Kelataanpa vähän

Elimyssalo-retken tunnelmat päätyivät samalle kelalle mummojuttujen kanssa, joten tarjoilen molemmat tässä yhdellä kertaa.

Linkki videoon

Mummojuttuja

Tulisuon retki jäi kaavailtua lyhyemmäksia, mutta onneksi seuraava kohde oli jo mietittynä. Ennen Suomussalmea 5-tien lähettyvillä on kaksikin särkkää, joilla voisi olla mukava seuraavana päivänä poiketa: Kuumun pohjoispuolella oleva Ryötinsärkkä ja sitä seuraava Suoronsärkkä, sekä Ala-Vuokin eteläpuolelta löytyvä Hoikansärkkä.

Etenkin Hoikansärkkä kiinnosti, koska sen lähelle sen näyttäisi pääsevän metsäautotietä pitkin, ja tien päässä oleva kääntöpaikka saattaisi soveltua myös yöpymiseen.

Tässä vaiheessa matkaa olosuhteet kuitenkin kääntyivät meitä vastaan: Hoikansärkän metsäautotielle oli kaatunut puu. Ensi silmäyksellä sen kiertäminen vaikutti helpolta, sillä joku näytti jo sahanneen puun poikki.

Puu oli kuitenkin katkaistu vähän hassusta kohden, eikä sen ohi vieläkään mahtunut ajamaan Ducatolla. Toisaalta puu oli liian raskas siirrettäväksi, eikä matkassamme liioin ollut sellaista sahaa, jolla runkoa olisi viitsinyt itse nyhertää, joten eteneminen tyssäsi näinkin vähäpätöiseen esteeseen.

Läheisellä sorakuopalla olisi ehkä voinut viettää yhden yön, mutta rikkinäisistä savikiekoista päätellen kuoppaa oli käytetty myös ampumaratana, mikä arvelutti hieman. Päätimme vetäytyä särkkäsuunnitelmasta, ja etsiä jostain muualta paikan seuraavaksi yöksi. Ehkä palaamme särkille joskus toiste.

Viitostien varrella on useita leirintäalueita - kuten Kylmäluoma ja Hossanportti - mutta niiden sijasta ajattelimme kokeilla Jokijärvellä olevaa, kartanlukijamme suosittelemaa Saijan lomakartanon caravan-aluetta.

Valinta osoittautui ongelmalliseksi kahdesta eri syystä. Ensinnäkin kuljettajalle jaettu tieto oli misinformaatiota, sillä Saijan lomakartanolla ei oikeasti ole caravan-aluetta. Toisekseen, vaikka sellainen olisi ollutkin, emme olisi päätyneet sinne, koska kartanlukija johdatti meidät väärälle tielle.

Olimme kuitenkin tiellä, joka vei kohti Taivalkoskea, joten päätimme seuraavaksi tavoitella ennestään tuttua Taivalkosken BestPark-aluetta. Harmiksemme se oli suljettu, nähtävästi koko kesän ajaksi. (Taivalkosken parkki näkyy sittemmin poistuneen myös BestParkin nettisivuilta.)

Mielekkäistä vaihtoehdoista jäljellä oli enää Iso-Syötteen BestPark-alue tai puskapysäköinti paikassa, joka täytyisi ensin löytää. Päivä oli tuntunut pitkältä, joten päätimme yksinkertaisuuden vuoksi ajaa Iso-Syötteelle, johon lopulta jäimme yöksi.

Illalla tulin rikkoneeksi loputkin Adrian makuuosan kohdevaloista. Lampuissa on pallonivel, joten ne on tarkoitettu säädettäväksi, mutta valitettavasti nivel ei kestä pyörittelyä. You had one job...

Vaikka Iso-Syötteelle pääsy edellytti liikaa ajamista, samat kilometrit olisivat pois seuraavilta päiviltä. Osittain tästä syystä päätimme jäädä Syötteelle kahdeksi vuorokaudeksi.

Seuraavaksi päiväksi oli luvassa sateita, mutta poutaisen alkupäivän aikana ehtisimme lähiretkeillä jossain Syötteen ympäristössä. Sopiva kohde löytyi aivan kävelymatkan päästä, sillä emme olleet koskaan kiivenneet luontokeskuksen lähellä olevalle Teerivaaralle.

Teerivaaran noin viiden kilometri mittainen lenkki vaikutti sopivan helpolta vastapainolta edellisen päivän Tulisuon retkelle. Tyytyväisin mielin lähdimmekin porhaltamaan liki virheettömiä pitkospuita pitkin kohti edessä kohoavaa vaaraa.

Pian vaaran rinteeseen päästyämme ymmärsimme kuitenkin asian, jonka olisi etukäteen havainnut myös karttaa vilkaisemalla: reitti on paikoin aika kivikkoinen. 

Onhan sitä kivikossa menty ennenkin, eikä ongelma ollut ylitsepääsemätön, mutta mistään yhdellä jalalla loikittavasta rillutteluretkestä ei sittenkään ollut kyse.

Olimme juuri muutamaa päivää aiemmin saaneet kuulla, että meistä on tulossa isovanhempia. Tämä huomioiden saattoikin olla hyvä, että lähdimme Teerivaaralle juuri nyt eikä vasta ensi kesänä, sillä huonojalkaisille mummoille ja vaareille lenkki voisi olla hankala.

Vaaran pohjoisrinteen näköalapaikalla tulevien mummojenkin kelpasi vetää henkeä.

Teerivaaran päivätupa on suorinta reittiä lompsien saavutettavissa hiukan pienemmin ponnistuksin. Tällä kertaa eväät jäivät syömättä, koska olimme luontokeskuksen ohi kävellessämme perehtyneet paikan lounaslistaan, joka taisi jäädä mieleen kummittelemaan.

Niinpä kiiruhdimme vaaralta palattuamme valmiin pöydän ääreen syömään lasagnea ja nakkikeittoa. Vaihtelu virkistää, ja kyllähän tällainen retkiateria päihittää omat retkitarjoilumme. Tätä voisi kokeilla useamminkin.

Ilta toi tullessaan povatut sateet. Niitä riittäisi myös seuraavalle päivälle, josta näytti tulevan ajopäivä. Mutta mihin suuntaan? 

Lähipäivien ennuste oli kaikkialla Lapissa samankaltainen, mutta sadepilvet kannattaisi yleensä kohdata ajamalla niitä kohti, jolloin sateista pääsee nopeammin eroon. Tämä lienee ollut keskeisin syy sille, että päätimme seuraavana päivänä jatkaa kohti Länsi-Lappia, jossa emme ole hetkeen käyneetkään.

Itä-Lappiin verrattuna valinta todennäköisesti tietäisi enemmän leirintäalueyöpymisiä ja vähemmän puskaparkkailua, mutta samapa tuo. Aiempaan hotellielämään verrattuna tällainen matkailu joka tapauksessa on edullista ja vaihteikasta.

Lankku kerrallaan

Mitä pitkospuihin tulee, Tulisuo-Varpusuon alue taitaa lankku kerrallaan palautua samaan tilaan kuin se on kymmeniä vuosia sitten ollut.

Linkki videoon

Maagista

Elimyssalosta päätimme jatkaa yöksi Lentiiran Lomakylään, joka oli meille uusi tuttavuus. Aluksi keskustelimme myös mahdollisuudesta puskaparkkailla samalla paikalla, johon olimme jo Reiskan ajaneet, mutta luovuimme ajatuksesta.

Kuten olen joskus maininnut, puskapysäköinti itärajan läheisyydessa alkoi viime talvena vähän mietityttää. Epäilykset kumpusivat asiaan liittyvistä uutisista, joiden mukaan rajan takana on herraties minkälaista väkeä yrittämässä maahan pääsyä.

No, edellinen kevät tuli ja meni, eikä mitään ihmisvyöryä tapahtunut. Oliko kaikki vain samaa hevonpaskaa, jota suuri osa uutismedian jutuista nykyään muutenkin on? En tiedä, mikä asiassa on totuus, mutta välttelemme silti yhä yöpymisiä rajan tuntumassa olevien metsäautoteiden varsilla, vaikka se hetkittäin tuntuukin naurettavalta.

Lentiiran Lomakylä kuitenkin vaikutti hyvältä ja sopivan lähellä olevalta vaihtoehdolta. Matkalla tuli tarve poiketa kauppaan, joita ei näillä kulmilla ihan joka kylässä ole, mutta Lentiirasta sellainen löytyy.

Lentiiran kyläkauppa on huomiota herättävän näköinen rakennus. Sen päädyssä olevan isot Pioneer- ja Alpine-mainokset ovat kuin suoraan 80-luvulta.

Kyseinen vuosikymmen oli kyllä hienoa aikaa. Minullakin oli Alpine-autostereot, Alpine 7279 muistaakseni. Opintolainalla ostin, kuten kaikki muutkin välttämättömyystarvikkeet. Harmikseni varani eivät enää riittäneet auton hankintaan. 

Sitä helposti ajattelee, että mainokset ovat vain jääneet seinään, koska niitä ei ole viitsitty ottaa pois, mutta sama meno jatkuu myös kaupan sisätiloissa. Liike todella myy autostereoita, ja tarjolla on jopa laitteita ja kaiuttimia täynnä oleva kuunteluseinä (tai miksi ikinä sitä kutsutaankaan).

Elintarvikepuoli ei ole ihan yhtä monipuolinen, mutta useimmat perustarvikkeet löytyvät kyllä. Ja mitä juomavalikoimaan tulee, liike tuntuu ottaneen kaiken ilon irti maamme uudesta alkoholilainsäädännöstä.

Hämmentävää asiassa on se, että kyläkauppa jo kertaalleen lopetti toimintansa. Milloin se on avattu uudelleen? Lentiirassa täytynee pysähtyä jatkossakin, sillä kyllähän näitä pieniä kauppoja on syytä tukea.

Lentiira-järven rannassa odottanut lomakylä oli myös viihtyisä.

Matkailuauto- ja vaunupaikat ovat puistomaisella alueella, johon mahtuu ehkä parikymmentä ajoneuvoa. Sähköpaikkoja ei kuitenkaan taida olla kuin kymmenkunta, jos oikein laskin.

Seuraava aamu valkeni kauniina, mikä synnytti retkeilyaiheisia ajatuksia. Harmikseni tunsin pientä huonovointisuutta, minkä arvelin johtuvan hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta, jota olen ennenkin potenut. Onneksi oireet aamupäivän myötä helpottivat.

Lähiseuduilla oli useampikin kiinnostava kohde, joista yksi oli tuttu noin kymmenen vuoden takaa: Tulisuo-Varpusuo. Aurinkoisena päivänä suoympäristö kelpaa aina, ja kun Tulisuohon liittyvät muistikuvat olivat muutenkin positiivisia, lähdimme ajamaan kohti Tuliniemen P-paikkaa.

Tien laatu heikkeni sitä mukaa kuin P-paikka läheni, mutta verrattain helposti Reiska silti johdatti meidät polun varteen.

Reitin alkupäässä meitä kuitenkin odotti kyltti...

... jossa kerrottiin reitin olevan suljetun, koska sillä ei pitkospuiden huonon kunnon vuoksi enää ole turvallista liikkua. Sulkeminen oli tapahtunut jo edellisenä syksynä (2023), mutta reitti pysäköintipaikkoineen ja laavuineen näkyy yhä Retkikartassa.

Koska olimme matkustaneet suon laitaan jo tunnin verran, emme enää halunneet perääntyä. Niinpä kiskoimme vaelluskengät jalkaan, ja lähdimme lompsimaan kohti reilun kilometrin päässä olevaan Riihilammen kotaa.

Metsäinen alkumatka oli odotetusti hyvä kulkea, mutta sen jälkeen odottavalla suo-osuudella pitkospuut tosiaan muuttuivat askel askeleelta huonompaan kuntoon.

Asia oli ongelmallinen, koska Tulisuo on monin paikoin varsin vetinen, eikä eteneminen ilman pitkoksia ole kesällä mahdollista.

Varovasti loikkien onnistuimme kuitenkin ylittämään pahimmat kosteikot ja saavutimme Riihilammen kodan...

... jonka kunnossa puolestaan ei ollut moittimista. Kyltissä olleiden tietojen mukaan kota kuitenkin aiotaan purkaa.

Koska kaukaisena haaveenamme oli yhä päästä Matalajärven laavulle asti, seurasimme polkua vielä vähän matkaa. Pian kuitenkin käännyimme takaisin, koska suon muuttuessa vetisemmäksi pitkospuut heikkenivät edelleen. 

On harmillista, että Tulisuo-Varpusuon reitti on päässyt näin huonoon jamaan, sillä polun varrella on paljon kaunista, ja ympäristö muutenkin on jollain tapaa maaginen. Toisaalta uusien pitkospuiden rakentaminen vetiselle suolle ei liene helppo tehtävä, eikä tietysti tapahdu ilmaiseksi.

Ilmakuvista kävi jälkeenpäin ilmi, että pitkosten kunto olisi saattanut lähempänä Haapalehtoa parantua, mutta varmaksi ei voi sanoa, kun sinne asti ei menty. Autolle palattuamme meidät kuitenkin yllätti rankkasade, joten ehkä näin oli parempi.

Ystävyys koetuksella

Aiemman kirjoitukseni jälkeen selvisi, että tekstissä mainitsemani turvejuttu on kunttaa, jota käytetään esimerkiksi pihojen maisemointiin ja koristeluun yleisemminkin. Varmaan ihan yleisesti tunnettu asia, mutta terminä minulle uusi.

Kuhmon ympärillä ei ole ylenpalttisesti meille ennestään vieraita polkuja, merkittyjä ainakaan, mutta Juntinsalon kautta Elimyssaloon ja edelleen Kokkamo-järvelle kulkeva reitti ("Iso-Palonen - Kokkamo retkeilyreitti") on sellainen. Tämän osuuden ylläpitoon Metsähallituskin näyttää viime vuosina panostaneen.

Olemme joskus pyrkineet Teerisen laavulle Viiksimontien suunnasta, mutta hanke kaatui tuolloin niinkin typerään asiaan kuin parkkipaikan löytämiseen. Tien varteen olisi ehkä voinut pysäköidä, mutta mäkisellä ja mutkaisella soratiellä se hieman epäilytti. Ei nähtävästi ole olemassa sellaista asiaa, josta ei voisi tehdä itselleen ongelmaa.

Tällä kertaa ajatus oli, että ajaisimme autolla Iso Kontiovaaran kupeessa olevaan silmukkaan, jonka läheltä näytti lähtevän Elimyssalon reitille johtava pienempi polku. Tätä suunnitelmaa päätimme Kuhmon Kalevalassa yövyttyämme testata.

Nimenomaan testaamisesta oli kyse siksi, että emme tienneet, olisiko silmukkaan menevä tie retkeilyautoiltavissa perille asti. Tämän asian suhteen yllätyimme positiivisesti, sillä tie oli verrattain hyvässä kunnossa, vaikka sen keskikohta jo pukkasikin ruohoa.

Pidemmällekin olisi ehkä voinut ajaa, mutta kun siihen ei varsinaisesti ollut tarvetta, jätimme Reiskan silmukkaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti.

Pohjakarttaan merkittyä pistopolkua ei metsästä kuitenkaan löytynyt, eikä siellä liioin näkynyt pitkospuitakaan, joita toivoimme kosteammissa paikoissa olevan.

Pitkosten puuttuminen ei sinänsä ollut yllätys, koska ei niitä erottunut satelliittikuvissakaan, mutta jonkinlainen kulkujälki olisi muuten suosinut etenemistä. Onneksi umpimetsää oli vain vajaa kilometri, ja maasto sittenkin melko helppokulkuista.

Elimyssalon reitille päästyämme jatkoimme sitä itään päin. Tätäkään polkua ei taideta hirmuisesti tampata, mutta reittimerkinnät kuitenkin olivat tuoreita ja niitä oli riittävästi.

Ristonpuron jälkeen paikoin varvikkoinen polku muuttui miellyttävämmäksi kulkea. Reitin parasta antia ovat kuitenkin avarat suo-osuudet, joilla pitkospuut ovat yhä kohtalaisen hyvässä kunnossa.

Päädyimme pitämään taukoa nimettömän suon laidassa kääntyäksemme sen jälkeen takaisin autolle. 

Paikka oli mainio, vaikka olisimmekin toivoneet näkevämme suolla enemmän elämää.

Alkuperäinen ajatus oli, että olisimme jatkaneet Viiksimosta tulevalle polulle asti, mutta illaksi oli luvassa sateita, eikä ajatus kahlata takaisin autolle märässä varvikossa nyt houkutellut. Sadevarusteetkin olivat taas jääneet autoon, kuten meille usein käy.

Paluumatkalla päätimme menomatkasta poiketen kulkea Soittukorven kiertävää, karttaankin merkittyä pientä tietä pitkin.

Oli epäselvää, mikä kyseisen tien merkitys on ollut, koska sitä ympäröivä maasto ei vaikuttanut talousmetsältä. Mutta kaipa se jonkinlainen metsäautotie on joskus ollut. Jalkapatikassa tietä joka tapauksessa oli hyvä edetä.

Ainoa reittiin liittyvä kysymysmerkki oli Soittupuron ylitys. Jos siihen on joskus rakennettu silta, sellaista ei välttämättä enää olisi, mikä pahimmassa tapauksessa tarkoittaisi U-käännöstä. Onneksi asia selviäisi jo reilun kilometrin jälkeen.

Kävi ilmi, ettei Soittupurolla ollut siltaa vaan pelkkä siltarumpu. Reitin voisi kuvitella olevan myös maastopyöräilijöiden suosiossa, mutta puron ympäristö oli siinä määrin pusikkoinen, että fillarin kanssa siitä olisi ollut ikävä puskea läpi. 

Elimyssalo on osa Ystävyyden puistoa, mistä alueen rajalla muistutettiin. Ystävyys on viime aikoina ollut hieman koetuksella, mutta kaunistahan tällä seudulla edelleen on.

Mielekästä patikoitavaa löytyisi näiltä kulmilta enemmänkin, sillä paluumatkalla kulkemaamme pikkutietä voisi jatkaa myös Juntinvaaran suuntaan. Luontokuvaamisen suhteenkin on usein ihan sama, tallustaako polulla vai tällaista hylättyä tietä pitkin.

Iso-Palonen - Kokkamo -reittiä olisi mahdollista tavoitella myös Viiksimon P-paikan suunnasta. Reiska ei kuitenkaan ole parhaimmillaan Viiksimontien kaltaisilla pitkillä sorapätkillä, joten niille lähteminen edellyttää aina ylimääräistä motivaatiota.

Siltä kuihtuvalta polulta

Hanhisuon kupeessa menevä polku ei vielä ollut täysin kuollut, mutta ikävöin sitä jo silti.

Linkki videoon

Kaljaa ja kuihtuvia polkuja

Kesä 2024 eteni kovaa tahtia. Huhtikuu tuntui juuri vasta päättyneen, mutta pian olikin jo heinäkuu ja keväästä kolme kuukautta. Vanhemmiten aika etenee nopeammin, ja sen kyllä huomaa.

Heinäkuun alussa päätimme matkustaa pohjoiseen. Sääennusteista johdettua suunnitelmaa noudattaen lähdimme ajamaan kohti Kuhmoa sillä ajatuksella, että voisimme aluksi poiketa Hanhisuolla, jossa jo alkukesästä kertaalleen piipahdimme.

Sateinen lähtöpäivä ei kuitenkaan suosinut ulkoilua, joten pysähdyimme ensimmäiseksi yöksi Metsäkartanolle, josta voisimme aamulla jatkaa Nurmeksen kautta Hanhisuon suuntaan.

Metsäkartanon camping-alue oli heinäkuussakin yllättävän rauhallinen, eikä hintakaan ollut erityisen paha (kaksi henkeä + sähkö, 26 €). Vaunupaikkoja on nettisivujen mukaan yli 50, mutta paikka lienee harvoin tupaten täynnä. Oman vierailumme aikana auto- tai telttakuntia oli ehkä viisi.

Autossa on vähän tylsää odotella sateen loppumista, mutta ehkä mitään tekemättömyyskin on joskus hyväksi. Ja tällä kertaa toive sateen jälkeisestä aurinkoisesta illasta oli vahva.

Sen verran koville odottelu kuitenkin otti, että ratkesin poikkeuksellisesti ryyppäämään. Kuten olen aiemmin todennut, en absolutistina osta alkoholia itse, mutta jos joku tarjoaa, en toki sylje kuppiin. Lainattuani aiemmin autoa jälkikasvun tarpeisiin sain palkkioksi muutaman pullon Iso-Kallan panimon olutta, jotka aurinkoa odotellessa valaisivat omaa iltaani.

Kun sade viimein lakkasi, lähdimme pienelle kävelylle kartanon ympäristöön. Ylä-Keyritty -järven ympäri menee retkeilyreittikin, mutta en ole varma, missä kunnossa se nykyään on. Reitin varrella oleva lautta oli vielä kolmisen vuotta sitten paikallaan, joten nähtävästi polkua yhä kuljetaan.

Parinkymmenen kilometrin mittainen kierros olisi nyt ollut liian pitkä, mutta järven hienoilla rannoilla on mukava tepastella muutenkin. Poikkesimme pienen matkan päässä olevalla turvekammilla, jota aluksi luulin saunaksi, mutta kyseessä taitaa pikemminkin olla kulinaristisiin nautintoihin tarkoitettu tila.

Seuraavana aamuna jatkoimme Nurmeksen kautta kohti Kuhmoa. Matkalla päätimme pyörähtää Bomballa katsomassa uutta hotellia, josta mediassa oli edellisinä päivinä kohistu.

Hotellia kai yleisesti ottaen pidetään vähän outona ja ympäristöönsä sopimattomana, mutta minusta se näytti ihan kelpo rakennukselta. Ainakin, jos sitä tarkastelee sopivasta kulmasta.

Sisälle emme vielä tohtineet astua. Majoituspalveluita ei muutenkaan ole viime aikoina tullut kulutettua, sillä emme Reiskan hankinnan jälkeen ole yöpyneet hotelleissa kertaakaan. Ehkä Bomban uusiin tiloihin pitäisi joskus tutustua.

Vaikka Bomba-talon suuntaan avautuva siipi on aika pieni, rakennelma on kaikkiaan isompi, ja Pielisen suunnasta katsottuna L-kirjaimen muotoinen rakennus näyttänee ihan erilaiselta. Kopterillahan tuo olisi selvinnyt, mutta en viitsinyt kokeilla, kun tuuli oli aika kova.

Bombalta etenimme edelleen Lauvuskylään ja sieltä Vepsän kautta paikkaan, josta olimme ajatelleet loikata Hanhisuon polulle (tai mikä ikinä sen nimi onkaan).

Aiemmat kokemuksemme Kieriänsärkän liepeiltä lähtevästä polusta ovat positiivisia, mutta tämä pohjoisin etappi tuotti pienen pettymyksen. Polkumerkinnät - sinistä maalia puussa - näkyivät edelleen melko hyvin, mutta laajat metsähakkuut olivat olennaisesti muuttaneet maisemaa, ja monet merkkipuut olivat kaatuneet metsätöiden mukana.

Polku itse erottui maastosta huonommin. Pohjoisen suunnassa reitti oli silti helppokulkuinen, ja vihertävän Hanhisuon laidassa oli paikoin hienoa. Iso Hanhilammen rantaan on joskus rakennettu pitkospuitakin, joten kaipa näillä kulmilla on aiemmin ollut enemmän kulkijoita.

Lammen eteläpuolella hukkasimme niin polkumerkinnät kuin itse polunkin. Siellä maastokin oli pääosin ärsyttävää varvikkoa, minkä vuoksi käännyimme takaisin vanhan metsäautotien silmukan liepeiltä. Ihan edellisen retkemme kääntöpisteelle emme siten yltäneet, vaikka sitä ainakin henkisesti tavoiteltiin.

Ihmetystä herättivät maastossa olevat paljaat läikät. Kauempaa katsottuna näytti siltä kuin metsässä olisi pidetty jotain leiriä, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että kyllä siitä on ihan ylin kerros leikattu pois. Mihinkähän tällaista turvemattoa tarvitaan?

Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin tietää, onko tällä kuihtuvalla polulla aiemmin ollut nykyistä suurempi merkitys. Maalimerkintöjen kaverinahan on usein opaskylttejä, mutta sellaisia ei nyt näkynyt. Jos niitä on ennen ollut, mitähän kylteissä on mahtanut lukea?

Arjen ihmeitä

Vuoden vaihtuminen muistuttaa minua siitä, että Reiska on ollut meillä kaksi vuotta, ja se täytyy viedä huoltoon. Jos Reiskalta itseltään kysytään, ennen öljynvaihtoa voisi rullata vielä 20000 kilometriä, mutta olen silti huollattanut sitä vuosittain. Nyt mittarissa on kaikkiaan noin 25000 kilometriä.

Fiatin huoltaminen Kuopiossa on muuttunut vähän mutkikkaaksi. Olen tähän asti aina asioinut Delta-autossa, jossa aiemmin toimi Fiatin merkkihuolto. Yrityskauppojen myötä Delta-autosta kuitenkin tuli Hedin Automotive, ja nyt Kuopiossakin vanhan tutun toimipisteen seinässä on Hedinin kyltti.

