Kolmas kerta toden sanoo?

Kolmas vuosi Reiskan kanssa alkaa olla takana. Toisin kuin kaksi ensimmäistä, tämä viimeisin tuntui jotenkin vaikeammalta. Eritoten viimeisimmän kesän aikana tuntui siltä, että vastoinkäymisiä tulee eteen kuin liukuhihnalta, ja jotain täytyy kaiken aikaa olla säätämässä.

Kesäkausi kuitenkin alkoi hyvin, sillä löysin sängyn jalkopään alta uuden säilytystilan! Se ei tosin ole kovin helposti hyödynnettävissä, koska sälepohjaa ei tästä kohden saa auki, joten tavaroiden täytyy mahtua kulkemaan säleiden välistä. Oma käsi tuohon rakoon nippa nappa mahtuu.

Mikähän ajatus tällaisen suunnittelun takana on? Tilan pohja ei vaikuta erityisen kantavalta, joten ehkä sinne ei ole tarkoitus laittaa isoja ja painavia tavaroita. Minä ujutin sängyn alle muutaman retkiruokapussin, jotka muuten vievät laatikoista tilaa.

Kesällä havaitsimme, että ehkäisevistä toimenpiteistäni huolimatta hyttyset ovat edelleen ongelma. Niistä kyllä pääsee eroon imurilla, mutta vain hetkellisesti. Ja vaikka imurointi on henkisesti tyydyttävää, ei imurin kanssa jaksa koko yötä touhuta.

Selvää on, että kattoluukun alle hyttyset ainakin pääsevät, nähtävästi pakkotuuletusreikien kautta. Mutta pääsevätkö ne myös kattoluukun alla olevan hyttysverkon ohi? Asian selvittämiseksi autoon ehkä täytyisi asentaa riistakamera.

Pitkäaikaisin kesän aikana vaivannut ongelma liittyi harmaavesisäiliön tyhjennysmekanismiin, joka meni heinäkuussa rikki. Mekanismiahan korjattiin kertaalleen jo auton ollessa uusi; tuolloin vesi ei tullut säiliöstä ulos.

Nyt säiliötä ei saa suljettua, eli kaikki lavuaareihin kaadettu vesi valuu auton alle. Sittemmin olen kuullut (automyyjältä), että tätä vaivaa on esiintynyt Adria Twineissä yleisemminkin.

Mekanismi ei ole kovin monimutkainen: vivun kääntäminen vaikuttaa kahden vaijerin välityksellä poistoputken sisällä olevaan palloventtiiliin. Tien päällä tehty pika-analyysi sai minut ajattelemaan, että toinen vaijereista saattaisi olla poikki tai irronnut paikaltaan.

Asiaa tarkemmin tutkittuani kuitenkin selvisi, että vaijerit ovat ihan kunnossa, koska sulkijan varsi näyttää pyörivän molempiin suuntiin, kun säätövipua liikuttaa. Voisi ajatella, ettei noin yksinkertainen mekanismi edes voi mennä rikki, mutta kai siellä putken sisällä sitten on jotain vikaa. Mutta mitä?

Käännyin reissulta palattuamme Adria-huollon puoleen. Aiempiin kokemuksiini pohjautuen ajattelin, että kyse on enintään tunnin operaatiosta, minkä ajan voisin odotella liikkeen tiloissa. Samalla Adrian ohjauspaneelinkin voisi päivittää, sillä toiveissa oli, että uusi softa korjaisi ulkolämpötilamittariin liittyvän ongelman, joka on vaivannut autoa uudesta asti.

Viedessäni autoa huoltoon kävi ilmi, että toimenpiteelle oli varattu aikaa neljä tuntia. Onneksi olin ottanut työläppärin mukaan, joten pysyisin itsekin työn syrjässä kiinni.

Lopulta auto seisoi hallissa kuusi tuntia. Hiukan tuskaisena odottelin operaation etenemistä, sillä korjaamoliikkeen tuntiveloitus on 120 euron luokkaa. No, tuossa ajassa siitä varmaankin tulisi hyvä; ehkä samalla myös pesevät ja vahaavat auton puolestani.

Edessä kuitenkin oli pettymyksiä. Korjaamokäynnin aikana ei ensinnäkään ollut selvinnyt, miksi harmaavesisäiliön sulkija ei toimi.

Myöskään Adria-ohjauspaneelin ohjelmistopäivitys ei ollut onnistunut. Tähän liittyen epäiltiin, että ohjauspaneelissa olisi jotain vikaa, ja se ehkä pitäisi vaihtaa, mahdollisesti vielä takuun puitteissa.

Kaiken kukkuraksi auton sähköinen astinlauta oli huollon aikana lakannut toimimasta: jos rappua yrittää liikuttaa, sulake palaa. Etenkin tämä tuli yllätyksenä, koska emme - yhtä testikokeilua lukuun ottamatta - ole lainkaan käyttäneet rappua sen jälkeen, kun se keväällä korjattiin.

Korjaamokäynnin lopputulema siis oli, että auto oli huonommassa kunnossa kuin ennen huoltoa. Koska muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, Reiskalle varattiin vielä uusi huoltoaika, jotta ongelmia voitaisiin tutkia lisää.

Reilun viikon päähän ajoittunut toinenkaan huoltokäynti ei tuottanut merkittäviä tuloksia: harmaavesisäiliön sulkumekanismin vika sentään saatiin paikannettua, mutta sen korjaaminen edellyttäisi osia, jotka täytyisi tilata. Astinlautaan liittyvä ongelmakaan ei ratkennut, ja lisäksi kotiinviemisinä oli taas uusi pulma: Fiatin oikea etuistuin oli ajettaessa alkanut pitää hillitöntä räminää (vrt. fillarin pinnaräpätin), asfaltillakin.

Ajattelin ensin, että räminä on saanut alkunsa, kun etuistuimen rakenteita on kenties purettu rappuun liittyvien sähkötöiden vuoksi. Huoltomies kuitenkin vakuutti, että istuimen alakertaa ei ole avattu muuten kuin edessä olevan luukun osalta.

Sittemmin selvisi, että yksi istuimen lukuisista kiinnityspulteista vain oli löysällä. Nähtävästi helteiden jälkeinen ilman viileneminen yhdistettynä kesän aikana koluttuihin sorateihin oli saanut penkin löystymään - eikä istuimen toistuva pyörittäminenkään ole ainakaan auttanut asiaa.

Käytyäni läpi kaikki istuimen ulkopuoliset mutterit räminä lakkasi, mutta vain alkaakseen myöhemmin uudelleen. Ilmeisesti myös istuinrakenteen sisäpuolella on muttereita, jotka pitäisi kiristää, mikä kuitenkin edellyttänee istuimen irrottamista.

Mutta sanoisiko kolmas huoltokäynti toden? Ei ainakaan harmaavesisäiliön ongelmaan liittyen, sillä kolmannella huoltokäynnillä (kolme viikkoa edellisestä) säiliön poistoputkessa oleva palloventtiili saatiin vaihdettua, mutta mekanismi ei edelleenkään toiminut. Tässä vaiheessa tipuin itse asian suhteen kärryiltä, mutta nähtävästi venttiiliä ohjaavissa vaijereissa oli sittenkin jotain vikaa.

Tätä kirjoitettaessa sekä harmaavesisäiliön sulkumekanismi että sähkörappu ovat edelleen rikki, joten ainakin yksi huoltokäynti on vielä edessä. Operaation loppulaskusta ei vielä ole tietoa, mutta nähtävästi korjaamo tulee hinnassa vastaan, koska konsensus on, ettei asia ole edennyt ihan kuin Strömsössä. Toistaiseksi en ole maksanut hoidoista mitään.

Ohjuspaneelin ulkolämpötilamittari sen sijaan on mystisesti alkanut toimia. Aiemmin paneeli näytti vääriä lukemia miltei päivittäin, mutta sen jälkeen, kun ohjauspaneelin softaa ensimmäisen kerran yritettiin päivittää, lukemat ovat olleet järkeviä. Todennäköisempi selitys ilmiölle kuitenkin lienee se, että ohjauspaneeli on jotenkin resetoitunut, kun asunto-osan virta on rappuongelmaa tutkittaessa katkaistu.

