Meidän taloutemme retkeilee melko säännöllisesti, ja muutamista reissuista olen viime vuosina kirjoitellutkin. Toivottavasti ette silti ajattele, että tässä blogissa on kerrottu niistä kaikista. Ehei, ei sinne päinkään!
Asiahan on niin, että moni retki menee tavalla tai toisella munilleen, eikä aina edes päädytä minnekään. Sellaisista ei hiiskuta sanaakaan. Paitsi nyt, kun erityisesti nostan kissan pöydälle.
Nämä kuvat lienevät peräisin viime keväältä. Valtavan innostuksen saattelemana olemme jälleen tavoitelleet jotain kohdetta, joka syystä tai toisesta jäi saavuttamatta.
En enää muista, mihin olimme menossa ja mikä mahtoi mennä pieleen, mutta lopputulos joka tapauksessa oli se, että söimme vaatimattomat eväämme kotimme parvekkeella. Keli sentään näkyy suosineen.
Toisaalta kotoinen ympäristö lisää luksuksen määrää, minkä merkitystä ei retkioloissakaan ole syytä vähätellä.
Hiukan samanlaiset elkeet olivat ilmassa, kun taannoisena helmikuun viikonloppuna päätimme lähteä
Kipansaloon. Kipansalon kärjestä löytyisi Kuopion kaupungin ylläpitämä
tupa saunoineen.
Kipansalon maja on ensisijaisesti rakennettu veneilijöiden käyttöä varten, mutta talvella se toimii myös hiihtäjien tukikohtana. Me kuitenkin ajattelimme lähestyä tupaa mantereeen puolelta, lumikenkäillen.
Hankkeeseen kuitenkin liittyi avoimia kysymyksiä. Ei esimerkiksi ollut selvää, mihin auton voisi pysäköidä.
Kipansaloon päästyämme ongelma konkretisoitui, koska Kipansalontien varrella ei juuri ollut ylimääräistä tilaa. Lupaa kysyen auton olisi ehkä voinut jättää jonnekin, mutta kynnys vaivata muita ihmisiä omiin harrastuksiin liittyvillä murheilla on aika korkea.
Vaikeudet eivät ehkä olleet ylitsepääsemättömiä, mutta päädyimme silti perääntymään Kipansalosta. Meillä nimittäin oli varasuunnitelma, jonka nimi oli
Kinahmi!
Valitettavasti myös Kinahmiin liittyi kipupisteitä. Menomatkalla oli nimittäin käynyt ilmi, että Kuopion koillispuolella sää oli sumuinen, mikä ei suosinut Kinahmille kiipeämistä.
Varasuunnitelman varasuunnitelma koostui lähinnä viittauksista
Niittylahden retkeilyreittiin ja
Ritoniemeen, joista kuitenkin puuttui sillä hetkellä kaipaamamme uutuudenviehätys. Parvekkeelleko tässä taas päädytään?
Päätimme kuitenkin ajaa Niittylahden retkeilyreitin ohi. Matkalla mieleeni muistui, että lähellähän on sellainenkin laavu, jossa ei ole koskaan poikettu:
Suuri-Petäisen laavu.
Kurvasimme Asumasta Raiskioon menevälle Vehkalammentielle. Vaikka kyseessä on yksityistie, laavulle erkanevan tien alkupäästä löytyi yllättäen mainio P-paikka.
Kun on pitkin aamua etsinyt autolle edes jonkinlaista koloa, tällaista on vaikea vastustaa. Kiinnitimme lumikengät jalkaan ja lähdimme lompsimaan kohti laavua.
Suuri-Petäiselle menevää pistotietä ei aurata, ja talvella siinä menee moottorikelkkareitti. En yleensä tykkää kulkea kelkkareiteillä, vaikka se ei varsinaisesti olekaan kiellettyä, mutta tällainen lyhyt siirtymä on varovaisuutta noudattaen ihan OK.
Koska laavulle oli vain puolisen kilometriä, jatkoimme matkaa Suuri-Petäisen jäällä. Nimestään huolimatta järvi ei ole erityisen suuri, mutta ehkä nimi viittaakin sen rannalla kasvaviin kookkaisiin mäntyihin.
Jäällä oli lunta parikymmentä senttiä, mutta rantoja pitkin lyhyt järvi oli silti helppo kulkea päästä päähän. Ympäri emme menneet, koska molemmissa päissä on laskuojat, joiden vaikutus jään kantavuuteen oli epäselvä. Eteläpäässä ainakin oli sulaa.
Joku muukin oli mennä viipottanut rannan tuntumassa, mutta ei ollut selvää, mikä otus tuoreehkot jäljet oli tuottanut. Saukkoa epäillään.
Lopuksi jäimme einehtimään rannassa olevalle laavulle. Keväistä lämpöä ei vielä ollut tarjolla, mutta järvimaisema miellytti silmää enemmän kuin parvekkeeltamme avautuva näkymä.
Lumista nuotiorinkiä tuijottaessani mieleeni nousi kummallisia ajatuksia... Pitäisiköhän joskus tehdä tulet?