Firman nimellä ei sinänsä ole väliä, kunhan auto tulee huollettua Fiatin ohjelman mukaisesti. Tässä vaiheessa ilmaan kuitenkin nousee kysymysmerkkejä:

• Fiatin sivuilla lukee, että Kuopiossa Hedinin Väliköntien toimipiste (entinen Delta-auto) huoltaa Fiat-autoja.
• Myös Hedinin sivulla annetaan ymmärtää, että Väliköntiellä huolletaan Fiateja.
• Jos Hedinin chatilta kysytään, Väliköntiellä ei kuitenkaan ole Fiat-merkkihuoltoa. Ja kun kävin tiedustelemassa asiaa paikan päällä, minulle kerrottiin, että esimerkiksi huoltovälimittarin nollaaminen ei enää onnistu.

Näyttää siis siltä, että Kuopiossa ei tällä hetkellä ole virallista Fiat-huoltoa. Koska en ajatellut parin tunnin huollon vuoksi ajaa Joensuuhun tai Jyväskylään, päätin seuraavaksi kokeilla J. Rinta-Joupin autoliikettä. Siellähän on Adria-merkkihuolto ja piha täynnä Fiat-matkailuautoja, joten luulisi alustan huollonkin onnistuvan.

J. Rinta-Joupilta Fiatin huoltoaika järjestyikin, eikä huoltovälimittarin nollauksenkaan pitäisi olla ongelma. Samalla voitaisiin suorittaa myös asunto-osan tiiveystarkastus, joka täytyy tehdä vuosittain, jotta Adrian takuu pysyy voimassa.

En tosin ole varma, onko keskitalvi tiiveystarkastuksen kannalta paras aika. Nähtävästi autoa pitäisi ennen tarkastusta lämmittää kolme vuorokautta, mikä on kerrostalon parkkipaikalla hankalaa, kun tolppa antaa sähköä vain kahdeksi tunniksi kerrallaan. Suunnitelmiini ei kuulu, että lämmittäisin Reiskaa kaasulla kolmen vuorokauden ajan.

No, jospa asia jotenkin lutviintuu. En edellisen tarkastuksen yhteydessäkään tehnyt mitään ylimääräisiä temppuja, tosin silloin oli maaliskuu. Ehkä riittää, jos ajan auton lämpimäksi ennen tarkastusta.

Kosteusmittauksia ajatellen päätin kuitenkin tyhjentää auton ylimääräisistä vaatteista, joita kaapeissa vielä syksyn jäljiltä oli. Se ei ihan onnistunut, koska yksi Adrian yläkaapeista oli jälleen jumissa.

Kyseessä on sama kaappi, joka toissa kesänä jumitti auton sisälämpötilan noustessa. Vaihdettuani siihen uuden sulkumekanismin vika korjaantui, mutta nyt luukku reistaa taas, kun auto on kylmä.

Tämä on pieni asia, mutta ärsyttää äärettömästi, koska ongelma on turha. Miten ihmeessä joku on keksinyt laittaa matkailuauton kaappeihin näin typerän lukitusmekanismin? Miksi luukuissa ei voi olla ripaa, johon tarttumalla ne saa auki ja kiinni, pakkasellakin?

Tuotteiden suunnitteluun liittyvä idiotismi on nykyään muutenkin yleistä. Adrian rappuongelmasta kirjoitin jo aiemmin, mutta ongelmiin törmää myös paljon arkisempien asioiden kanssa. 

Yksi retkeilyautomme vakiovarusteista on Paratiisi-mysli, joka on hyvää. Aiemmin myslipaketin sai helposti auki tökkäämällä sormella sen kyljessä olevaa perforoitua kohtaa, mikä tuotti pakettiin reiän, jonka kautta mysli oli helposti annosteltavissa.

Sittemmin myslipakkaus kuitenkin uudistui, ja perforointi korvattiin oudolla kiikkumekanismilla. Nyt paketin avaaminen ehjänä on hankalaa, ja vaikka se onnistuisikin, mysli ei enää tulee paketista ulos. Ei ainakaan sen kiikkuluukun kautta, vaikka niin ilmeisesti on tarkoitus.

Linkki videoon

Sieluni silmät näkevät, kuinka paketin suunnittelijat ovat retrospektiivisessa palaverissa pohtineet, miten täysin toimivasta tuotteesta saisi vielä paremman. Ja sitten sitä on kehitetty lisää, kunnes se on mennyt pilalle.

Toisen esimerkin voisi tarjoilla keittiömaailmasta. Ostin hiljattain lieden, jonka valinnan yhteydessä kiinnitin huomiota levyjen säätönuppeihin. Jäykän oloisia nuppeja on jotenkin hankala pyörittää, koska niistä puuttuu väkänen, joka tällaisissa säätimissä yleensä on. Miten säätäminen onnistuu rasvaisilla sormilla?

Pyöreän säätimen asennosta ei myöskään voi päätellä, onko levy mahdollisesti päällä. Liesi ei tullut omaan käyttöön, ja sen valintaan vaikuttivat muutkin tekijät, mutta asia ihmetytti silti. Onko umpipyöreästä nupista jotain sellaista hyötyä, jota en vain itse tajua?

Jos lieden kuitenkin saa päälle, sillä yleensä keitetään makaronia. Mikä on tärkein makaronin kypsentämiseen liittyvä asia? Aivan, se on keittoaika, jonka pitäisi selvitä jo tuotepakkausta pikaisesti vilkaisemalla. 

Valitettavan usein keittoaika kuitenkin on joko 1) piilotettu tuoteselosteen sekaan tai 2) printattu pakettiin niin pienellä tekstillä, ettei sitä näe lukea ilman suurennuslasia. Onko olemassa joku syy, jonka vuoksi tätä tietoa täytyy erityisesti pihdata?

Tuntuu siltä, että kaikista yksinkertaisimpienkin asioiden ja esineiden toteutus voidaan tyriä täysin. Meillä on kotona jääkaappi, jonka ovessa oleva kahva alkaa lenksua, jos sen kiinnitysruuveja ei säännöllisin väliajoin kiristä.

Ongelma ehkä on ratkaistavissa, mutta olisiko ihan mahdotonta suunnitella kahva niin, ettei sitä tarvitse alituiseen ruuvailla? Onko kahvalla ylipäänsä tärkempää tehtävää kuin pysyä kiinni siinä rakenteessa, johon se on kiinnitetty? Tämän vuoksiko Adrian ylähyllyjen luukuissa ei ole kahvoja lainkaan?

Viime kesänä päivitin TV-viihdeboksimme uusimpaan versioon. Jälkeenpäin ajatellen se oli turhaa, koska emme juurikaan katsele TV:tä, mutta niin nyt joka tapauksessa pääsi tapahtumaan.

Boksi itsessään on toimiva laite, mutta sen mukana tullutta kauko-ohjainta ihmettelen usein. Yleensähän ohjaimet ovat sellaisia, että niissä olevat painikkeet erottuvat selvästi hämärässäkin, mutta tämä vekotin on lähtökohtaisesti pimeä kuin Kongon yö.

Tarkoitus on, että kun ohjaimeen ottaa käteensä, painikkeiden valaistus syttyy. Yleensä niin tapahtuukin (ennemmin tai myöhemmin), mutta jostain syystä kaikkia ohjaimen painikkeita ei ole valaistu. Esimerkiksi äänenvoimakkuuden säätämiseen ja kanavan valintaan käytettävät napit ovat aina pimeitä, eivätkä myöskään Mute-painike tai virtapainike erotu kapulasta mitenkään.

Pimeät napit lienee tarkoitus tunnistaa sormikopelolla niissä olevien kohomuotojen perusteella, mutta tähänkö ei sitten parempaa tapaa keksitty? Tuskin ratkaisuun on pelkästään näkövammaisia ajatellen päädytty? Mitäs jos kaikkien painikkeiden merkinnät olisivat valkoisia, kuten vanhoina hyvinä aikoina?

Linkki videoon

No entäpä kylpyhuoneemme lavuaariin liitetty uudehko käsisuihku sitten... Siinä on vain yksi painike, joten mikään ei voi mennä pieleen, eihän?

No kyllä voi. Painikkeen voi vapauttaa ainoastaan silloin, kun veden paine on tarpeeksi suuri. Jos paine ei ole riittävä, käsisuihku jää jotenkin auki ja liruttaa vettä lattialle aina, kun lavuaarin hanan avaa.

Olen kertaalleen korjausmielessä avannut suuttimen, mutta ei siitä mitään varsinaista vikaa löytynyt. Nähtävästi sen toimintaperiaate vain on tuollainen. Myös erilaisten suihkusekoittimien toiminnasta voisi kirjoittaa kirjan, mutta olkoon.

Joskus kuulee sanottavan, että tekoäly on uhka ihmiskunnalle. Minusta tuntuu, että suuremman uhkan muodostavat älyttömiä käyttöesineitä kehittävät suunnittelijat, jotka tekevät muut ihmiset hulluiksi.