Aika möljää

Kahden Vuokatti-yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että länsirannikko on liian kaukana. Ehkä edellisen viikon etelänmatka tuntui vielä elimistössä, koska 200 - 300 kilometrin ajomatka rannikolle - ja myöhemmin sama takaisin - ei nyt houkuttanut. Länsi-Suomi ei retkeilymielessäkään ole samanlainen aarreaitta kuin itäisempi osa Suomea, mikä sekään ei yllyttänyt meitä suureen laukkaan.

Päätimme sääolosuhteiden puitteissa etsiä mielekästä tekemistä jostain lähempää. Tässä vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, joiden johdattamana päätimme 12 vuoden tauon jälkeen hakeutua Kuhmon pohjoispuolella menevälle Siniselle polulle.

Retkikohde valikoitui osittain myös maaston profiilin perusteella: Kuhmon metsissä oli yhä jonkin verran lunta, mutta harjupolulla lumi tuskin enää haittaisi kulkemista. Lisäksi Sinisen polun itäinen ja kohtalaisen tilava P-paikka on aivan asfalttitien vieressä, joten kelirikkoisia sivuteitäkään ei reitille päästäkseen tarvitsisi ajaa.

Sinisen polun harjuosuus on verrattain pitkä, liki viisi kilometriä, ja lännempänä sama muodostelma näyttäisi kartan mukaan jatkuvan vielä liki toisen mokoman. Huhtikuussa harju ei vielä ole kukkeimmillaan, mutta sitä ympäröivät suot ja pienet lammet antavat kuitenkin reitille mukavan säväyksen.

Reilun kymmenen vuoden takaisten mielikuvieni mukaan reitin länsipää - Särkkäjärven kiertävä lenkki - ei ole yhtä hieno kuin harjuosuus. Niinpä ajattelimmekin tällä kertaa ponnistella vain Särkkäjärven itäpäässä olevalle nuotiopaikalle.

Sinisen polun rakenteita on viime aikoina kunnostettu. Reitin alkupäässä olevalle Vääränlammen laavulle voi nyt laskeutua tukevia portaita pitkin.

Vaikka metalliset portaat eivät olet kovin esteettiset, tällainen tyyli lienee nykyaikaa eikä rappujen käytännöllisyyttä voi varsinaisesti moittia.  

Laavu itse on jokseenkin alkuperäisessä kunnossa, mutta joka tapauksessa viehättävällä paikalla harjun aurinkoisella puolella. Vain aurinko puuttui tällä erää.

Harjun länsipäässä on lisää tulipaikkoja. Kaatunut puu oli kuitenkin harmillisesti rikkonut Särkkäjärven tulipaikalle johtavat uudehkot portaat. Rinnettä olisi toki päässyt alas ilman portaitakin, mutta edessä oleva suopätkä oli vielä luminen ja siinä määrin upottavan näköinen, että emme lähtineet rämpimään suon yli.

Särkkäjärveä voisi kartan mukaan tavoitella myös lännestä, Leväkankaan suunnasta. Sitä kautta näyttäisi pääsevän myös Ahvensärkälle, jonne on karttaan merkitty jonkinlainen kulku-ura. Ehkäpä tämäkin kolkka saadaan joskus työn alle.

Tällä kertaa kuitenkin jatkoimme Pitkäniemeen, joka oli jään ympäröimänä hiukan kolea paikka.

Onneksi aurinko malttoi juuri ruokahetkemme aikaan tulla sen verran esiin, että olosuhteet olivat tuulesta huolimatta siedettävät.

Keväisin jäällä näkee usein tähtimäisiä railoja, jollaisia Särkkäjärvelläkin oli monta. Mahtavatko sellaiset syntyä itsestään, vai ovatko ne seurausta siitä, että jää on pettänyt varomattomien kulkijoiden (eläinten) alla?

Ennakko-odotuksista poiketen harjulla ei vielä kuultu suurta lintujen sinfoniaa. Ehkä ajankohta oli liian varhainen, vaikka viikkoa aiemmin Etelä-Suomessa linnuilla oli jo täysi tohina päällä.

Siniseltä polulta ajelimme Kuhmoon ja Kalevalan matkaparkkiin. Valinta mahdollisti sen, että voisimme seuraavana aamuna vielä tutustua Pajakkajoen rantamilla etenevään Koskipolkuun, jota emme jostain syystä ole koskaan menneet.

Aamu oli mukavan aurinkoinen, mutta edelleen tolkuttoman kylmä, eikä virtaava vesikään vähentänyt holotnan tunnetta. Suvannon laavulle johtava polku ei ole kovin pitkä, mutta puusta tehtyine kulkuväylineen (möljäksi tällaista rakennelmaa kai kutsutaan) siinä määrin kiva, että tänne täytynee jonain lämpimämpänä ajankohtana tulla uudestaan.