Mitä sämpylän väliin?

Edellisellä Nellimin vierailullamme hilppasimme Piilolan polun varella olevalle Kessijärvelle.  Hiukan yksipuolisen maastonsa vuoksi reissu ei noussut retkiemme kärkikahinoihin, vaikka karun kaunistahan siellä oli.  Suurimmat kahinat taisivatkin liittyä ojiin ja kosteikkoihin, jotka vaimo kävi hyvin tarkasti läpi.

Tällä kertaa ajattelimme kokeilla jotain kevyttä ja helppoa reittiä.  Erähotellilta lähtevä, Pahtajärven laavulle menevä polku voisi olla sellainen.  Matkan varrelle osuisi myös näköalapaikalta vaikuttava Palo-Pyhävaara. 

Oikeastaan laavulle meni kaksikin polkua, joten matkasta saisi myös mukavan rengasreitin, jota lähdimme kulkemaan vastapäivään.  Aluksi Palo-Pyhävaaralle, siis!

Nousu 300-metriselle vaaralle oli yllättävän työläs, mutta samalla se loihti mieleen kuvan ylhäällä odottavasta Inarijärvi-maisemasta. Rinnettä noustessamme alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ympärillämme oleva puusto pikemminkin lisääntyi kuin väheni.

Kun polku sitten loppui, olimme hetken sanattomia.  Tässäkö kaikki?

Kyllä, siinä ne maisemat likipitäen olivat.  Inarijärvi toki näkyi, mutta vain puiden välistä kurkkien.  Alempaa rinteestä itse asiassa näkyi enemmän.

Tosin eipä kukaan ollut meille mitään näköalapaikkaa luvannutkaan, keksimme sen ihan itse.  Ehkä vaara on pyhä jostain muusta syystä kuin näköalojensa vuoksi.

Laskeuduimme vaaran etelärinnettä takaisin polulle ja jatkoimme kohti Pahtajärveä.  Aluksi reitti seuraili leveää mönkkäriuraa, mutta sitten ura katosi, ja jäljelle jäi vain pieniä poropolkuja siellä täällä.

Alkoi vaikuttaa siltä, että kuljimme hiihtoladuksi tarkoitettua reittiä pitkin.  Reittimerkinnät olivat silti näkyviä ja maasto verrattain helppokulkuista kesälläkin.

Pian kuitenkin kohtasimme muita ongelmia.  Mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän ympärillämme pörisi paarmoja.  

Pahtajärveä lähestyessämme paarmoja oli jo kiusaksi asti.  Muutaman kyllä sietää, mutta liika on liikaa!

Pahtajärven laavu on hienolla paikalla, mutta taisimme saapua sinne väärään aikaan.  Paarmat häiritsivät ruokailuakin, koska aina kun suunsa avasi, sinne lensi jotain.  Ja jos sämpylän väliin pursotti suklaalevitettä, tuloksena oli sämpylä paarma-suklaatäytteellä.

Nuotio olisi saattanut karkottaa osan ötököistä, mutta kun ei sille ollut muuta käyttöä, ei tulta viitsitty yksistään savun takia tehdä.

Vaan kavahtaisivatko paarmat Mallaa?  Lähetin Mallan ilmaan, mutta lennättämisestä ei meinannut tulla mitään, koska paarmat söivät käsiäni.  Jopa Mallan kauko-ohjain tuntui kelpaavan niille.

Toisaalta Malla ei myöskään voinut nousta niin korkealle, että se olisi nähnyt kukkuloiden taakse jäävästä Inarijärvestä muuta kuin vilauksen.  

Paluumatkalla mietin, miksi erähotellin luona ei ollut hyttysiä tai paarmoja.  Johtuuko se sähkömagneettisesta säteilystä, jota ihmisen asuinympäristössä on?  Voisiko säteilyä hyödyntää myös omilla retkillä?

Testasin asiaa kääntämällä kännykän mobiilitukiasematoiminnon päälle.  Pettymyksekseni paarmat eivät kuitenkaan hävinneet mihinkään.  Ehkä kännyköitä olisi pitänyt olla enemmän.

Pikemminkin kävi niin, että paarmat seurasivat meitä Pahtajärveltä hotellille asti.  Toivottavasti kukaan ei huomannut, kuka paarmat hotellin piha-alueelle toi.

Neandertalilaisen jäljillä

Hotelli Riekonlinnan take away -aamiainen oli osoittautunut köykäiseksi, joten päätin täydentää sitä Kuukkelista ostamallani myslijogurtilla.  Tästä tietysti aiheutui, että seuraavana aamuna aamiaispaketin sisältämät porkkanat olivat myös vaihtuneet myslijogurttiin, vieläpä samaan laatuun.

Kun vaimo ei ruokarajoitteiden vuoksi voinut syödä omaansa, minun aamiaiseni sisälsi kolme purkkia jogurttia...  No, jogurtti on kyllä hyvää, etenkin luonnonjogurtti.

Saariselältä matkamme jatkui pohjoisemmaksi, tai oikeastaan koillisemmaksi, kohti Nellimiä.  Meillä oli ennestään hyviä muistoja Nellimin erähotellista, jonka palveluihin ajattelimme jälleen tukeutua.

Ennen Nellimiä päätimme kuitenkin piipahtaa hauskan näköisellä harjulla, joka meni Raja-Joosepin tieltä erkanevan Nangujärventien poikki.  Parinkymmenen kilometrin pisto ennestään tuntemattomalle soratielle mietitytti hieman, mutta tie osoittautui lopulta ihan hyväkuntoiseksi.  Vain yhdessä kohden vesi oli hiukan syönyt tiepohjaa, mutta oli siitä ajettu yli matkailuautollakin.  

Nangujärvelle avautuvia maisemia oli tarjolla jo alkumatkasta.

Perille päästyämme pysäköimme auton Nangujärventieltä erkanevan pienemmän uran alkuun, ja lähdimme lompsimaan tien toiselta puolelta lähtevää polkua kohti Siskeljärven ja Harjujärven välistä kangasta.

Tienoo osoittautui todella hienoksi!  Harjulla etenevä polku oli yllättävän leveä, mikä selittynee sillä, että sitä pitkin kuljetaan pohjoiseen kohti Tsarmitunturia ja muita alueen suurempia kukkuloita. 

Pohdin kulkiessani, että millä nimellä paikkaa oikein pitäisi kutsua. Ihan erämaassa ei vielä oltu, mutta kartassa harju kuitenkin kuuluu Tsarmitunturin erämaa-alueeseen, joten käytetään nyt sitten sitä.

Harjulla oli mukava kulkea myös siksi, että siellä ei juurikaan näkynyt ihmisiä purevia hyönteisiä.  Sellaisia oli tarjolla vasta myöhemmin, kun polku sukelsi metsään ja soiden äärelle.

Kulkemiseen liittyi silti pieni ongelma: sitä oli vaikea lopettaa.  Tarkoituksemme ei ollut viettää metsässä koko päivää, koska Nellimin yöpaikka oli varaamatta.  Mainion maaston vuoksi kääntöpaikkaa ei kuitenkaan ollut helppo löytää.

Lopulta painoimme jarrua Siskeljärveen laskevan puron kohdalla.  Jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt jatkaa vähän pidemmälle, koska eipä noille kulmille tule ihan joka päivä ajettua.

Suoalueella huuteli muutamia lintuja.  Liro yritti houkutella meitä etäämmäksi pesästään, mutta alla näkyvä yksilö lienee ollut viklo.  Tai sitten joku muu.

Harjujärven rannalla olevan linnunpöntön koosta päätellen alueella asustanee myös suurempia lintuja.  Vaimokin olisi saattanut mahtua pönttöön, mutta asia jäi todentamatta.

Hiekassa puolestaan oli talsinut joku nisäkäs, jota rouva epäili rannalle meneväksi ihmiseksi.  Ihan mahdollista, neandertalinihminen kenties.

Harjuilta poistuttuamme jatkoimme kohti suunniteltua majapaikkaamme.  Kylläpä kelpasi ajaa uutta Nellimin tietä!  Huomaan, että Nellimin kansainvälistymiskehitys on hyvässä vauhdissa, vaikka kanava ja lentokenttä vielä puuttuvatkin.  

Perille päästyämme varasimme pariksi päiväksi huoneen Nellimin erämaahotellista.  Hotellihuoneen 17 sähköpistoketta saavat ihmisen miltei unohtamaan olevansa erämaan laidalla, mutta nopeastihan ne pistokkeet loppuvat, kun laitteita aletaan vakavasti ladata.

Kun tulukset kastuvat

Hotellin parkkipaikalla olevien autojen määrästä päätellen Riekonlinnaan oli edellisen illan aikana saapunut paljon uusia asiakkaita.  Ajatuksemme kokeilla take away -aamiaista vaikutti siis hyvältä.

Täytyy kuitenkin sanoa, että Scandicin ratkaisuun verrattuna Lapland Hotelsin take away -setti oli kyllä vaatimaton.  Aamiaispussi sisälsi täytetyn leivän, pienen mehun, porkkanan, appelsiinin puolikkaan sekä jonkun keksin tapaisen.

Tällä ei kovin pitkälle pötkitä.  Mietin aamiaispussia katsellessani, että mukaan otettava aamiainenhan voisi auttaa vähentämään ruokahävikkiä, joten eikö sitä kannattaisi ihan normaalioloissakin kehittää?

Onneksi mukanamme oli myös omia eväitä, joten saimme tehtyä ainakin aamupuuroa, joka on näissä hommissa korvaamatonta.  Puuron merkitys vielä korostui, koska ajattelimme lähteä tutkimaan Tolosjoen vartta, ja mahdollisesti poiketa myös Kulmakurulla. 

Mietimme erilaisia tapoja päästä jokivarteen.  Ensimmäinen ajatus oli lompsia joelle sinne laskevaa kurua pitkin.  Matka olisi päiväretkeksi melko pitkä, ja Kulmakurua ajatellen meidän pitäisi lisäksi päästä Tolosjoen toiselle puolelle.

Toisaalta voisimme myös ajaa autolla hiukan lähemmäksi jokea. Kulmakuru olisi helpommin saavutettavissa, jos lähestyisimmme sitä autolla joko etelästä Kutturantien suunnasta tai pohjoisesta Tolosjoen laavulle menevältä metsäautotieltä.

Kolmas vaihtoehto oli vuokrata fillarit, mikä käytännössä tarkoittaisi, että koukkaisimme joen suuntaan Kutturaan menevän tien kautta.

Lopulta yksinkertaisin ratkaisu viehätti eniten, ja niinpä lähdimme tarpomaan joelle samaa reittiä jota toissa keväänä etenimme lumikengilläkin, eli kurua alas.  Meillä oli koko päivä aikaa, joten matkan pituus ei varsinaisesti haittaisi, ja mikäli Tolosjoen ylitys osoittautuisi hankalaksi, voisimme tarpeen tullen luopua Kulmakurusta.

Jokivarteen laskeutuva polku on vehreä ja kaunis.

Joen rantamilla oli paikoin aika jyrkkää, mikä tiesi ylimääräistä kipuamista.  Toisin kuin keväällä, tällä kertaa kuitenkin saavutimme Tolosjoen laavun.  

Olin edellisen kerran käynyt laavulla hiihtäen, joten mielikuvani paikasta eivät olleet ihan tuoreita, mutta aurinkoisella töyräällä oli mukava istuskella eväitä syöden.

Lounastauon jälkeen jatkoimme kohti karttaan merkittyä kahlaamoa.  Ennakkotietojemme mukaan Tolosjoki olisi joko helposti kahlattavissa tai sitten aivan ylitsepääsemätön, riippuen siitä, keneltä kysytään.  Ja ajankohtakin epäilemättä vaikuttaa asiaan.

Ensivilkaisulla joki ei näyttänyt pahalta.  Paikoin se virtasi aika reippaasti, mutta vettä ei enää heinäkuussa ollut ylenpalttisesti.  Toisaalta mutkaisen joen rantamat tuottavat joskus yllätyksiä, ja vastarannalla on tunnetusti aina syvempää.

Lyhyen tiedustelun jälkeen lähdin kahlaamaan joen yli siinä olevien pienten saarien kohdalta.  Vesi tuntui melko raikkaalta, ja ajatus oli, että saarekkeilla voisi hetken lämmitellä jalkojaan.

Viimeinen osuus osoittautui yllättävän syväksi.  Itse laahustin hiukan ponnistellen vastarannalle asti, mutta perässä tulevalta vaimolta loppui maavara kesken, ja hän kääntyi takaisin.  Käytännössä jouduin siten itsekin palaamaan lähtöpaikkaan.

Tapahtuma herätti vilkasta keskustelua.

• Miksi sinä minut tuollaiseen vyötärön syvyiseen veteen johdatit?
• Anteeksi, en muistanut, että olet minua lyhyempi.
• Olisin saattanut kaatua tuonne jokeen!
• Jos se yhtään lohduttaa, minunkin tulukseni kastuivat.
• No eipä olisi niitäkään enää tarvittu, jos virta olisi minut vienyt!
• Älähän nyt.

Jälkianalyysi paljasti, että valitsemani ylityspaikka oli suboptimaalinen.  Hiukan ylempänä joki olisi ollut leveämpi, mutta todennäköisesti matalampi ja helpompi ylittää.  Emme kuitenkaan viitsineet rämpiä uudelleen, kun pakkoa päästä toiselle puolelle ei varsinaisesti ollut.

Onneksi ilma oli lämmin, joten rannalla oli pienen pulikoinnin jälkeen hyvä kuivatella vaatteita.

Paluumatkalla päätimme kulkea eri reittiä, pohjoispuolen rinteelle nousten.  Samalla näkisimme, millainen laavun suuntaan menevä tie on, jos joskus sattuisi olemaan tarve ajaa sitä pitkin.

Metsässä törmäsimme muutamaan kanalintuun, mahdollisesti pyyperheeseen.  Perheen emo ei tainnut tykätä meistä, ja se vaikutti jotenkin ärtyneeltä.  Vai oliko sillä vain känkkäränkkäpäivä?

Mielenkiinnon kohteena ollut tie näytti ajamista ajatellen melko hyvältä, ainakin Riekko-ojalle asti.

Pimeän aikaan tämä voisi olla alamäen päätteeksi ikävä yllätys.  Onneksi pimeää ei nyt ollut tiedossa.