Reiskan huoltokäyntien aikana kiertelin huvikseni kuopiolaisissa matkailuautoliikkeissä silmäillen esillä olleita autoja. Myöhemmin minulla oli myös mahdollisuus tutustua myös uudistuneeseen Adria Twiniin, joka oli nähtävillä Lahden J. Rinta-Joupilla. Ehkäpä kirjoitan havainnoistani talven myötä muutaman jutun, ensi kesää odotellessa.

Möljän kera

Mitäpä sitä näin talven alkaessa muutakaan kuin lisää muisteluita viime keväältä. Tässä kokoelma B-otoksia huhtikuisen reissun varrelta, möljän kera.

Linkki videoon

Ilman möljää

Tällä videolla ei möljää näy, mutta telkkä morsioineen taitaa silti olla Pajakkakoskelta.

Linkki videoon

Aika möljää

Kahden Vuokatti-yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että länsirannikko on liian kaukana. Ehkä edellisen viikon etelänmatka tuntui vielä elimistössä, koska 200 - 300 kilometrin ajomatka rannikolle - ja myöhemmin sama takaisin - ei nyt houkuttanut. Länsi-Suomi ei retkeilymielessäkään ole samanlainen aarreaitta kuin itäisempi osa Suomea, mikä sekään ei yllyttänyt meitä suureen laukkaan.

Päätimme sääolosuhteiden puitteissa etsiä mielekästä tekemistä jostain lähempää. Tässä vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, joiden johdattamana päätimme 12 vuoden tauon jälkeen hakeutua Kuhmon pohjoispuolella menevälle Siniselle polulle.

Retkikohde valikoitui osittain myös maaston profiilin perusteella: Kuhmon metsissä oli yhä jonkin verran lunta, mutta harjupolulla lumi tuskin enää haittaisi kulkemista. Lisäksi Sinisen polun itäinen ja kohtalaisen tilava P-paikka on aivan asfalttitien vieressä, joten kelirikkoisia sivuteitäkään ei reitille päästäkseen tarvitsisi ajaa.

Sinisen polun harjuosuus on verrattain pitkä, liki viisi kilometriä, ja lännempänä sama muodostelma näyttäisi kartan mukaan jatkuvan vielä liki toisen mokoman. Huhtikuussa harju ei vielä ole kukkeimmillaan, mutta sitä ympäröivät suot ja pienet lammet antavat kuitenkin reitille mukavan säväyksen.

Reilun kymmenen vuoden takaisten mielikuvieni mukaan reitin länsipää - Särkkäjärven kiertävä lenkki - ei ole yhtä hieno kuin harjuosuus. Niinpä ajattelimmekin tällä kertaa ponnistella vain Särkkäjärven itäpäässä olevalle nuotiopaikalle.

Sinisen polun rakenteita on viime aikoina kunnostettu. Reitin alkupäässä olevalle Vääränlammen laavulle voi nyt laskeutua tukevia portaita pitkin.

Vaikka metalliset portaat eivät olet kovin esteettiset, tällainen tyyli lienee nykyaikaa eikä rappujen käytännöllisyyttä voi varsinaisesti moittia.  

Laavu itse on jokseenkin alkuperäisessä kunnossa, mutta joka tapauksessa viehättävällä paikalla harjun aurinkoisella puolella. Vain aurinko puuttui tällä erää.

Harjun länsipäässä on lisää tulipaikkoja. Kaatunut puu oli kuitenkin harmillisesti rikkonut Särkkäjärven tulipaikalle johtavat uudehkot portaat. Rinnettä olisi toki päässyt alas ilman portaitakin, mutta edessä oleva suopätkä oli vielä luminen ja siinä määrin upottavan näköinen, että emme lähtineet rämpimään suon yli.

Särkkäjärveä voisi kartan mukaan tavoitella myös lännestä, Leväkankaan suunnasta. Sitä kautta näyttäisi pääsevän myös Ahvensärkälle, jonne on karttaan merkitty jonkinlainen kulku-ura. Ehkäpä tämäkin kolkka saadaan joskus työn alle.

