Hennon yrttistä

Metsäkartano-päiväni iltaohjelmaksi olin kaavaillut retkeä Pumpulikirkolle. Metsäkartanolta kirkolle etenevä Virvatulten polku oli kuitenkin pidempi kuin muistelin - liki kahdeksan kilometriä suuntaansa, mikä on töiden jälkeen vähän liikaa. Päätin silti lähteä samaan suuntaan ja käydä kääntymässä edes matkan puolivälissä, Yrttilammella. 

Viime kesän retkelläni kuljin samaa polkua Yrttisuolle asti. En tuolloin kiivennyt suon laidassa olevaan lintutorniin, mutta nyt nousin varovasti vähän haperon oloisen rakennelman ylätasanteelle. Turhaan, koska tornista ei oikein näe suollekaan, mutta onneksi Malla auttoi vähän.

Yrttisuo on pieni, eikä eläimistöään lukuun ottamatta vaikuta mitenkään poikkeukselliselta kohteelta. Suolle ja sen reunamille on silti joskus rakennettu leveitä jalkakäytäviä, selvästi liikuntaesteisiä ajatellen. Nyt rakennelmat ovat huonossa kunnossa.

Aiemmin Virvatulten polku eteni Pumpulikirkolta aina silloiseen Tiilikkajärven kansallispuistoon asti, mutta nykyään tämäkin osuus lienee pitkospuiden osalta huonossa hapessa, eikä Tiilikkajärven puoleista päätä enää ylläpidetä. Kansallispuistoahan on sittemmin laajennettu Metsäkartanon suuntaan, liekö tuo kulkuyhteys ollut helpompaa toteuttaa niin...

Mitä virvatuliin tulee, niillehän on pitkään yritetty löytää järkevää selitystä. Joidenkin arvioiden mukaan tulet ovat peräisin mätänevistä kasveista, mutta enpä tiedä... Eikö virvatulia pitäisi silloin näkyä myös kompostien ja tunkioiden ympärillä? Luulen myös, että tarinat kummittelevista komposteista olisivat tällöin yleisempiä.

Jotkut sanovat, että virvatulet ovat kakkiaisten synnyttämiä. Matkallani kohtasinkin oudon hahmon, joka tuijotti minua intensiivisesti. Onko tämä kakkiainen? 

Ehkä ei, sillä Wikipedian mukaan kakkiainen "... katkoi hapsia, karvoja tai siimoja.". Jos jotain, kohtaamani olento saattaisi pikemminkin katkoa luita. Muutenkin se enemmän näytti ET:ltä.

Virvatulet kuulostavat henkimaailman jutulta, mutta en silti haluaisi tyrmätä kakkiaisteoriaakaan. Jos akateeminen urani ei olisi jo taputeltu, alkaisin ehkä tutkia tätä.

Vaikka lähin tie menee reilun sadan metrin päässä, Yrttilammen tulipaikka on säilynyt siistinä. Tieliikennettä enemmän kulkemista häiritsivätkin matalalla lentävät Hornetit; olisiko tuolla jotain karstanpolttopäiviä vietetty samaan aikaan.

Hornetien jyristeltyä tiehensä kaivoin jälleen Mallan repusta. Samalla pohdin, pitäisikö retkillä alkaa enemmän käyttää Mauri-kopteria. Yksi syy tähän on se, että en ole päässyt eroon Mallan kuvaamissa videoissa ajoittain esiintyvästä häiriöistä.

Häiriöitä ei erota kännykän näytöltä, eikä editointivaiheessa aina tietokoneen monitoriltakaan. Shorts-videoita muokatessani kuitenkin käytän pystysuuntaista näyttöä ja isompaa esikatseluikkunaa, jolloin kuvassa olevat värinät suorastaan hyppäävät silmille.

Toinen pulma on se, että Mallan kauko-ohjain ei jaksa pitää varaustaan. Aluksi tämä ongelma vaivasi vain Android-kännykkää käytettäessä, mutta nykyään se ilmenee myös iPhonen kanssa. Ohjain hieman toipuu lennätysten välissä, mutta en haluaisi päätyä tilanteeseen, jossa kopterin takaisinpaluu on sen oman tahdon varassa.

Toisaalta Maurin kauko-ohjain on retkikäytössä kömpelö, ja kun puiden keskellä lentäminenkin on vähän riskialtista, olen vältellyt pakkaamasta reppuun uudempia koptereita. Mallan pienemmällä ohjaimella on myös jotenkin helpompi operoida, mutta ehkä tämä on vain tottumiskysymys. 

Ennemmin tai myöhemmin Mallasta täytyy kuitenkin luopua. Mikäli jossain vielä myytäisiin uusia DJI Mavic Mini -koptereita, saattaisin silti hankkia sellaisen. Viime keväänä julkaistun DJI Mini 4K -kopterin myötä vanhempia malleja voi olla vaikea löytää, ainakaan järkevään hintaan.

Toisaalta jos 4K-tarkkuus unohdetaan, voisin edelleen ottaa kaikki ilmakuvani vaikka ikivanhalla Spark-kopterilla. Kiinalaisetkin hallitsevat tuotestrategioinnin, ja jos sille tielle lähtee, joka vuosi keksii kyllä jonkun syyn hankkia uutta kalustoa.

NG

Eilen tuli National Geographic -kanavalta ulos itselleni merkityksellinen jakso "Eurooppaa ylhäältä päin"-sarjasta. Ohjelmassa oli mukana pieni pätkä kopterivideota, jonka kuvasin vuonna 2022 Neitokainen-järvellä.

En tiedä, miksi tuottaja tarttui juuri tähän videoon, koska omasta mielestäni se ei ole erityisen onnistunut. Toki Neitokainen on tässä se juttu, mutta jos olisin kopteria lennättäessäni tiennyt tallenteen päätyvän NG-kanavalle, olisin ehkä tehnyt tiettyjä asioita toisin.

Melko etäällä

Kun viime vuonna ostimme retkeilyauton, tavoitteena oli ensijaisesti uudistaa retkeilyyn ja matkailuun liittyviä käytäntöjä. Omalla listallani oli kuitenkin myös toive siitä, että auto toisi uusia mahdollisuuksia työn tekemiseen. Kun on liki 30 vuotta puurtanut samoja hommia, pieni vaihtelu työympäristössä voisi tehdä hyvää.

Toive onkin jossain määrin toteutunut, sillä olen muutaman kerran lähtenyt Reiskan kanssa tien päälle niin, että mukana on vaelluskenkien ohella ollut myös työläppäri. Homma on toiminut hyvin, vaikka retkeilypuoli jääkin työpäivän jälkeen aika kevyeksi.

Pitääkseni asiat yksinkertaisina olen tällaisilla reissuilla aina hakeutunut verkkosähkön ääreen. Aurinkopaneeli ja virtapankki riittävät pienen läppärin ruokkimiseen, mutta työsorvi on raskaampi laite, ja sähkön kulutus sen mukaista.

Yleensä perustan tukikohtani johonkin matkaparkkiin tai leirintäalueelle, jolloin myös nettiyhteys on käytettävissä, ja sähköä varmasti riittää koko päiväksi. Joskus virtaa jää ylikin, minkä voi illalla käyttää vaikkapa lähtemällä metsään juoksemaan.

Pieni retkeilyauto on kelpo tila työskentelyyn, koska kaikki tarvittava on lähellä. Yksin matkustaessa käytävän vapautumistakaan ei tarvitse odotella, joten jos haluaa yläkaapista jotain, sen kun menee ja ottaa tarvitsemansa!

Lähtiessäni toukokuussa tien päälle päätin ensin pystyttää konttorini Tahkolle ja sen jälkeen Metsäkartanolle. Molemmat paikat ovat sopivalla etäisyydellä Kuopiosta, mutta tarjoavat silti sopivasti virikettä myös työpäivän jälkeiseen elämään.

Tahkolle saavuin varhain illalla. Olin päättänyt testata BestPark Tahkon palveluita, mikä ratkaisi myös sähkön saantiin liittyvän ongelman. Tahkon parkki on tilava, mutta illalla varjoisa auringon laskiessa Tahkovuoren toiselle puolelle. 

Vaikka Tahko on nykyään osa Kuopiota, kylä on minulle vieras. Koska illaksi ei ollut tiedossa muuta ohjelmaa, päätinkin lähteä juosten tutustumaan Tahkon keskustaan.

Tahkon Sokos-hotellin laajennustyöt olivat kesän alussa käynnissä, minkä vuoksi hotellin ympäristössä oli vähän sotkuista. Myös keskusta-alueen liikenneyhteyksiä ollaan uusimassa, mikä on hyvä asia, sillä kevyen liikenteen väylät eivät oikein tunnu... johtavan minnekään. Päättömästi juostessa se ei varsinaisesti haittaa, mutta muuten ehkä kyllä.

