Vielä kerran

Kilpisjärveltä palattuani vein jo sukset kesää varten varastoon, mutta ihan turhaan... On aika helppoa keksiä syy vielä yhdelle hiihtoreissulle, jos vaan peräkkäisiä vapaapäiviä on riittävästi. Vapunpäivä osuu tänä vuonna tiistaille, mikä houkuttelee pitämään maanantainkin vapaata. Ja niinhän siinä sitten kävi, että Saariselkä kutsui vielä kerran hiihtämään, tällä kertaa kahdestaan pojan kanssa. Poika tosin jatkoi omaa matkaansa kyläreissulle Kaamaseen.

Kelit voivat vielä huhtikuun lopussa vaihdella paljonkin. Jos on yöpakkasia, ladut säilyvät hiihdettävässä kunnossa ja varsin aamupäivisin olosuhteet todennäköisesti ovat erinomaiset. Jos taas sataa päiväkausia vettä, latupohja pehmenee liikaa, ja laji muuttuu vesihiihdoksi.

Kun lauantaina iltapäivällä saavuimme Saariselälle, takana oli pari sateista päivää, mikä teki ensimmäisestä hiihtolenkistä vähän raskaan. Latu upotti, ja alamäkeen luistelukin tuntui ainakin Kolleneilla työläältä. Luistokaan ei ollut kovin hyvä, mikä osittain selittyi sillä, että olin jostain ihmeen syystä jättänyt suksen pohjat siklaamatta vahauksen jälkeen.

Kahtena seuraavana päivänä hiihtäminen oli miellyttävää, koska pääsin liikkeelle heti aamulla. Öisin ei ollut kovin kylmää, mutta sen verran viileää kuitenkin, että latupohja oli aamulla rapsakka ja kantoi hyvin. Juuri tällaisilla keleillä teräskanttiset Kollenit ovat (hybridimonojen kanssa) mainiot yleissukset: niillä on hyvä luistella jäisellä lumella, mutta välillä voi mennä mummoa, jos se tuntuu paremmalta.

Olosuhteiden innoittamana päädyin myös tekemään varustehankintoja. Olin jo pitkään haaveillut vähän leveämmistä tunturisuksista, joilla olisi mukavampi mennä latureittien ulkopuolella. Tätä tarkoitusta varten olin aiemmin hankkinut monot, ja nyt Saariselän Partioaitasta matkaan tarttuivat Madshus Voss -sukset.

Suomupohjaiset Vossit sopivat mainiosti yhteen omaksumani pitovoiteettoman hiihtotavan kanssa ja täydentävät hyvin muita hiihtovälineitäni. Ne eivät ole tunturisuksista leveimmät ja mahtuvat jopa latu-uriin, ainakin näin keväällä. Toki ensisijaisesti tarkoitukseni on käyttää niitä silloin, kun reitti myötäilee kelkkauria tai kun kantava hanki houkuttelee hiihtäjän ylemmäksi tunturiin.

Testasin Vosseja lyhyellä reppuretkellä Saariselältä Rumakuruun ja takaisin. Suksi on koostaan huolimatta hyvin hiihdettävä. Suomupohja rallattaa alamäessä jonkun verran, mutta luisto on silti kohtalaisen hyvä, ainakin nollakelillä. Ylämäissä pito on odotetusti hyvä.

Toinen hiihtämiseen liittyvä hankintani liittyi Kolleneihin, joiden kavereiksi hankin Madshus Intelligrip -nousukarvat. Jos ylämäkeä on noustavana kilometrikaupalla, luistelu hivenen painavilla suksilla on raskasta, ja tällöin karvojen käyttö säästää voimia. Ja mikä parasta: mäen päällä karvoista voi taas luopua, ja matka jatkuu luistellen. Liisteriä tai muita pitovoiteita käyttäen se ei olisi mahdollista (tai ainakin hankalaa).

Kokeilin nousukarvoja aamuisella Kuukkelilammen rengasreitillä. Menin reitin vastapäivään, jolloin edessä on Moitakurusta Palopään huipulle johtava parin kilometrin nousu. Rinne ei ole kovin jyrkkä, mutta nostaa silti sykettä mukavasti. Luistelin Kolleneilla mäkeä ylös sen verran kuin mukavalta tuntui, ja kiinnitin sitten suksiin karvat. Loppunousu menikin helposti, vaikka latu oli osittain jäinen. Mäen päällä rullasin karvat takaisin koteloonsa, ja laskin rinteen alas suksenpohjat puhtaina. Oikeastaan aika kätevää.

Nyt taitaa kuitenkin olla se hetki, kun talven hiihdot on syytä unohtaa. Jos seuraavalla reissulla on vielä sukset mukana, olen keksinyt jotain todella hölmöä.