pidän mahdollisena, että kankeus on itse asiassa tappanut tämän hiisiparan.

Itsekään emme enää ole notkeimmillamme, mistä syystä syksyn viimeiset lämpimät hetken tuntuvat erityisen hyviltä. Miellyttävä sää huomioiden olikin outoa, että muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Emme kohdanneet kuin kaksi rinkkaretkeilijää, jotka Pokkaniemestä poistuttuamme taisivat jäädä niemeen yöksi.

Vaikka tiedossa ei ollut pakkasyötä, päätin jo ottaa auton takaovien eristepeiton käyttöön. Siitä taisi kuitenkin enemmän olla hyötyä päivällä, koska peitto ovia avattaessa rajoitti mäkäräliikennettä, joka ei edelleenkään osoittanut hiipumisen merkkejä.

Pimenevien iltojen myötä retkeilyautoilu on silti erilaista kuin vaikkapa elokuussa. Hämärä ehkä luo tunnelmaakin, mutta täytyy silti sanoa, että keskikesän leppoisuutta oli jo hieman ikävä.

Mutterinpurijat

Näin kesän edellä voinee pohtia, miten viime vuonna hankittu retkeilyauto on muuttanut lomarutiineja ja ehkä elämää muutenkin. Mitkä toiveet ja odotukset ovat toteutuneet, ja mitkä asiat ovat tulleet yllätyksenä?

Ihan aluksi täytyy todeta, että pieni retkeilyauto oli kyllä omia tarpeitamme ajatellen hyvä valinta. Ensimmäinen - sittemmin peruuntunut - hankintamme ei olisi toiminut käyttötarkoituksessamme yhtä hyvin. Pieni auto on pienillä teillä näppärä, ja 5,40-metrinen Ducato mahtuu hyvin myös kerrostalomme autopaikalle.

Käytön myötä Adriasta on paljastunut joitain puutteita - joista olen jo aiemmin kirjoittanut - mutta auto on kuitenkin vienyt meitä paikasta toiseen ja tarjonnut aina miellyttävän yösijan. Talvella etuvetoinen Ducato ei ole parhaimmillaan, mutta riittävästi ennakoiden sen kanssa selviää.

Ennen auton hankintaa mietimme tietysti kuluja, joita matkailuauton omistamiseen liittyy. Auton hankintahinta on aluksi suurin menoerä, mutta vielä enemmän meitä kiinnostivat sen käyttöön liittyvät kiinteät kulut - merkittävimpinä niistä verot ja vakuutukset.

Ducaton veroihin ja vakuutuksiin menee vuositasolla noin 1500 euroa. Olimme ajatelleet kattaa summan säästöllä, joka syntyy, kun osa matkailuun liittyvistä hotelli- ym. yöpymisistä jää tekemättä. Käytännössä tämä edellyttäisi, että yöpyisimme joka toisen yön autossa, ja loput hotelleissa kuten ennenkin.

Vuoden jälkeen voi todeta, että kustannuspuolella on onnistuttu hyvin, sillä hotelleissa ei viime kesänä yövytty kertaakaan. Muutaman kerran oltiin matkaparkeissa tai leirintäalueilla, mutta 1500 euron säästö kertyi tältä osin helposti.

Yöpaikan etsiminen on nyt erilaista, mutta joka tapauksessa helpompaa kuin ennen. Metsäautotiet ovat ihan parhaita, kunhan ne eivät vie mihinkään, eli tien varrella ei ole pysyvää asutusta. Satelliittikuvat ovat hyviä, koska niistä yleensä näkyvät kääntöpaikat ja muut silmukat, joissa yön mahtuu viettämään. 

Polttoaineen osalta en ole tehnyt tarkkaa vertailua entiseen, mutta perstuntuma on, että kustannukset ovat samalla tasolla kuin henkilöautolla liikuttaessa. Ducato kuluttaa hieman enemmän kuin Subaru, mutta ero on lopulta hyvin pieni. Arvelen myös, että kilometrejä on kertynyt vähemmän kuin ennen, koska siirtymisiä metsästä lähimpään hotelliin tai muuhun majapaikkaan ei ole tarvinnut tehdä.

Subaruun verrattuna Ducatolla täytyy hieman tarkemmin katsoa, mihin autolla ajaa, mikä on jossain määrin rajoittanut reittivalintoja. Suurin ongelma on maavaran puute, vaikka en muistakaan, että pohjaa olisi kertaakaan kolisteltu mihinkään.

Toinen ongelma on Fiatin rengastus, johon minulla ei oikein ole luottamusta. Michelin Agilis Camping -renkaat on periaatteessa tarkoitettu painaviin matkailuautoihin, mutta viime kesänä niistä kertyi myös huonoja kokemuksia; näistä lisää myöhemmin.

Minua kiinnostaisi kokeilla BFGoodrichin All Terrain -renkaita, joita jotkut ovat matkailuautoihinsa asentaneet. En kuitenkaan ole varma, mahtuvatko ne kunnolla pyörimään Ducaton hieman ahtaissa pyöränkoteloissa, lokasuojien kera. BFGoodrichien kantavuus on myös hieman Camping-renkaita pienempi, mutta nähdäkseni silti riittävä.

Sähköä autossa on riittänyt, sillä aurinkopaneelin ansiosta akut latautuvat jollain teholla läpi kesän. Muutaman kerran olen tukeutunut virta-asemaan saadakseni läppärin lataamiseen tarvittavaa virtaa, mutta valaistukseen, lämmityksen tarpeisiin ja pienlaitteiden lataamiseen autossa olevat kaksi akkua ovat riittäneet oikein hyvin.

Talvellakaan lataaminen ei näyttäisi ehtyvän kuin parin-kolmen pimeimmän kuukauden ajaksi, tai ainakin aurinkopaneelin symboli ilmestyy ohjauspaneeliin jo helmikuussa. Latausteho lienee tuolloin vielä vaatimaton, mutta ehkä se vähän hidastaa akkujen purkautumista. Se on hyvä asia, koska vaikka autoa käytetään talvellakin, se voi joskus seisoa pari viikkoa paikallaan. 

Kaasun kanssa on sikäli hankalampaa, että sen kulutusta ja pullojen sisältöä on vaikeampi arvioida. Ensimmäinen pullo kesti tammikuusta kesäkuun alkuun, ja toinen pullo kesäkuusta syyskuuhun. Olisi hyvä, jos pullossa olevan kaasun määrän näkisi jostain, mutta autossamme ei ole tähän tarkoitukseen soveltuvia laitteita. Tulin tosin juuri hankkineeksi Biltemasta tällaisen mittarin, jonka hinta ei herätä suuria odotuksia, mutta pakkohan tuota on kokeilla.

Takaovien ja tuulilasin eristepeitot auttavat kylmällä kelillä paljon. Sivuovesta hohkaa silti pakkasella kylmää, mitä voi hieman rajoittaa nostamalla kynnysmaton yöksi ovea vasten. 

Talven jälkeen jännitti se, miten auton vesijärjestelmä on selvinnyt pakkasista. Yritin syksyllä huolellisesti laskea kaikki vedet pois, mutta kun homman tekee ensimmäistä kertaa, jotain voi jäädä huomioimatta. 

Ennen ensimmäistä kevätreissua tankkasin autoon vettä kokeillakseni, miten hanat toimivat. Kun käänsin WC:n lavuaarin hanan päälle, hanasta alkoi tulla vettä, mutta oudosti pärskien (sen jälkeen, kun ilma oli jo poistunut putkista). Sitten huomasin, että vettä valuu myös auton alle. Pahus!

Asiaa lisää tutkittuani havaitsin kuitenkin, että vesi ei valu holtittomasti auton rakenteita pitkin vaan aika hallitusti pienen poistoputken kautta. Onko tämä joku vesivuotojen varalle rakennettu poistoventtiili?

Sitten ymmärsin, että kyse täytyy olla Truma-lämmittimen pakkasvahdin poistoputkesta. Olin sulkenut pakkasvahdin venttiilin ennen veden lisäämistä, mutta unohtanut painaa siihen liittyvän varokytkimen alas. Tehtyäni molemmat vuoto lakkasi, ja kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että suihkun hana tiputtaa vettä, kun putkissa on painetta. Vaimo oli sitä mieltä, että näin tapahtui jo viime kesänä, mutta ainakin vuoto oli nyt lisääntynyt. Myös sekoittimen saumoista näytti pienesti tihkuvan vettä, mikä indikoi, että hanan sisällä on joku ongelma.

Mahtoiko sekoitin pahastua pakkasesta? Olinko riittävän huolellisesti tyhjentänyt syksyllä suihkun letkun? Paineilmaa en putkiin puhaltanut, koska se tuntui liioittelulta; olisiko se sittenkin ollut tarpeen?

Vika lienee sekoittimen sisällä olevassa patruunassa, jotka eivät ole tunnettuja kestävyydestään. Niitä myydään myös erikseen, mutta tiedustellessani asiaa caravan-huollosta minulle kerrottiin, että pelkkää patruunaa ei voi vaihtaa, vaan koko hanarakenne täytyy uusia. Häh?

Sekoitin ei näytä olevan ihan yhtä valua, mikä herättää toivoa siitä, että sen sisuskalut ovat vaihdettavissa. Tutkiessani asiaa hana purkautuikin melko helposti, mutta viimeisen mutterin edessä täytyi nöyrtyä, ainakin toistaiseksi.

Viereisessä kuvassa näkyvä musta mutterimainen rengas pitää alla olevaa patruunaa paikoillaan. Joissakin hanoissa rengas on metallia ja koholla niin, että siihen on helppo tarttua jakoavaimella tai pihdeillä.

Adrian hanan (Reich Trend E) vastaava osa kuitenkin on muovia ja upotettu niin syvälle, että siitä on vaikea saada otetta. Kuusikulmainen hylsy olisi paras, mutta sillekään ei ole mutterin ympärillä riittävästi tilaa.

Onko tämä tarkoituksella tehty näin vaikeaksi, jotta patruunaa ei voisi vaihtaa? Miksi yläosan sitten saa helposti auki, yksinomaan mikrokytkimen vuoksiko? Vai onko mutterin avaamiseksi olemassa joku erikoistyökalu? Ehkä sitä voisi naputella jollain piikillä, mutta pelkään hajottavani koko hanan.

Tulin jo hankkineeksi uuden patruunan, mutta taidan malttaa vaihtamisen kanssa kunnes löydän hyvän tavan avata mutteri. Jos olet käynyt läpi samoja ajatuksia tai muuten tiedät tähän ongelmaan ratkaisun, kommenttikenttä odottaa vastaustasi.