Punkkitalkoot

Minilomamme jälkimmäisenä päivänä käänsimme auton keulan kohti Ilomantsia ja aivan rajan pinnassa sijaitsevaa Möhkön kylää. Möhkön koillispuolella olevaa Sysmä-järveä halkoo harju, jota pitkin kulkee Susitaival-niminen reitti. Ajattelimme kulkea 80 kilometrin mittaisesta polusta palan.

Sääennusteen mukaan Ilomantsissa saattaisi aamulla sataa, mutta iltapäivällä kelin pitäisi muuttua aurinkoiseksi. Jotta kuurot ehtisivät mennä ohi, päätimme menomatkalla vitkutella poikkeamalla Enon Suppuravaaralla.

Suppuravaaroja on oikeastaan kaksi, isompi ja pienempi, mutta molemmat on helppo koluta, kun lähtee liikkeelle Kuusijärventieltä erkanevalta metsäautotieltä.

Voisi ajatella, että suuremmalta vaaralta näkee enemmän, mutta tässä tapauksessa lähempänä Suppuralampea oleva kukkula oli ehkä avarampi. Vaaran jyrkkä rinne oli paikoin hankala kulkea, mutta ylempänä vaivannäkö palkittiin.

Kulkemamme polku oli osa Kaltimon kiertoa, jonka varrelta todennäköisesti löytyy muutakin nähtävää. Reittiin täytynee joskus tutustua paremmin.

Sutturavaaroilla (tuohon muotoon nimi väkisinkin taipuu) meni mukavasti pari tuntia, jonka jälkeen jatkoimme kohti Möhköä. Matkalla satoi vielä vettä, mutta perille päästyämme aurinko tuli sopivasti esiin. Autolle löytyi paikka 5004-tieltä kääntyvän sivutien alusta.

Polun alkupäässä ihmettelimme maassa olevia reikiä, joita oli melko runsaasti. Joku eläin ne kai on tehnyt, mutta mikä?

Ilmiö sai selityksensä hetkeä myöhemmin, kun vaimo jälleen järjesti eläinaiheista ohjelmaa polkemalla miltei käärmeen päälle. Käsitimme heti, että aiemmin näkemämme pyöreät reiät ja käärmeet liittyivät toisiinsa.

Asia vaikutti päivänselvältä: reiät syntyvät, kun maan syövereissä talvehtineet kyyt joukkonousevat keväällä maan pinnalle. Se lienee kaunista katsottavaa. Mutta on hyvä muistaa, että siellä missä on käärmereikiä, voi olla käärmeitäkin.

Polku jatkui harjua pitkin kohti Pitkäjärven autiotupaa, jossa evästelimme ja käännyimme sitten takaisin.

Harjumaisema oli varsinkin järvien kohdalla hieno, mutta muuten reitti ei ollut ihan sellaista korpea, jota olin itse toivonut.

Rannoilla näkyi jonkin verran rakennuksia, mikä tietysti olisi selvinnyt kartastakin. Vaihtoehtoinen suunnitelmamme lähteä liikkeelle lähempää Kontiovaaraa olisi ehkä tässä mielessä ollut parempi.

Autolle palattuamme koimme pienen yllätyksen, kun huomasimme, että vaimon poskea pitkin viiletti punkki. Yllätys se oli siksi, että vaikka liikumme paljon luonnossa, emme juurikaan ole olleet tekemisissä kyseisen lajin kanssa. Itse en ole tavannut niitä kymmeneen vuoteen, ellei sitten edellisenä iltana saunassa havaitsemani röppö ollut sellainen.

Poskesta otus oli helppo karkottaa, ja teimme tietysti heti punkkisyynin löytämättä niitä enempää. Tästä huolimatta huomasin kotiin päästyäni, että omassa olkapäässänikin kyhjötti punkki. Myöhemmin löysin jalkateristäni vielä kaksi punkkia lisää. Tulosta ei voi pitää erityisen hyvänä, mutta ainakin päihitin vaimon selvin lukemin 3 - 1.

Onko punkkeja nyt poikkeuksellisen paljon, tai onko niitä runsaasti nimenomaan Ilomantsin suunnalla? Vai olivatko ne tarttuneet matkaan jo aiemmin?

Asia askarrutti meitä, koska luontokäyttäytymisemme ei ole erityisen riskialtista. Kuljemme yleensä pitkälahkeisissa housuissa, emme paini heinikossa, ja teemme punkkitarkastuksen useimmiten heti retken jälkeen.

Ylianalysoituani asiaa tulin siihen tulokseen, että käytännöissämme saattaa olla repun kokoinen turva-aukko. On nimittäin niin, että vaikka ei itse ryömisikään ruohikossa, reppu tulee usein heitettyä maahan aika huolettomasti.

On mahdollista, että punkki kiipeää maassa lojuvaan reppuun, ja kun repun sitten nostaa selkään, se saatana menee kulkijaan kaula-aukon kautta. Tämä ainakin selittäisi poskesta ja olkapäästä pikaisesti löytyneet yksilöt. Asiaan täytynee jatkossa kiinnittää huomiota.