BestPark Tahkon osalta yllätyin positiivisesti. BestParkien yleistä siisteyttä moititaan joskus, mutta tällä kertaa huomauttamista ei ollut. Huoltorakennuksesta löytyy myös pikaisesti lämpiävä sauna, mikä tuntui lenkin jälkeen mukavalta.

Aika rauhallistakin oli, sillä parkissa oli lisäkseni vain yksi auto. Tahko ei ole ketjun edullisimpia kohteita, mikä kannustaa tekemään töitä ainakin osan vierailun ajasta.

Jos illalla olikin auringon laskeutuessa hieman hämyisää, aamulla valoa tarjoiltiin isolla kauhalla.

Koska olin suunnitellut jatkavani Tahkolta Rautavaaran suuntaan, minun täytyi poistua parkista puoleen päivään mennessä. Metsäkartanon leirintäalue ei ollut vielä toukokuussa auki, mutta ehkä kartanon pihalla olevilta talvipaikoilta löytyisi Reiskalle joku vapaa ruutu.

Olettamus oli väärä, sillä piha-alue oli yllättäen täynnä autoja. Onnistuin kuitenkin neuvottelemaan itselleni paikan muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan camping-alueen huoltorakennuksen edustalta. Huoltotilat eivät olisi käytössäni, mutta sähköä saisi tolpasta, mikä riittää minulle.

Metsäkartano on yleisesti ottaenkin kiva paikka vierailla matkailuautoillen. Varsinainen matkailuautoalue on vehreä, ja kartanon ravintola- ynnä muut palvelut löytyvät kävelymatkan päästä. Poluillekin pääsee suoraan auton ovesta.

Monella leirintäalueella on se ongelma, että saniteettitiloja on autopaikkojen määrään nähden niukasti, mikä etenkin sesonkiaikaan ärsyttää. Metsäkartanolla tämä asia on kunnossa, sillä alueen avautumisen jälkeen käytössä olevan huoltorakennuksen tilat ovat runsaat. Paikan leirikeskusmainen tunnelma ei välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta itseäni se ei häiritse.

Vaikka urbaani maailma on melko etäällä, hyvin toimiva netti tuo sen keskeiset osat riittävän lähelle. Metsäinen ympäristö myös rauhoittaa mieltä, minkä ansiosta työpäiväkin etenee jotenkin sutjakammin.

Heilastelua

Helluntaina vein heilani Ylemmäisenjärvelle, josta heilaa ei vielä 40 vuotta sitten löytynyt.

Linkki videoon

Silmukoiden aika

Juuka on jo vuosia ollut yksi lähiseutujen suosikkikohteistamme. Osittain siksi, että se on etenkin viikonloppuretkeilyä ajatellen sopivan lähellä Kuopiota, ja toisaalta siitä syystä, että kohtalaisen ison kunnan alueelle mahtuu yhtä sun toista mielenkiintoista aina UKK-reitistä alkaen. Kolikin on käytännössä Juukaa, ainakin jos juukalaisilta kysytään.

Itselleni Juuka on myös tuttu paikka, koska asuin siellä vuosia. Kun vuonna 1975 rantauduimme paikkakunnalle, yksi ensimmäisistä asioista, joita alkuasukkaat meille opettivat oli se, että kesällä kannattaa lähteä uimaan Ylemmäisenjärvelle. Ja kyllähän me monesti lähdimmekin.

Ehkä vanhat muistot painoivat vaakakupissa, kun toukokuisen viikonlopun alkajaisiksi päätimme jälleen suunnata Ylemmäiselle. Muitakin vaihtoehtoja oli - ainakin Keihäsjoki ja Iso-Karhu - mutta Ylemmäisenjärvelle oli perjantai-iltana helpointa ajaa. Pienen hapuilun jälkeen jäimme yöksi rantatien pohjoispäässä olevalle levikkeelle.

Paikka oli rauhallinen, vaikka lauantai-aamun koittaessa liikenne viereisellä Rontsantiellä lisääntyikin. Meitä se ei haitannut, koska tarkoituksemme oli päivän aikana siirtyä järven toiselle puolelle.

Olen mopoikäisenä huolella tutustunut Ylemmäisen ympärillä meneviin teihin, mutta järven länsipuoli on silti jäänyt vähän vieraaksi. Ja onhan sinne 40 vuoden aikana saattanut syntyä myös uusia teitä, joista nyt voisi ottaa selvää. Kävellen, kun Raisua ei enää ole.

Ajattelimme päiväretkellämme kiivetä ainakin Pilkkavaaralle toivoen, että uusien teiden ohella sieltä avautuisi myös ennen näkemättömiä maisemia Ylemmäisenjärven yli, kenties Pieliselle asti. 

Ensisijaisesti toiveet kohdistuivat vaaran itärinteeseen merkittyyn polkuun, joka ei kuitenkaan juuri erottunut maastosta. Onneksi metsä oli muuten oli aika helppokulkuista.

Jo pian Pilkkavaaran rinteille noustuamme kävi ilmi, että avarien maisemien sijaan vaara tarjoilisi meille näyteikkunan menneeseen aikaan. Pilkkavaaran ja sen vieressä olevan Hakovaaran rinteiltä löytyi nimittäin monta hylättyjä tilaa ja rakennusta.

Jotkut niistä ovat saattaneet aikoinaan olla varsin näyttäviä. Ainakin, jos pihapiiristä ja sitä kiertävästä kiviaidasta voi päätellä jotain.

Näitä tiluksia emme olisi ensin huomanneetkaan, ellei puiden keskeltä olisi pilkottanut... Nissan Sunnyn perä.

Päärakennus sivuosineen oli romahtanut, ja Sunnykin vaatisi jo pientä laittoa.

Auton mittarilukema ei vielä ollut aivan kohtuuton - 167000 km - mutta kun moottori puuttui, lukemalla ei varsinaisesti ollut merkitystä.

Omistaja oli valinnut Nissaniin Michelinin talvirenkaat. Sellaiset tosin löytyivät vain taka-akselilta, eikä nastojakaan enää ollut. 

Vanhat autot ovat kiehtovia, mutta Sunnyssa olisi kyllä ollut paljon säätämistä.

Patikoimme eteenpäin pitääksemme taukoa Sorveuskoskella, jossa 80-luvullakin vietin paljon aikaa. Kosken partaalla oleva laavu on jo vaihtunut uudempaan, mutta koski meuhkasi kuten ennenkin.

UKK-reitti etenee näillä kulmilla Ylemmäisenjärven rantoja seuraillen. Paljolti pieniä teitä pitkin, mutta verrattain kauniissa maisemissa kuitenkin. Kulkijoita ei tosin taida nykyään liiemmälti olla.

Tulipaikkoja löytyy Sorveuskosken ohella ainakin Ylemmäisenjärven eteläpäästä sekä Kangas-Valkeiselta. Myös Ruukinkoskella on pieni laavu, mutta se on muita vaatimattomampi. 

Toiseksi yöksi ajattelimme hakeutua Keihäsjoen liepeille. Sinne johtava Panjantie oli kuitenkin hiljattain saanut niskaansa karun näköistä sepeliä.

Sepelitietä olisi pitänyt jyrätä 15 kilometriä suuntaansa, mikä ei liiemmin houkutellut, koska se palautti mieleen huonot muistot viime syksyltä. Ongelma on yleinen, joten olisi hyvä, jos siihen kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Hetken ajettuamme käännyimme ympäri ja suuntasimme Maaselkään, josta löytyi kelvollinen yöpaikka metsäautotien varresta.

Tällaisilla lyhyillä viikonloppureissuilla retkeilyauto on kyllä kätevä. Yöpaikkaan liittyvät kriteerimme tuntuvat kuitenkin jatkuvasti tiukentuvan, mikä on vähän pulmallista.

Paikan pitäisi olla sopivasti syrjässä - mikä ei Ylemmäisenjärvellä toteutunut - ja mahdollisimman tasainen. Myös ympäröivään maisemaan liittyy toiveita, mutta niistä yleensä joustetaan ensimmäisenä.

Pyrin ensisijaisesti saamaan auton vaateriin hyödyntämällä maassa olevia epätasaisuuksia. Takakontissa on kyllä ajokiilatkin, mutta välttelen niiden käyttöä, laiskuuttani kai.

Jo yllättävän pieni kaltevuus johtaa siihen, että vesi jää seisomaan suihkutilan lattialle. Vähäistä kallistumaa on vaikea havaita, mutta vatupassin kanssa auton saa aina riittävän suoraan.

