Osa poluista oli kuitenkin sellaisia, että niille päästäkseen olisi pitänyt vuokrata venekyyti, mitä hiukan vierastimme. Niinpä lähdimme nousemaan kohti Snjerakia, koska se vaikutti yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta.
Snjerakille menevää polkua kuljetaan paljon, ja se olikin paikoin kivinen. Reitin ensimmäiset kilometrit olivat muutenkin puuduttavia, koska verrattain terhakasti nouseva polku puski korkean havumetsän läpi, eikä rinteestä juurikaan nähnyt ympärilleen.
Matkan varrella oli nuotiopaikka ja pari laavua, joista ei kuitenkaan ole paljon hyvää sanottavaa. Suojat olivat karuja, ja töhritty täyteen kirjoituksia. Tuntuu muutenkin olevan tapana siellä päin.
Kun puuraja lopulta tuli vastaan, maisema avartui kertarysäyksellä. Yhtäkkiä pohjoisessa näkyivät Pårte ja muut Sarekin huiput, ja lännessä vastaavasti Tarrekaise. Hienoa!
Snjerakin varsinaiselle huipulle oli vielä matkaa, mutta polun varrelle osui autiotupa, jossa oli hyvä kerätä voimia syömällä eväitä. Tuvassakin tuntui olevan jotain outoa, ja lopulta tajusin, mikä tunteen aiheutti: laminaattilattia.
Tuvan takaa polku jatkui myös kaakkoon ja edelleen kohti Årrenjarkaa. Näin jälkikäteen ajatellen mukava retki olisi syntynyt niinkin, että matkustettuaan bussilla Kvikkjokkiin olisi patikoinut tunturin kautta takaisin Årrenjarkaan.
Aurinkoinen päivä joka tapauksessa tarjosi mukavaa vaihtelua niille maisemille, joita Suomen retkillään yleensä näkee. Tänne voisi tulla uudestaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti