Päätimme ensimmäiseksi tavoitella Pihlajavaaraa. Vajaan parin tunnin ajomatkan aikana ehtii miettiä kaikenlaista, kuten esimerkiksi sitä, että mahtaako helatorstai nykyisenä kiky-aikana olla vapaapäivä lainkaan...
Olin kyllä sopinut perjantain vapaaksi, mutta olisikohan minun pitänyt torstaina kömpiä töihin? Toisaalta Salonkyläntiellä asiaa oli jo myöhäistä pohtia. Näitä takaraivoon pultattuja pyhäpäiviä ei kyllä pitäisi hätäisesti säätää.
Pihlajavaaralle näytti helpoiten pääsevän idästä, Ämmälahden puolelta. Karttaan merkitty polku seuraili sopivasti metsäkoneen jälkeä, joten rinnettä oli kevyt nousta. Parhaat näköalat avautuivat vaaran pohjoispäässä olevalta pieneltä jyrkänteeltä, joka oli kuin tehty maisemien tiirailua varten.
Pihlajavaaralta siirryimme lähellä olevalle Sumukanvaaralle, joka tuotti vieläkin suuremman yllätyksen. Vaaraa oli helppo lähestyä Piimätien kautta, ja sen päältä avautui todella hieno näkymä Höytiäiselle asti. Miksi en ole tiennyt tällaisesta helmestä, vaikka olen vuosikausia asunut Juuassa?
Sumukanvaaralla kohtasimme myös jotain meitä hämmentävää. Kuusen alla kyhjötti hirven vasa, joka paikalle osuttuamme silmäili meitä kiihtyneen oloisena.
Oliko sillä joku ongelma, meidän läsnäolomme lisäksi siis? Olihan vasa laiha, ja sen jalatkin olivat ihan kummallisessa asennossa, mutta... Eivätkös ne aina ole tuollaisia?
Muutaman viikon (?) ikäinen eläin ei osoittanut mitään aikomusta nousta ylös, mikä ihmetytti meitä. Hirvihän ilmeisesti kykenee kävelemään miltei heti syntymänsä jälkeen. Toisaalta se ei näyttänyt erityisen kituvaltakaan, joten emme osanneet tehdä asialle mitään.
Poistuttuamme vasan luota bongasin alempaa rinteestä täysikokoisen hirven.
Oliko se mahdollisesti sukua kohtaamallemme vasalle? Toivoimme niin, koska sukulaiset yleensä tapaavat huolehtia toisistaan.
Kolmas päiväkohteemme oli Joensuuntien itäpuolelta löytyvä Telynvaara. Maastokartan perusteella Telynvaara sai korkeat esipisteet, koska sen jyrkiltä, kallioisilta reunamilta voisi näkyä kauas. Lisäksi vaaran laella kulki UKK-reitti.
Tällä kertaa arpa ei kuitenkaan voittanut. Aivan jokaista vaaran kolkkaa emme kolunneet, mutta Telyvaaran puusto oli sen verran runsasta, että maisemapaikkoja oli niukalti. Itään ehkä näki paremmin kuin länteen, mutta Sumukanvaaran veroisiä näkymiä ei ollut tarjolla.
Ruoka-ajan lähestyessä lounastimme Pienen Telynlammen laavulla, joka uusine liiteri- ja käymäläpalveluineen olikin ihan viihtyisä paikka; tosin aika lähellä tietä.
Päivän viimeiseksi luontokohteeksi valikoitui Käränkävaara, jota voi lähestyä vaikkapa etelärinteessä nousevaa polkua pitkin. Vaaran laki oli hiukan metsäinen, mutta molemmille sivuille avautuvia aukkoja oli silti helppo löytää.
Käränkävaaran käsittely jäi vähän kesken, koska sateen mukana lähestynyt ukonilma pääsi yllättämään meidät. Emme halunneet testata onneamme, vaan laskeuduimme vaaralta ripeästi ja ajoimme Kolille yöksi.
Polulla minusta tuntui pariin otteeseen siltä, että joku puree minua takapuolesta. Myöhemmin saunassa alaselästäni irtosikin joku partikkeli, jota en kuitenkaan ehtinyt nähdä. Muurahainenko se oli, vai peräti punkki?
Asia jäi selvittämättä, mutta saunan jälkeen vaimo yllätti minut, kun hieroin käsidesiä pakaroihini. Pitkässä parisuhteessa sitä saa tottua kaikenlaiseen. Siihenkin, että puolisosta paljastuu vielä vuosien jälkeenkin outoja piirteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti