Trrr-tr-tr-trrr! Kwaa! Aak!

Inarista lähdettyämme alkoi tuntua siltä, että matkan loppusuora avautuu jo. Halusimme silti matkan varrelle jotain pientä ohjelmaa, koska ei lomapäiviä riitä tuhlattavaksi asti.

Ohjelmaa saattaisi tarjota vaikkapa Pelkosenniemen koillispuolella oleva Pitkäjärvi. Järven ympäri näytti menevän polku, jonka varrelta löytyisi kota, laavu ja tulipaikka.

Kilometrin päässä olisi myös lintutorni, joka sopisi matkamme teemaan, koska lintuja on nyt tullut tähystettyä poikkeuksellisen paljon. Päätimme ajaa Pelkosenniemen kautta.

Pitkäjärvelle saavuttuamme hakeuduimme ensimmäisenä tien vieressä olevalle kodalle, joka sijainnistaan huolimatta oli ihan siisti. Jonkinlainen uimapaikkakin taisi vieressä olla. Meitä kuitenkin kiinnosti enemmän lammen ympäri menevä lenkki, jota lähdimme kiertämään vastapäivään.

Vaikka meillä on jonkun verran kokemusta pitkospuilla kävelystä, jo polun alkumetreillä kävi selväksi, että reitti on poikkeuksellisen jännittävä. Suohon uponneet pitkospuut olivat huonossa kunnossa ja paikoin näkymättömissä.

Pienikin harha-askel vei syvälle suohon, ja ojien ylitys notkuvia pitkospuita käyttäen arvelutti itseänikin.

Puolen kilometrin jälkeen polku katosi jonnekin suopursujen ja kanervien keskelle, mutta lammen toisessa päässä odottaisi vielä satametreittäin pitkoksia. Aloimme epäillä hankkeen mielekkyyttä.

Järven länsipuolella reitti eteni harjua pitkin, joten sitä kautta laavulle olisi päässyt helpommin. Mielenkiintomme polkua kohtaan oli kuitenkin alkanut hiipua. Olisikohan lintutornilla helpompaa?

Jatkoimme tietä pitkin Sokanaavan P-paikalle, josta lähti liikuntarajoitteisetkin huomioiva reitti kohti 600 metrin päässä olevaa lintutornia. Tämä vaikeustaso vaikutti myös meille sopivalta!

Sokanaapa on osa Luiron soiden suojelualuetta. Alueen pituus on 25 kilometriä ja leveyttäkin sillä on miltei 15 kilometriä, joten suolle mahtuu monenlaista visertäjää.

Voisi ajatella, että paras näkymä soille avautuisi alueen itäpuolella olevalta Nivatunturilta. Jostain syystä en kiinnittänyt asiaan huomiota käydessämme siellä pari vuotta sitten.

Isolta suolta on usein vaikea löytää mitään. Vaimo sentään bongasi kaukaa pari kurkea, joita en itse erottanut paljain silmin lainkaan.

Hiukan lähempänä omaa erikoista lauluaan esitti lintu, jonka arvioimme isolepinkäiseksi:

Trrr-tr-tr-trrr! Kwaa! Aak!

Isolepinkäisen latinankielisen nimen Lanius excubitor alkuosa tarkoittaa teurastajaa, mikä viitannee lajin petolintumaiseen luonteeseen. Hassua, koska ei lintu yhtään näyttänyt teurastajalta.

Päästyämme lintutornien tunnelmaan päätimme etsiä lähistöltä vielä toisenkin tornin. Jostain syystä meiltä kuitenkin jäi huomiotta Kairanaavan vieressä oleva torni. Ehkä se johtui nälästä, joka ajoi meidät ensin Savukoskelle ja Samperin Savottaan lounaalle.

Kylläisenä ajatus toimi taas, ja jatkoimme Tuohiaavan laidassa olevalle lintutornille.

Tuohiaavalla oli melkoisesti hyttysiä, mutta niin oli lintujakin. Suurin osa niistä vaan tuntui olevan samaa lajia, kenties samaa sukuakin.

Hyttysistä olisi mahdollisesti päässyt eroon tekemällä tulet, mutta lintutornin kupeessa oleva nuotiopaikka ei ainakaan heinäkuussa vetänyt yhtään puoleensa.