Hoitoa hulluuteen

Olimme jo toisen kerran tekemässä lähtöä Abiskosta. Autoa pakatessani taisin mumista jotain Suomeen ajamisesta, kun Subbe tarttui asiaan.

• Kuinka rouva voi? Joko hiihtoahdistus on helpottanut?
• Kai se enimmäkseen on, tai ainakin pertsa tuntuu jotenkuten sujuvan.
• Se on hyvä kuulla. Kun teidän touhuiluanne katselee, on vaikea uskoa, että hiihtämisenjälkeistä elämää olisi olemassa.
• En tosin tiedä, onko helpotus kestävää, koska hiihtolenkkimme ovat olleet melko kevyitä. Vaimoa pitäisi ehkä koeponnistaa jotenkin.
• No mitäpä jos houkuttelet rouvan Låktatjåkkon rinteeseen?
• Låktatjåkkon rinne... Siis se yhdeksän kilometrin mittainen nousu? Hmm... Niin, siellähän tuo asia tosiaan selviäisi.

Ajoimme takaisin Björklideniin. Ihmettelin vähän, miten Subbe tiesi Låktatjåkkosta, koska se ei ollut mukanamme käydessämme Låktalla ensimmäisen kerran.

Kyseessähän on Ruotsin tunturimajoista se, joka sijaitsee kaikkein korkeimmalla (1228 möh). Kyseessä ei kuitenkaan ole STF:n maja, mistä syystä Låktatjåkkosta käytetään hiukan mahtipontisesti nimitystä "fjällstation", vaikka kovin suurihan se ei ole.

Edellisellä kerralla oli kesä, joten uusintavierailu ainakin olisi erilainen. Nousu yli kilometrin korkeuteen tuskin olisi suksilla yhtään helpompi kuin kävellenkään, mutta paluumatka arvatenkin sujuisi nopeammin.

Lähdimme aamupäivällä kipuamaan tuvalle johtavaa talvireittiä. Kevätkauden erikoisuus on se, että reitti lanataan Björklidenin ja Riksgränsenin suunnasta järeällä rinnekoneella. Periaatteessa vuorelle voi siis pienin varauksien hiihtää vaikka luistelusuksilla. Heti koneen mentyä baana olikin todella hyvä.

Ihan pelkkää ylämäkeä matka ei ole, mutta tasamaata tai alamäkeä ei liene kilometriä tai kahta enempää.

Mitä nousukuntoomme tulee, ei mäki ihan ensimmäisen virren aikana loppunut. Vajaan kolmen tunnin jälkeen kuitenkin saavutimme tunturimajan, joka on tunnettu paitsi sijainnistaan myös hyvistä vohveleistaan.

En tosin ole varma, ovatko vohvelit sen herkullisempia kuin muuallakaan. Yleensä vain on niin, että fyysisen rasituksen jälkeen on kiva syödä jotain. Friteeratut porkkanat saattaisivat yltää yhtä suureen suosioon.

Paluumatkalle oli kuitenkin hyvä lähteä, kun vatsa oli saanut täytettä. Viimeistään alamäkeä laskiessa kävi selväksi, mikä Låktatjåkkon ympäristössä talvella häiritsee: villi moottorikelkkailu.

Rinnekoneen tamppaama baana oli menomatkamme aikana tuhottu. Mitä järkeä hiihtopohjan tekemisessä on, jos sitä ei enää tunnin päästä ole olemassa?

Kun tuvalle hiihtäneiden ruotsalaisten juttuja varovasti kuunteli, hekään eivät olleet ilmiöön kovin tyytyväisiä.

Sinänsä asiasta ei voi syyttää yksinomaan kelkkailijoita, koska Låktatjåkkolle kuitenkin menee virallinen moottorikelkkareitti, eikä kelkkailua alueella ole muutenkaan rajoitettu. Eikö kelkka- ja hiihtoreittejä silti jotenkin saisi erilleen?

Vaikka mitäpä asia minulle kuuluu, kun en edes ole ruotsalainen. Mutta jos olisin Ruotsin kuningas, tekisin asialle jotain.