Tällä kertaa kuitenkin jatkoimme Pitkäniemeen, joka oli jään ympäröimänä hiukan kolea paikka.

Onneksi aurinko malttoi juuri ruokahetkemme aikaan tulla sen verran esiin, että olosuhteet olivat tuulesta huolimatta siedettävät.

Keväisin jäällä näkee usein tähtimäisiä railoja, jollaisia Särkkäjärvelläkin oli monta. Mahtavatko sellaiset syntyä itsestään, vai ovatko ne seurausta siitä, että jää on pettänyt varomattomien kulkijoiden (eläinten) alla?

Ennakko-odotuksista poiketen harjulla ei vielä kuultu suurta lintujen sinfoniaa. Ehkä ajankohta oli liian varhainen, vaikka viikkoa aiemmin Etelä-Suomessa linnuilla oli jo täysi tohina päällä.

Siniseltä polulta ajelimme Kuhmoon ja Kalevalan matkaparkkiin. Valinta mahdollisti sen, että voisimme seuraavana aamuna vielä tutustua Pajakkajoen rantamilla etenevään Koskipolkuun, jota emme jostain syystä ole koskaan menneet.

Aamu oli mukavan aurinkoinen, mutta edelleen tolkuttoman kylmä, eikä virtaava vesikään vähentänyt holotnan tunnetta. Suvannon laavulle johtava polku ei ole kovin pitkä, mutta puusta tehtyine kulkuväylineen (möljäksi tällaista rakennelmaa kai kutsutaan) siinä määrin kiva, että tänne täytynee jonain lämpimämpänä ajankohtana tulla uudestaan.

Runomittari: Pyy

Linkki videoon

Naapureista

Vuokatinvaaralta näkyy aika kivasti myös naapurivaaralle, joka on... no, Naapurinvaara.

Linkki videoon

Kohti Sapporoa

Etelä-Suomen tourneelta palasimme viikonlopuksi Kuopioon, ja jatkoimme sen jälkeen kevätlomaamme hieman tutummissa maisemissa. Pieni lepotauko teki hyvää ja oli pääsiäisen pyhiin ajoittuessaan muutenkin tarpeen, sillä kevään juhlapyhät tunnetusti saavat väkijoukot liikkeelle.

Länsi-Suomi - ehkä Vaasan, Kokkolan ja Raahen seutu - kiinnosti nyt matkakohteena eniten, mutta säätilaan liittyvien rajoitteiden vuoksi päätimme aluksi ajaa Vuokattiin. Tarkoituksemme oli majoittua SFC Kattivankkuriin, joka voisi toimia tukikohtana ainakin Vuokatinvaaran ympäristöön suuntautuville retkille.

Menomatkalla ajattelimme silti ensin hakeutua Vesikkotien P-paikalle, josta voisi olla hyvä tavoitella Porttivaaran kotaa. Jouduimme kuitenkin luopumaan suunnitelmasta ehtiäksemme Vuokattiin leirintäalueen toimiston aukioloaikojen puitteissa. Menetys ei ollut suuri, sillä samaista UKK-reittiä pitkin voisi yhtä hyvin patikoida Kattivankkurista Kettumäen kodalle.

Kattivankkurissa oli hyvin tilaa. Vieraspaikkoja on parisenkymmentä, ja ne kaikki olivat pääsiäisen jälkeen vapaana. SFC-talvihinta ei ollut halvimmasta päästä (39 €/vrk), mutta alue vaikuttaa hyvin hoidetulta. joten siltä osin rahalle saa vastinetta.

Saatuamme Reiskan riviin lähdimme kiipeämään Vuokatinvaaraan rinnettä. Vaaralla menee ainakin kaksi merkittyä reittiä, Sapporo-polku ja Eino Leinon polku, joista ensin mainittu on pidempi ja johtaisi Kettumäen kodalle.

