Aakeelta jojen varteen

Toisinaan mietin ihan tosissani, että pitäisiköhän vaimoa hemmotella pienellä kaupunkilomalla. Siis sellaisella oikealla kaupunkilomalla, jossain Kuhmoa tiheämmin asutetussa kaupungissa. Herättelin asiasta keskustelua.

• Kuule, meillähän on vielä hiukan lomaa jäljellä. Haluaisitko kenties lähteä vielä jonnekin?
• Joo! Minä haluaisin Keihäsjoelle!
• Keihäsj... Ehm!? Onko kaikki hyvin?
• Toki. Tähän aikaan vuodesta siellä voisi olla hyvä mennä lumikengillä.
• Se on kyllä totta. Keihäsjoelle!

Rouvan vastaus hämmästytti minua, mutta läpsyteltyäni itseäni poskille olin valmis luopumaan omasta suunnitelmastani. Niinpä suuntasimme jälleen kerran kohti Juukaa ja Mataran kylää. Pysäköimme auton Panjantien varteen, josta oli helppo siirtyä suoraan lumelle.

Tällä kertaa päätimme aluksi lompsia kaakon suuntaan, Juuanharjulle. Kumpuileva, soiden ja pienten lampien ympäröimä harjanne voisi aurinkoisena päivänä olla hieno.

Auringonpaiste tuntuikin messevältä, mutta lumikenkäilyä ajatellen olosuhteet harjulla eivät olleet optimaaliset. Etelä- ja länsirinteiltä lumi oli paikoin sulanut kokonaan, ja muualla hanki upotti aika lailla.

Saavuttuamme hakkuuaukean laitaan päätimme kokeilla, olisiko avarammassa maastossa parempi kävellä.

Ja kas... aukeallahan hanki kantoi oikein hyvin. Voisi ajatella, että aurinko pehmittäisi hangen hetkessä, mutta kohtalaisesti puhaltanut tuuli ilmeisesti esti lumen pintaa sulamasta.

Hakkuuaukeilla on nykyään huono maine, mutta lumikenkäilyyn ne kyllä soveltuvat mainiosti. Sopivasti kumpuilevassa maastossa on kiva kävellä, ja jos ei katso liian kauas, voi melkein kuvitella olevansa tunturissa.

Parhaaseen lopputulokseen pääseekin, kun laahustaa pää painuksissa omia jalkojaan tuijottaen. Tällöin on avuksi, jos repusta löytyy eväiden, juomapullojen ja varavaatteiden lisäksi ainakin kuvauskopteri (mieluummin kaksi) lukuisine akkuineen sekä järjestelmäkamera, jonka voi vaikutuksen tehostamiseksi ripustaa kaulaankin.

Soita ja aukeita kierreltyämme suuntasimme lopuksi Keihäsjoelle ja sen varressa olevalle autiotuvalle, joka oli retkemme varsinainen kiintopiste.

Kyseessä lienee yksi pienimmistä autiotuvista, joissa olemme käyneet, mutta se soveltuu silti hyvin päiväretken taukopaikaksi. Ja kyllä siellä vieraskirjan mukaan joskus yövytäänkin.

Lumikenkäily huhtikuisilla hangilla tuntuu talven jälkeen melkein uudelta lajilta. Eväät syötyämme kävinkin vielä kastelemassa jalkani joessa, minkä jälkeen palasimme hiukan mutkitellen takaisin autolle.

Lapissa oli edellisellä viikolla hienoa, mutta tällaiset lähikohteetkin ovat parhaimmillaan oikein mukavia. Näitäkin hetkiä voinee kesän sateisina päivinä muistella.

Linkki videoon

Oliko se siinä?

Kotimatka Pallakselta on usein taitettu yhdessä päivässä. Valoisaan aikaan se jotenkuten meneekin, mutta vanhemmiten lyhyempiä ajomatkoja on alkanut arvostaa enemmän. Tällä kertaa sovelsimme kotimatkalla kahden pysähdyksen taktiikkaa: yksi yö vietettiin Luostolla ja toinen Suomulla.

Voi tosin olla, että pysähtelyihin johti myös tarve hiihtää vielä hiukan. Lumiraja hivuttautui ylöspäin kuin keski-ikäistyvän miehen hiusraja, mutta napapiirin tienovilla lunta vielä riitti.

Hotelli Suomun tulipalon jälkeinen remontti kestää ja kestää, vaikka pientä edistystä onkin jo havaittavissa. Parin vuoden takainen raporttini pitää pääosin edelleen kutinsa, mutta sauna sentään on jo asiakkaiden käytössä. Hiihtokeskuksessa se on iso asia.

Saatuamme Suomulta huoneen lähdimme kiertämään tunturia ympäri. Ladut olivat edelleen hyvässä kunnossa, vaikkakin iltapäivällä jo vähän pehmeitä.

Nurkkalampi paistatteli auringossa ja tarjosi miellyttävän ympäristön hengähtää lyhyen mutta ylämäkivoittoisen alkuosuuden jälkeen.

Nurkkalammen kota oli meille uusi tuttavuus. Kodan avoin arkkitehtuuri maksimoi auringon valon määrän, mutta sateen piiskatessa lienee parempi jatkaa tunturin suojaisammalle puolelle.

Viiden vaaran lenkki jäi tällä kertaa menemättä. Siinä olisikin kuumana päivänä ollut puhkumista. Jaloistahan homma ei tunnetusti jää kiinni, mutta se ei auta, jos päässä olevat verisuonet katkeilevat.

Myllyojan laavulla oli kiva nauttia viimeiset virvokkeet ennen loppumatkaa takaisin hotellille. Ehkä nämä laavut ja kodat pitäisi käydä läpi kesälläkin, vaikka ainakin Myllyojalla taitaisi seurana olla myös hyttysiä.

Pääsiäissesonki ruuhkineen painoi seuraavana aamuna päälle, joten katsoimme parhaaksi päättää talvilomamme Suomutunturille. Mutta oliko se talvi nyt tässä?

Vieno toiveemme oli, että lunta ja aurinkoa olisi tarjolla vielä pääsiäisen jälkeenkin. Loman aikana niistä ainakin saatiin nauttia.

Linkki videoon

Harjanteen yli ja tunturiin

Keräsjärvelle suuntautuneen hiihtoretken jälkeen päätimme vaihtelun vuoksi lähteä lumikenkäilemään. Ajatus oli, että kenkäilisimme Pallaksentien varresta Lommoltunturin yli Mustakeron tuvalle ja takaisin. Reitti oli joltain kesäretkeltä tuttu, mutta lumikengillä tietysti erilainen.

Aina asiat eivät etene suunnitellusti, eivät tälläkään kertaa. Pallaksentien pienehkö P-paikka oli ahtaan oloinen, ja varsinkin lähtöä odottava 10 - 20 moottorikelkan jono hämmensi meitä. Pitäisiköhän sittenkin kokeilla jotain toista reittiä?

B-suunnitelmaa ei varsinaisesti ollut, mutta onneksi sellainen syntyi nopeasti. Jatkoimme autolla kohti Raattamaa, Ketomellaan asti. Ounasjoen ylittävän sillan kupeessa on tilava parkkipaikka, josta pääsisi helposti ainakin Hietajärven suuntaan.

Hietajärvi ympäröivine mäntymetsineen on kyllä hienoa seutua. Mella tarkoittanee jonkinlaista hiekkaharjannetta tai -törmää, mikä kuvastaakin maastoa hyvin, vaikka yksityiskohdat eivät lumen alta näykään.

Venytimme menomatkaamme nousemalla tunturin rinnettä Seiposelle asti. Hanki ei tässä vaiheessa enää ollut kantavimmillaan, mutta huoltokelkan jäljissä oli hyvä lompsia.

Lumikengät tuntuivat tähän ympäristöön juuri oikealta varusteelta. Olen joskus hiihdellyt samoilla kulmilla tunturisuksien kanssa, mutta eteneminen kumpuilevassa maastossa puiden keskellä oli vähän hankalaa.

Ylempänä tunturissa lunta oli paikoin niukalti. Kylttiä tavatessani mieleeni muistui, ettemme ole koskaan käyneet Tappurin tuvalla. Asia täytyy joskus korjata.

Etelän suunnassa tunturijono erottui Pallakselle asti...

... ja idempänä näkyi lisää paljakkaa; kenties Kalmakaltion lähituntureita tai Norjan puolella olevia töppäreitä. Näkymää on yllättävän vaikea sijoittaa karttaan, kun ei ihan tarkkaan muista, mihin suuntaan kuva on otettu.

Paluumatkalla pysähdyimme Hietajärven kodalle syömään eväitä. Kyseessä ei ole Suomen ainoa Hietajärvi, mutta epäilemättä yksi kauneimmista, vaikka edustavimmillaan paikka onkin kesällä.

Kävi taas niin, että ruokailimme pöydällä istuen, tällä kertaa tosin vahingossa. Vähän huono tapa, mutta uskon meidän pääsevän siitä eroon viimeistään sitten, kun lumet sulavat.