Puolukoita Kristukselle

Ja sitten taas kesän tapahtumiin...  Elokuuta pukkaa, ja edessä olisi kaksi viikkoa kesälomaa.  Loma ei kuitenkaan ala suotuisissa merkeissä.  Kotitalon katto vuotaa, mikä viivästyttää liikkeelle lähtöä.  Lopulta asia kuitenkin tulee kuntoon, ja matka voi parin päivän viiveen jälkeen alkaa.

Kun lomaa on tavallista enemmän, voisi vihdoinkin pyristellä hiukan etäämmäksi.  Ei sentään ulkomaille asti, mutta ehkä Lappiin! 

Sääennuste kuitenkin povaa pohjoiseen epävakaista keliä, minkä vuoksi lähdemme aluksi ajamaan kohti Kuhmoa. Tarkoituksemme on polkaista loma liikkeelle tutustumalla polkuun, joka yhdistää toisiinsa Hiidenportin kansallispuiston ja Teerisuon-Lososuon soidensuojelualueen.

Idän suuntaan etenevät sateet pyörivät yhä edessämme, joten päätämme hetken viivytellä Rautavaaran Keyritynniemessä. Niemen kautta kulkee Ylä-Keyritty -järven ympäri menevä retkeilyreitti: Liimatan taival.  Jos minulta olisi kysytty, olisin saattanut ideoida reitille hiukan erilaisen nimen, mutta tämäkin kelpaa.

Yleensä Liimatan taipaleelle kai kirmataan Metsäkartanon suunnasta, mutta me ajoimme suoraan niemeen, koska tarkoituksemme oli lähinnä vetelehtiä ja mahdollisesti kahvitella niemen nokassa.  Niemessä tiettävästi olisi laavukin, mutta se osoittautui aika helposti saavutettavaksi, eikä siten ollut ylenpalttisen siisti. 

Keyritynniemen ja Huutoniemen välillä liikennöi lossi, joka kuljettaa retkeilijät niemestä mantereelle tai päinvastoin.  Me taisimme kulkiessamme vitkutella vähän liikaakin, sillä rantaan saapuessamme lautta oli juuri lähtenyt liikkeelle.  No, eipä toiselle puolelle varsinaisesti ollut asiaakaan. 

Parin tunnin jälkeen jatkoimme Valtimon kautta kohti Tuulivaaraa, jonne ajattelimme pysäköidä auton.  Vaaralla kävikin melkoinen tuuli; piti ihan takkia kiskoa päälle, jotta tarkenee.  Parin viikon takaiset helteet olivat enää muisto vain.

Hiidenportista Teerisuolle menevän yhdyspolun pitkospuut ovat paikoin luokattoman huonossa kunnossa.  Harmillista, kyse sentään on UKK-reitistä.

Jos pitkokset unohdetaan, polku muutoin etenee varsin viehättävässä maastossa.  

Kiurulammen rannassa näkyi jotain vanhoja rakenteita.  Siellä on kai jos joskus ollut tulipaikka, mutta ei ole enää.

Tämä on sellainen asia, jota en ihan ymmärrä.  Retkeilyn suosio on kuulemma kasvussa, mutta silti retkeilyyn liittyviä rakenteita puretaan tai niiden annetaan lahota paikoilleen.

Miten olemme aiemmin kyenneet ylläpitämään tällaisia reittejä?  Onko tarkoitus, että kaikki tallaavat jatkossa vain Karhunkierrosta tai Hetta-Pallasta?  Mielestäni näiden pienten retkeilyreittienkin kunnostamiseen voisi osoittaa muutaman EU-miljardin.

Teerisuon reunassa maisemat muuttuvat avarammiksi.

Suota kiertävällä polulla pitkospuut ovat paremmassa kunnossa, vaikka niistäkin kyllä Luontoon-sivustolla varoitellaan.  Koko suon ympäri ei tosin tällä kertaa menty, ehkä reitin varrelta löytyy huonompiakin osuuksia.

Teerisuon laavulla käytiin viimeksi toukokuussa 2016.  Paikka oli silti kohtuullisen tuoreessa muistissa...

... ja etenkin suolammen rantaan johtava pieni pistopolku oli jäänyt mieleen.

Lintujen määrä oli jo keskikesästä vähentynyt, mutta muutamia lirkuttajia näkyi vielä siellä täällä.  Päivystysvuorossa oli tällä kertaa punatulkku...

... joka Wikipediassa mainitun uskomuksen mukaan on saanut värinsä siitä, että se on kantanut vettä ja puolukoita ristillä kärsivälle Kristukselle. 

Kauempana elämöi myös toinen lintu, joka vaikutti kovin tavalliselta, mutta jota en silti tunnista.  Onko tämä jonkin sortin kiuru?  Vai joku kirvinen?  Ja mitkä sen ansiot mahtavat olla?