Kadonneen kodan jäljillä

Kun talvi syksyn jälkeen tekee tuloaan, mennyttä kesää tulee usein vilkuiltua taustapeilistä. Se tuntuu joskus vähän haikealta, mutta tehdäänpä nyt sama toisin päin, ja silmäillään peilistä pian päättymässä olevaa talvea.

Vaikka lunta on tänä talvena riittänyt, vuoden vaihtuessa hanki oli vielä ohuenlainen, ainakin hiihtämistä ajatellen.  Lumikenkäilyä varten olosuhteet olivat kuitenkin hyvät. 

Tämä mielessämme päätimme vuoden ensimmäisenä päivänä hakeutua Kauppisnevalle, jossa viime keväänäkin poikkesimme. Tammikuussa nevan yleisilme ei ole yhtä aurinkoinen kuin huhtikuussa, mutta pakkanenkaan ei silti suuremmin kiusannut. Uudenvuoden yönä satanut lumi antoi pikemminkin hankkeelle lisäpotkua.

Nevaa voisi kenties lähestyä paitsi etelästä myös idän tai pohjoisen suunnasta, mutta päädyimme yksinkertaisuuden vuoksi lähtemään liikkeelle samasta paikasta kuin edellisellä kerrallakin.  Kauppisen kodalle menevä tie oli auraamaton, mutta vielä helposti ajettavissa. 

Oikeastaan yksi syy lähteä Kauppisnevalle oli juuri se, että nevan laidassa on kiva kota.  Vaikka pakkanen ei kovasti paukkuisikaan, tuulensuojassa on aina mukavampi hörppiä kahvia.

Huolta kuitenkin herätti se, että kota-merkintää ei enää näkynyt retkikartassa, josta muistelen sen edellisenä keväänä bonganneeni.  Olisiko kodan käyttöä jotenkin rajoitettu?  Tuskin sitä sentään on purettu, kotahan oli melko uusi.  Lisäksi se oli yhä mainittu Airakselan kyläsivuilla. 

No, perillähän tuo asia selviäisi, eikä siihen nevan vaatimaton koko huomioiden menisi kauankaan.  Pehmeässä lumessa matka ei tosin etene samaa tahtia kuin kevään hankiaisilla, mutta pieneen mutkitteluun oli silti varaa,   

Vaikka Kauppisneva ei sijaintinsa puolesta ole missään hornan tuutissa, tuulettomana hetkenä suolla oli hyvin hiljaista.  Vain joku tikka taisi matkan varrella huudella.  Mutta vain pari kuukautta lisää, ja lintujen karkelot käynnistyisivät taas.

Kota nökötti yhä entisellä paikallaan, ja seinässä ollut kyltti kertoi, että suoja on kaikkien vapaassa käytössä.  Ehkä karttamerkintä on poistettu muista syistä, tai sitten muistan väärin, eikä sitä ole koskaan ollutkaan.  En tosin ymmärrä, miten olisimme viime kerralla osanneet tavoitella sitä.

Iltapäivä alkoi jo hämärtyä, kun lähetin Kaukon lentoon.  Malla-kauden jälkeen on hiukan vaikea tottua lyhyempään kantamaan, ja kertaalleen onnistuinkin hukkaamaan yhteyden kopteriin.  Onneksi Kauko ei nyt ollut karkailutuulella.

Kaukon gimbaali sen sijaan reistaili, tai liikkui hiukan nykien.  Kiinnitin asiaan huomiota jo Laipanmaalla, joten osasin nyt vältellä videokuvaamista gimbaalia säätäessäni.  Voi tosin olla, että kyseessä on vanha vika, jota en vain ole huomannut, koska olen sittenkin videokuvannut Kaukolla melko vähän.

Keskitalven harmaansinisissä hetkissä on oma viehätyksensä, vaikka kyllähan sitä tässä vaiheessa vuotta jo mittailee päivien pidentymistä.  Toisaalta kun ikää kertyy, vuodet alkavat jotenkin laukata kovempaa.  Käytännössä sen huomaa siitä, että talvetkin menevät entistä nopeammin ohi.  En tiedä, onko asiaa tutkittu tieteellisesti, mutta syytä ehkä olisi.