Adrian rappuongelmasta

Kesä on jälleen edennyt pelottavan pitkälle. Vaikka olen viime aikoina kohkannut vasta kevään reissuista, paljon on niiden jälkeenkin oltu tien päällä.

Pieniä vastoinkäymisiäkin on tullut eteen. Viimeisimmäksi Adrian sähköinen astinlauta alkoi temppuilla: rapun sähkömoottori kyllä hurisee, mutta porras ei (auttamatta) liiku sisään eikä ulos. Nähtävästi lauta on jumissa rappukoteloon päässeiden kivien ja soran vuoksi.

Olen joskus aiemmin selättänyt tällaisen pulman painepesuria käyttäen. Nyt vesipesu ei kuitenkaan auttanut, joten päätin purkaa rappukoteloa siinä määrin kuin se koko rakennelmaa irrottamatta on mahdollista. 

Astinlaudan sivumuovit ja pari peltisuojaa poistamalla kiviä voi jossain määrin kaapia ulos, mutta ongelma ei ratkennut näinkään. Lautaa tukeva kisko on rakenteeltaan sellainen, ettei sen päälle edes oikein voi jäädä kiviä niin, että ne estäisivät lautaa liikkumasta. Vika lienee siis jossain muualla.

Olisiko soraa sitten päätynyt myös mekanismiin, joka liikuttaa astinlautaa? Sen puhdistaminen vaikuttaa hankalammalta, ja edellyttänee koko rappukotelon irrottamista. Pahimmassa tapauksessa osiakin täytyy vaihtaa, jos ne ovat lautaa edestakaisin hinkatessa kuluneet toimimattomiksi.

Asia ärsyttää hieman. Ihminen on käynyt kuussa ja rakentanut sukellusveneitä, mutta tällaisesta rappukotelostako ei ole mahdollista tehdä niin tiivistä, ettei sen sisälle pääse kiviä? Vai onko portaat alunperinkin tarkoitettu vain asfalttimiesten iloksi? 

Hankin tilapäisratkaisuksi pienen irtojakkaran, joka maksoi 15 euroa. Itse asiassa jakkara on siinä määrin kätevä ja ennen kaikkea luotettava, että en ole varma, haluanko enää käyttää aikaa sähkörapun korjaamiseen. Vaikka rapun saisi toimimaan, se on taas tukossa, kun Naruskantien ajaa päästä päähän.

Jos kuitenkin olet menestyksekkäästi taistellut saman ongelman kanssa, olen kiinnostunut asiaan liittyvistä vinkeistä, joita voi kirjoittaa kommenttikenttään. Rappu lienee Lippert-merkkinen, ja yleisesti käytössä monissa eri retkeilyautoissa.

Julmaa ja raakaa

Ne olivat julmat lammit, ja suokin oli melko raaka.

Linkki videoon

Uutta patjaa Adriaan

Toukokuinen perjantaiaamu Kurikassa oli kaunis mutta kylmä. Koska Ilmajoki ja siellä oleva Soft-Kalusteen tehdas olivat sovitettavissa kotimatkan varrelle, päätimme paluumatkan alkajaisiksi koukata tehtaan kautta ja hankkia Reiskaan uuden petauspatjan.

Adrian vuodeosasto on epäsymmetrisen muotoinen (jalkatila kapeampi kuin päätila), joten nykyinen ratkaisumme - kaksi ohutta 80-senttistä petauspatjaa rinnakkain - ei ole optimaalinen. Vaikka Twin on retkeilyautona yleinen, valmista patjaa tai malliakaan tuskin silti löytyisi, vaan sellainen täytyisi tehdä mittatilaustyönä.

Tehtaalle päästyämme homma eteni joutuisasti: Adrian omasta patjasta otettiin mitat, ja pian olimmekin taas tien päällä. Patjan hinta tosin yskitti vielä Lapuallakin, mutta jospa tuotteen laatu olisi sen mukainen. Kolmen viikon toimitusajan jälkeen valmis patja saapuisi postin kyydillä Kuopioon.

... ja sitten Arpaisten reitille

Olemme joskus takavuosina patikoineet Arpaisten retkeilyreitillä lähtien liikkeelle sen puolivälistä. Vanhat mielikuvat reitistä olivat positiiviset, joten päätimme nyt Soinin suunnalla matkaillessamme tutustua myös reitin pohjoispäähän.

Muutaman kilometrin päässä Soinin keskustasta on Kaihiharjun pysäköintialue, joka on luonteva paikka lähteä liikkeelle. P-alueelle menee hyvä tie, ja tilaa löytyy useammallekin autolle.

Jätettyämme Reiskan parkkiin kipusimme Kaihiharjulle ja lähdimme kulkemaan Arpaisten reittiä kohti Matosuota.

Mutta kannattaisiko tavoitella Matosuon eteläpuolella olevia nuotiopaikkoja, vai olisiko parempi kiertää suon pohjoispuolella menevä Hermannin lenkki? Polkujen risteyksen saavutettuamme päätimme jatkaa Matosuon suuntaan, koska reitti oli ainakin siihen asti ollut oikein miellyttävä.

Valinta vaikutti hyvältä, sillä Matosuon lähestyessä maasto muuttui aina vain hienommaksi.

Suolla kävi todella kova tuuli, joka torppasi Mallan toiveet päästä suolle lentämään, ja hiukan se horjutti pitkospuilla etenevää kulkijaakin. Onneksi päällimmäisten pitkosten vieressä oli vara-askelma, joka mahdollisti yhden harha-askeleen ilman välitöntä suistumista suohon.

Arpaisten reitti - tai siis pohjoisin osa siitä, koko reittihän on kymmeniä kilometrejä pitkä - taisi olla hienoin tämän loman aikana kulkemistamme poluista. Toisin kuin parkkipaikan läheisyydessä olleet esteettömät rakennelmat, Matosuon eteläpuolen nuotiopaikat olivat silti aika vaatimattomia.

Meitä asia ei haitannut, koska tuulensuojaisin taukopaikka löytyi lopulta metsän suojasta, pitkosten varrelta.

Matosuota pidetäänä monipuolisena lintusuona, ja varsin äänekästä meno paikoin olikin. Kohtuulliselle kuvausetäisyydelle oli veden vuoksi vaikea päästä, mutta muutama itsellemme vieraampi huutaja linssin taakse silti päätyi. 

Tämä lienee viklojen sukua, olisiko tuo sitten mustaviklo.

Tämä lintu muistuttaa hieman taigakuovia, mutta Wikipedian mukaan laji on Suomessa harvinainen. Taitaa se pikkukuovi sittenkin olla.

Jouhisorsan tuntomerkit ovat selvemmät.

Maalla ja metsässä eläimiä tulee vastaan harvemmin, mutta tämä varvikossa vipeltänyt kaveri taisi olla vesimyyrä.

Paluumatkalla päätimme sittenkin kiertää myös Hermannin lenkin. Kurkiharjulta erkaneva osa polusta oli aluksi hieno, mutta sen jälkeen eteen tuli pitkiä tai ainakin pitkältä tuntuvia pätkiä karkeasepelistä metsäautotietä, jota oli vähän ikävä kävellä. 

Matkan aikana ehdimme moneen otteeseen pohtia, kuka tämä Hermanni mahtoi olla?  Jälkikäteen selvisi, että kyseessä oli Hermanni Kaipainen:

"Hermanni Kaipainen eli vuosina 1844–1917. Hän työskenteli renkinä lähiseudun taloissa. Paitsi monitaitoisena kylänkiertäjänä, hänen muistetaan olleen myös tarinanikkari ja vitsinkertoja. Hermanni Kaipaisen asumuksen rauniot ovat lähellä nykyistä Hermannin kämppää."

Ahaa.

Keväisen lomamatkamme yöpaikat olivat tähän asti olleet mainioita. Viimeiseksi yöksi päätimme hakeutua Uuraisten länsipuolelta löytyvään Hietasaareen, josta lopulta kuitenkin jouduimme perääntymään.

Kyynämöisen niemessä sijaitseva leirintäalue on hienolla paikalla, mutta alueella oli varsin paljon väkeä, ja myrskylukemissa ollut tuulikin rajoitti intoa jäädä rannalle keinuteltavaksi.

Karavaanareille tyypillinen heimotietoisuus ei liene vielä tarttunut meihin. Hietasaari vaikutti kuitenkin siinä määrin viehättävältä paikalta, että ehkä joskus lähestymme niemeä uudestaan; uusin aatoksin ja henkisesti vahvempina.