Vuokatinvaaran pohjoisrinne oli kuitenkin yhä luminen, ja siten hidas kulkea. Matkan varrella muutimmekin kurssia ja suuntasimme Kettumäen sijasta lyhyemmälle Eino Leino -polulle. Se koukkaisi myös Vuokatinvaaran laelle, josta voisi olla hyvä tarkkailla ympäristöä.

Pääsiäisen jälkeen ei enää ollut tietoakaan edellisen viikon lämpimistä ilmoista. Vuokatissa myös tuuli kovaa, mikä sai ilman tuntumaan entistäkin kylmemmältä, eikä puhuri suosinut kopterin lennättämistäkään. Mietin kulkiessani, että miksi ihmeessä on vielä näin kylmä, kunnes muistin, että nythän on vasta huhtikuu... Matildanjärvi oli jo vapaa jäistä, mutta Vuokatissa hiihtokautta oltiin vasta päättämässä.

Toinen päätäni vaivanut asia liittyi polkujen nimeämiseen. Eino Leino oli kotoisin Paltamosta, joten Vuokatti lienee ollut hänelle tuttu paikka, mutta mikä yhteys Vuokatilla on Sapporoon?

Retkirepusta kaivettu veikkauksemme oli, että joku paikallinen Heikki-niminen urheilija - mahdollisesti Heikki Hasu - on voittanut mitaleja Sapporon kisoista, mutta arvaus ei osunut kohdalleen, sillä Hasu ei ollut kotoisin tältä suunnalta.

Seuraavana päivänä tarkoituksemme oli jatkaa eteenpäin, mutta Länsi-Suomen suunta ei vieläkään näyttänyt sään puolesta mielekkäältä. Niinpä päätimme jäädä Kattivankkuriin toiseksikin yöksi, ja pohtia reittiasiaa myöhemmin uudelleen.

Uusi Vuokatti-päivä mahdollisti lisää paikallisretkeilyä ja johdatti meidät tällä kertaa Piimä-Heikin polulle. Arvelimme jälleen, että Piimä-Heikki olisi saattanut olla joku paikallinen, kenties piimään mieltynyt huippu-urheilija, mutta totuus lienee taas ollut toisenlainen.

Piimä-Heikin polku etenee osittain samoja latuja Vuokatin urheiluopiston rullahiihtoradan kanssa. Lajiin liittyvistä riskeistä muistuttavat mutkassa oleviin puihin kiinnitetyt pehmusteet. Junaradan varressa olevissa kylteissä kiellettiin ylittämästä rataa kävellen, mutta näen tässä kyllä muitakin vaarallisia skenaarioita. 

Taajamareitiksi Piimä-Heikin polulla on melko niukasti taukopaikkoja, mutta varsinaista tarvettakaan ei toisaalta ollut. Kannon nokassa oli hyvä tarkkailla, kun latukone kenties viimeistä kertaa keväällä jyristeli ohi menevää latupohjaa pitkin. Tällä kertaa se tosin taisi jo olla poistamassa notkelmiin tamppaantunutta jäätä.

Latukoneen verkkaista etenemistä tarkkaillessani pohdin, että meistäkin on viimein tainnut tulla karavaanareita, vaikka aluksi sitä vastustelimmekin. Tähän liittyen täytyy myös todeta, että loman alussa hankkimamme SFC-kortti oli jo nyt maksanut alennusten muodossa itsensä takaisin. Kesällä leirintäalueyöpymisiä kertynee harvemmin, mutta tästä eteenpäin asiaa ei erityisemmin tarvitse miettiä.

Liikaa ajatuksia

Kurjenrahkassa tarpoessani mietin, mahtavatko rahkasuon silmäkkeet olla hyviä proteiinin lähteitä. No, onneksi meillä oli omat eväät mukana.

Linkki videoon

Pukkien maille

Aamu Krapurannassa oli pilvisempi ja viileämpi kuin edellisenä päivänä. Ehkä se jo ennakoi sateita, joita Etelä-Suomeen oli lähipäiviksi luvassa.

Tällaisilla reissuilla kannattaisi aina jo illalla pohtia, mitä vaihtoehtoja seuraavan päivän ohjelmaksi voisi olla tarjolla. Nyt niin ei keritty tehdä, ja aamulla hommassa oli vähän arpomisen makua.

Koska emme vielä olleet maksaneet yöpymistämme, eikä matkan jatkokaan ollut säätilan muutosten vuoksi ihan selvä, päätimme jäädä Krapurannan leirintäalueelle toiseksikin yöksi. Valinta mahdollistaisi myös sen, että voisimme vierailla Kurjenrahkassa uudemman kerran, ja kulkea tällä kertaa vaikkapa Pukkipalon kierroksen.

Tällaisissa tilanteissa matkailuvaunu olisi matkailuautoa kätevämpi, koska vaunun voisi jättää paikalleen, ja lähteä liikkeelle pelkällä vetoautolla. Toisaalta leirin purkaminen on sittenkin aika pieni juttu, ja tapahtuu pienellä rutiinilla. Haittana lähinnä on se, että jos paikka on erityinen, sen voi poissaollessaan menettää.

Kurjenrahkaan ja Pukkipalon pysäköintialueelle oli nelisenkymmentä kilometriä. Menomatkalla päädyimme vahingossa Porin prikaatin ampuma-alueen läpi kulkevalle Raasintielle. Ajaminen on sallittua, mutta pysähtyä ei saa, joten kätevämpää lienee suosia eteläistä, Saksalan kautta tulevaa tietä.

Pukkipalon parkkipaikka ei ole kovin iso, ja mikäli se on täynnä, läheiselle Rantapihan pysäköintialueelle todennäköisesti mahtuu. Reiskalle onneksi löytyi paikka, joten lähdimme kiertämään Pukkipaloa vastapäivään, kuten ohjeistus kuului.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että tämä Kurjenrahkan kansallispuiston kolkka on merkittävästi Savojärven ympäristöä rauhallisempi. Savojärvellä läheisen Turunväylän äänet hetkittäin häiritsivät, mutta Pukkipalossa oli hyvinkin hiljaista, jopa korpimaista. Ihmisiäkin oli vähemmän.

Kuten täällä päin Suomea muutenkin, maasto on paikoin kallioista, mutta silti helpokulkuista, kaunistakin. Korkeusvaihtelut ovat pieniä, ja "vuoret" tyypillisesti 10 - 20 metrin korkuisia töppäreitä. Olen joskus miettinyt, onko kohtuullista, että Tahkoa kutsutaan Tahkovuoreksi, mutta ehkä se on.

Paikannimet ja niissä käytetyt sanat ovat kiehtovia. Palo-sana on yleinen, ja viitannee siihen, että alueella on joskus poltettu tai palanut metsää. Omaan korvaan vieraammalta kuulostaa niittu (Takaniitunvuori, Huhtaniitunmäki).

Pukkipalon ympäristössä on rajoitusalueita, joilla ei saa keväällä ja kesällä liikkua, mutta niille on vaikea päätyä vahingossa.

Pukkipalon kierrokselta erkanee pistopolku Lakjärven laavulle, jota päätimme myös käydä katsomassa.

Olimme jo poistumassa laavulta, kun tajusimme, että pitihän täällä olla järvikin, se Lakjärvi. Karttaa silmäilemällä syntyneen mielikuvani mukaan laavu olisi järven rannalla, mutta tämä ei selvästikään pitänyt paikkaansa, eikä koko järveä edes metsän keskeltä näkynyt.

Kuusikkoon sukeltaen järvi sitten löytyikin, ja niin löytyi myös sammakoiden kutupaikka.

Lakjärven laavun ohella muita katettuja säänsuojaa tarjoavia rakennelmia ei Pukkipalon kierroksen varrella ole, mutta levähdyspaikkoja on useita. Parhaista avautuu pientä maisemantynkääkin; siinä määrin kuin sen näillä korkeuskäyrillä on mahdollista.

Pukkipalon kierros on kaikkiaan varsin kiva. Isolle maantielle on sen verran matkaa, että liikenteen hälyä ei kuulu, mutta kantautuuko armeijan ampuma-alueelta joskus meteliä puistoon asti? Onneksi harjoitusten ajankohdat voi etukäteen selvittää.