Missä mun kultani on?

Kahden Nellimissä vietetyn yön jälkeen oli aika jatkaa matkaa.  Alustavan suunnitelmamme mukaan ajaisimme takaisin Ivaloon ja sieltä edelleen pohjoisemmaksi, kenties Karigasniemelle ja Norjan kautta Hettaan.

Tässä vaiheessa sääennuste kuitenkin alkoi vaikuttaa matkamme kulkuun.  Poutasää oli vaihtumassa epävakaiseen säätyyppiin, ja etenkin Länsi-Lapissa sadetta voisi tulla runsaasti.  Luovuimme tavoittelemasta länttä ja päätimme yrittää väistellä sateita maan itäosassa.

Päivä kuitenkin alkoi niin, että ajelimme Paatsjoen sillalle.  Varsinaista syytä ei ollut, mutta tuntui siltä, että sillalla pitäisi käydä.

Nellimistä on kai joskus ollut tarkoitus rakentaa tie Norjan puolelle, mutta asia on edennyt aika hitaasti.  Ilmeisesti kyse on siis Kessintien jatkosta.  Mahtaneeko hanke toteutua, kun Nellimiin tuleva tie on nyt saatu kuntoon?

Aiemmin Savukoskella ollessamme näin jossain jutun naisille suunnatusta Korvatunturi triathlonista.  Yllättävän vuolaasti virtaavaa Paatsjokea katsellessani pohdiskelin, että myös Nellim triathlon voisi tapahtumana toimia:

• Ensin paarmoja pakoon juosten Nellimistä Pyhävaaran kautta Pahtajärvelle, ja sieltä edelleen Kuolemajärvi kiertäen Matkamiehen ristille.
• Fillarilla takaisin Nellimiin ja Paatsjoen sillalle.
• Lopuksi uiden joku sopiva matka sillalta Paksuniemen suuntaan.

Uinti olisi epäilemättä suorituksen herkullisin osuus.  Väsyneenä vastavirtaan kroolaten ei olisi varaa virheisiin.  Jos antaa periksi, virta vie ensin rajavyöhykkeelle, sitten Venäjälle, ja lopulta... no, Siperian reissu rajaloukkauksesta kai seuraisi.

Oma päiväohjelmamme olisi kuitenkin kevyempi.  Tekemistä etsiessäni kartasta pomppasi esiin Veskoniemessä oleva Juurakkovuopajan luontopolku.  Polku oli lyhyt, mutta sen päässä odottaisi lintutorni, ja rannan lähellä oleva vesialue näytti kartassa hauskalta.  Käydäänpä katsomassa!

Joensuunkenttäsaari ympäristöineen onkin pieni kummajainen muuten kivikkoisessa Inarijärvessä.

Heinittynyt alue on lintujen suosiossa, mutta ilmeisesti alueen kiinteämmillä saarekkeilla on joskus ollut asutustakin.

Me lompsimme vain kuivaa maata pitkin rannassa olevalle lintutornille, joka tosin oli remontissa ja siten suljettu.

Aivan lahoamispisteessä torni ei vielä näyttänyt olevan, mutta toki peruskorjaus kannattaa tehdä ennen kuin torni kaatuu tai portaat pettävät.

Illaksi päädyimme Tankavaaran kultakylään.  Majoitusvarauksen jo tehtyäni paikan sijainti lähellä 4-tietä alkoi vähän hirvittää, mutta lopulta alueella oli hyvinkin rauhallista.

Uudet hotellihuoneet olivat pienehköjä, mutta viihtyisiä.

Tankavaarasta kai yhä löytyy kultaa.  Silloin vaaralla lienee enemmänkin hulinaa, mutta nyt kultakylä oli jo mennyt kiinni, joten kuvasinpa vain aikani kuluksi kylän raitilla pienen videon.

Linkki videoon

Mitä sämpylän väliin?

Edellisellä Nellimin vierailullamme hilppasimme Piilolan polun varella olevalle Kessijärvelle.  Hiukan yksipuolisen maastonsa vuoksi reissu ei noussut retkiemme kärkikahinoihin, vaikka karun kaunistahan siellä oli.  Suurimmat kahinat taisivatkin liittyä ojiin ja kosteikkoihin, jotka vaimo kävi hyvin tarkasti läpi.

