Koska tunturissa jäi edellisenä päivänä käymättä, päätimme hakeutua sinne nyt. Mutta mille tunturille? Tarjontaa oli runsaasti.
Tutkin karttaa. Karigasniemen tien varresta pääsisi kätevästi ainakin Várddoaiville, ja Inarin tieltä vastaavasti Gukčevárrille.
Lopulta kuitenkin totesimme, että on helpointa jättää auton Lomakylä Vallen pihaan, ja nousta siitä Utsjoen lähituntureille. Kovin tarkkaa reittisuunnitelmaa meillä ei ollut, mutta ehkä pyrkisimme aluksi Goržánvárrin suuntaan, ja jatkaisimme sieltä nenän vartta seuraten muille töppäreille.
Mönkkäripolku johdatteli meitä pari ensimmäistä kilometriä, minkä jälkeen suuntasimme koivikon läpi kohti tunturin lakea.
Tunturin huippu on usein kauempana kuin miltä se aluksi näyttää, ja niin tälläkin kertaa, vaikka matka ei ollut pitkä. Onneksi ylempänä oli helppo kävellä.
Sään suhteen teimme pienen virhearvion, koska luotimme sokeasti aamun poutaiseen sääennustukseen. Päästyämme Goržánvárrille huomasimme, että ympärillämme liikkui useita sadealueita.
Meillä ei tietenkään ollut mukana mitään muita sadevarusteita kuin reppujen sadesuojat. Loppumatka veisi vielä pari tuntia, joten sateen osuessa kohdalle ehtisimme kastua huolella.
Niinpä yritimme tarkkailla pilvien liikkeitä nopeuttaen tai hidastaen vauhtiamme tarpeen mukaan. Menetelmä oli hiukan epätoivoinen, mutta lopulta meillä taisi olla onneakin, koska emme saaneet niskaamme kuin pientä tihkua.
Joskus tällaiset pienet pyrähdyksetkin ovat mukavia. Vähäisin ponnistuksin pääsimme muutamaksi tunniksi tunturiin, ja vaikka reittimme kulki vain Utsjoen lähimmillä töppäreillä, niiltä avautui ihan kelvollinen maisema Tenojoen laaksoon.
Auringonpaistetta olisi voinut olla enemmänkin, mutta lämpö olisi saattanut tuoda tullessaan myös hyttysparvet, joten ehkä näin oli parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti