Mitä oikeasti tapahtui?

Tällaisia matkatarinoita kirjoitettaessa on yleensä tavoiteltavaa, että asiat kerrotaan siinä järjestyksessä kun ne tapahtuvat. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että olen lähtenyt vähän laukalle, ja yksi juttu on jäänyt kokonaan välistä.

Sallivaarasta ei nimittäin suoraan rynnätty lintutorneille. Mitä sitten oikeasti tapahtui? Palataanpa asiaan lyhyesti:

Sallivaarasta laskeuduttuamme vietimme vielä toisenkin yön Inarin Wilderness-hotellissa. Hotelli kuuluu neljän majoituspaikan ketjuun, jonka muut toimipisteet ovat Saariselällä, Nanguniemessä ja Nellimissä.

Vaikka viitisenkymmentä metriä nelostieltä sijaitseva rakennus ei nimestään huolimatta ole aivan erämaan ytimessä, puitteet ovat muuten kohdillaan.

Uudenaikaiset huoneet ovat tilavia, ja asiakkaiden varattavissa oleva iglumainen rantasauna on mainio. Kokonaisuuden täydentää vielä mainio aamupala ja mukava henkilökunta. Tätä paikkaa voi kyllä suositella.

Matkamme jatkuessa kohti etelää päätimme viimeistellä myös homman, joka jäi meiltä keväällä kesken. Tarkoituksemme oli tuolloin edetä Luttojoen vartta Raja-Joosepista Oskarinjärven kolttakylään, mutta tulvivan veden vuoksi emme koskaan saavuttaneet varsinaista kylää.

Heinäkuussa ongelmia ei enää pitäisi olla. Niinpä ajoimme autolla Raja-Joosepin parkkipaikalle ja lähdimme kävelemään Luton pohjoisrantaa länteen.

Luttojoen rantamilla on kiva lompsia. Jos on palaamassa jostain kauempaa, jokaiseen yksityiskohtaan ei välttämättä jaksa paneutua, mutta päiväretken puitteissa joelta löytyy aina jotain kiinnostavaa.

Vaikka Raja-Joosepin parkkipaikalla oli jokunen auto, muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt. Tapasimme silti matkalla kaksi ruotsalaista, joiden kanssa juttelimmekin aika pitkään. Yläjuoksun suuntaan kulkeneella pariskunnalla oli tarkoitus ylittää joki, mutta sopivasta paikasta ei ollut tietoa, eikä asiassa oikein osattu neuvoakaan.

Joen pohjoisrannalla olevat tulipaikat ovat aika kivoja. Ruoka-aikamme osui tällä kertaa niiden väliin, mutta ihan mukavaan kohtaan silti.

Kolttakylään tupsahdimme hiukan yllättäen. Ehkä siksi, että kylää edeltävä, huhtikuussa vaikeuksia tuottanut puro oli nyt niin pieni, että loikimme sen yli huomaamatta koko asiaa.

Kolttakylä oli lopulta melko vaatimaton käsittäen vain muutamia pienehköjä rakennuksia. Toisaalta kun odotusarvot olivat maltillisia, ei pettymyskään ollut suuren suuri.

Sillä lailla, sitten takaisin autolle ja Saariselälle yöksi. Olenkohan vielä unohtanut jotain muuta? Tätä kirjoittaessani huomaan, että olen ainakin unohtanut maitokahvistani kahvin. Uh.