Tällä kertaa ajattelimme kokeilla jotain kevyttä ja helppoa reittiä.  Erähotellilta lähtevä, Pahtajärven laavulle menevä polku voisi olla sellainen.  Matkan varrelle osuisi myös näköalapaikalta vaikuttava Palo-Pyhävaara. 

Oikeastaan laavulle meni kaksikin polkua, joten matkasta saisi myös mukavan rengasreitin, jota lähdimme kulkemaan vastapäivään.  Aluksi Palo-Pyhävaaralle, siis!

Nousu 300-metriselle vaaralle oli yllättävän työläs, mutta samalla se loihti mieleen kuvan ylhäällä odottavasta Inarijärvi-maisemasta. Rinnettä noustessamme alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ympärillämme oleva puusto pikemminkin lisääntyi kuin väheni.

Kun polku sitten loppui, olimme hetken sanattomia.  Tässäkö kaikki?

Kyllä, siinä ne maisemat likipitäen olivat.  Inarijärvi toki näkyi, mutta vain puiden välistä kurkkien.  Alempaa rinteestä itse asiassa näkyi enemmän.

Tosin eipä kukaan ollut meille mitään näköalapaikkaa luvannutkaan, keksimme sen ihan itse.  Ehkä vaara on pyhä jostain muusta syystä kuin näköalojensa vuoksi.

Laskeuduimme vaaran etelärinnettä takaisin polulle ja jatkoimme kohti Pahtajärveä.  Aluksi reitti seuraili leveää mönkkäriuraa, mutta sitten ura katosi, ja jäljelle jäi vain pieniä poropolkuja siellä täällä.

Alkoi vaikuttaa siltä, että kuljimme hiihtoladuksi tarkoitettua reittiä pitkin.  Reittimerkinnät olivat silti näkyviä ja maasto verrattain helppokulkuista kesälläkin.

Pian kuitenkin kohtasimme muita ongelmia.  Mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän ympärillämme pörisi paarmoja.  

Pahtajärveä lähestyessämme paarmoja oli jo kiusaksi asti.  Muutaman kyllä sietää, mutta liika on liikaa!

Pahtajärven laavu on hienolla paikalla, mutta taisimme saapua sinne väärään aikaan.  Paarmat häiritsivät ruokailuakin, koska aina kun suunsa avasi, sinne lensi jotain.  Ja jos sämpylän väliin pursotti suklaalevitettä, tuloksena oli sämpylä paarma-suklaatäytteellä.

Nuotio olisi saattanut karkottaa osan ötököistä, mutta kun ei sille ollut muuta käyttöä, ei tulta viitsitty yksistään savun takia tehdä.

Vaan kavahtaisivatko paarmat Mallaa?  Lähetin Mallan ilmaan, mutta lennättämisestä ei meinannut tulla mitään, koska paarmat söivät käsiäni.  Jopa Mallan kauko-ohjain tuntui kelpaavan niille.

Toisaalta Malla ei myöskään voinut nousta niin korkealle, että se olisi nähnyt kukkuloiden taakse jäävästä Inarijärvestä muuta kuin vilauksen.  

Paluumatkalla mietin, miksi erähotellin luona ei ollut hyttysiä tai paarmoja.  Johtuuko se sähkömagneettisesta säteilystä, jota ihmisen asuinympäristössä on?  Voisiko säteilyä hyödyntää myös omilla retkillä?

Testasin asiaa kääntämällä kännykän mobiilitukiasematoiminnon päälle.  Pettymyksekseni paarmat eivät kuitenkaan hävinneet mihinkään.  Ehkä kännyköitä olisi pitänyt olla enemmän.

Pikemminkin kävi niin, että paarmat seurasivat meitä Pahtajärveltä hotellille asti.  Toivottavasti kukaan ei huomannut, kuka paarmat hotellin piha-alueelle toi.

Neandertalilaisen jäljillä

Hotelli Riekonlinnan take away -aamiainen oli osoittautunut köykäiseksi, joten päätin täydentää sitä Kuukkelista ostamallani myslijogurtilla.  Tästä tietysti aiheutui, että seuraavana aamuna aamiaispaketin sisältämät porkkanat olivat myös vaihtuneet myslijogurttiin, vieläpä samaan laatuun.

Kun vaimo ei ruokarajoitteiden vuoksi voinut syödä omaansa, minun aamiaiseni sisälsi kolme purkkia jogurttia...  No, jogurtti on kyllä hyvää, etenkin luonnonjogurtti.

Saariselältä matkamme jatkui pohjoisemmaksi, tai oikeastaan koillisemmaksi, kohti Nellimiä.  Meillä oli ennestään hyviä muistoja Nellimin erähotellista, jonka palveluihin ajattelimme jälleen tukeutua.

Ennen Nellimiä päätimme kuitenkin piipahtaa hauskan näköisellä harjulla, joka meni Raja-Joosepin tieltä erkanevan Nangujärventien poikki.  Parinkymmenen kilometrin pisto ennestään tuntemattomalle soratielle mietitytti hieman, mutta tie osoittautui lopulta ihan hyväkuntoiseksi.  Vain yhdessä kohden vesi oli hiukan syönyt tiepohjaa, mutta oli siitä ajettu yli matkailuautollakin.  

Nangujärvelle avautuvia maisemia oli tarjolla jo alkumatkasta.

Perille päästyämme pysäköimme auton Nangujärventieltä erkanevan pienemmän uran alkuun, ja lähdimme lompsimaan tien toiselta puolelta lähtevää polkua kohti Siskeljärven ja Harjujärven välistä kangasta.

Tienoo osoittautui todella hienoksi!  Harjulla etenevä polku oli yllättävän leveä, mikä selittynee sillä, että sitä pitkin kuljetaan pohjoiseen kohti Tsarmitunturia ja muita alueen suurempia kukkuloita. 

Pohdin kulkiessani, että millä nimellä paikkaa oikein pitäisi kutsua. Ihan erämaassa ei vielä oltu, mutta kartassa harju kuitenkin kuuluu Tsarmitunturin erämaa-alueeseen, joten käytetään nyt sitten sitä.

Harjulla oli mukava kulkea myös siksi, että siellä ei juurikaan näkynyt ihmisiä purevia hyönteisiä.  Sellaisia oli tarjolla vasta myöhemmin, kun polku sukelsi metsään ja soiden äärelle.

Kulkemiseen liittyi silti pieni ongelma: sitä oli vaikea lopettaa.  Tarkoituksemme ei ollut viettää metsässä koko päivää, koska Nellimin yöpaikka oli varaamatta.  Mainion maaston vuoksi kääntöpaikkaa ei kuitenkaan ollut helppo löytää.

Lopulta painoimme jarrua Siskeljärveen laskevan puron kohdalla.  Jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt jatkaa vähän pidemmälle, koska eipä noille kulmille tule ihan joka päivä ajettua.

Suoalueella huuteli muutamia lintuja.  Liro yritti houkutella meitä etäämmäksi pesästään, mutta alla näkyvä yksilö lienee ollut viklo.  Tai sitten joku muu.

Harjujärven rannalla olevan linnunpöntön koosta päätellen alueella asustanee myös suurempia lintuja.  Vaimokin olisi saattanut mahtua pönttöön, mutta asia jäi todentamatta.

Hiekassa puolestaan oli talsinut joku nisäkäs, jota rouva epäili rannalle meneväksi ihmiseksi.  Ihan mahdollista, neandertalinihminen kenties.

Harjuilta poistuttuamme jatkoimme kohti suunniteltua majapaikkaamme.  Kylläpä kelpasi ajaa uutta Nellimin tietä!  Huomaan, että Nellimin kansainvälistymiskehitys on hyvässä vauhdissa, vaikka kanava ja lentokenttä vielä puuttuvatkin.  

Perille päästyämme varasimme pariksi päiväksi huoneen Nellimin erämaahotellista.  Hotellihuoneen 17 sähköpistoketta saavat ihmisen miltei unohtamaan olevansa erämaan laidalla, mutta nopeastihan ne pistokkeet loppuvat, kun laitteita aletaan vakavasti ladata.