Älä jalka pieni...

Näätämön tukikohtamme palveli meitä hyvin. Aamupalan syötyämme päätimme jälleen lähteä retkelle, tällä kertaa 92-tien pohjoispuolelle. Muutaman kilometrin päässä virtaa Näätämöjoki, jota ajattelimme käydä katsomassa.

Jo heti retkemme alussa olimme törmätä Lapissa yhä kiusallisen yleiseen ongelmaan. Vaimo lompsi eteenpäin niin reippaasti, että ehdin hädin tuskin huudahtaa varoituksen: kranaatti!

Vaikka räjähde lopulta osoittautui vaarattomaksi, tapaus muistutti meitä siitä, että räjähtämättömiä ammuksia ja miinoja löytyy yhä sieltä täältä. Näätämö ei liene pahimpia riskialueita, mutta huomasin silti tapahtuneen jälkeen käveleväni mieluummin vaikka poropolulla kuin sen vieressä.

Näätämöjoelle Palovaaran yli menevä reitti on helpohko ja etenee pääosin mönkkäriuraa pitkin. Vaikka Palovaara näyttää ihan tunturilta, se on jostain syystä - kenties vaatimattoman korkeutensa (200 m) vuoksi - nimetty vaaraksi.

Palovaaran laella on kaunista, mutta lähempänä jokea oleva metsäinen osuuskin on ihan hieno. Lopulta polku laskeutuu rantaan, josta pääsee riippusiltaa pitkin kohti Kaldoaivia.

Ehdotin, että olisimme jatkaneet vielä Utsjoelle asti, mutta kun vaimo ei suostunut tulemaan edes sillalle, kävin vain pikaisesti kääntymässä joen toisella rannalla.

Hetkeä aiemmin sillan oli ylittänyt Kaldoaivin suunnasta tuleva vaellusporukka, joiden kanssa jäimme hetkeksi turisemaan Kallokosken laavulle.

Olin aamulla Näätämö Gatewayn henkilökunnan kanssa jutellessani saanut vinkin poiketa myös Hietajärvellä. Tai ei järvellä oikeasti taida edes olla nimeä; ehkä siksi, että se kesän aikana kuivaa usein pois.

Päätimme joka tapauksessa kulkea paluumatkalla eri reittiä. Järvi olikin hieno, tosin rannoiltaan pikemminkin sorainen kuin hietainen.

Etenkin vaaran päällä piipitti paljon lintuja. Kuten edellisenä päivänä Joulutunturillakin, yksinäinen piekana kävi tervehtimässä meitä, mutta siitä en ehtinyt saamaan kunnon kuvaa.

Myös kapustarintoja näkyi siellä täällä...

... ja lirokin tuntui kiinnittäneen meihin huomiota.

Tätä pientä siivekästä emme sen sijaan tunnistaneet. Se ei näytä kovin erikoiselta, liekö tuo sitten ollut pajulintu?

Vaikka olimme aamulla loikanneet polulle valmiista aamiaispöydästä, Näätämöjoen retkellä meni lopulta koko päivä. En ole ihan varma, johtuuko tämä siitä, että poukkoilen jatkuvasti lintujen perässä, vai onko vauhtimme vain vanhemmiten hidastunut.

Tosin eipä näillä reissuilla kiire ole, korkeintaan saunaan ehkä.