Nöyrä mieli

Mieli nöyränä katselen tätä videota, joka muistuttaa minua siitä, että pian on taas syyskuu.

Linkki videoon

Luonnon akrobatiaa

Syyskuu 2024 alkoi hyvissä merkeissä. Tai ainakin sään puolesta kaikki oli kohdallaan, sillä satunnaisista sadekuuroista huolimatta ilman lämpötila huiteli edelleen +20 C -lukemissa. Ei aivan poikkeuksellista, mutta retkeilyautoilua ajatellen oikein miellyttävää. Vain muutama vuosi sitten likipitäen samoihin aikoihin maa oli jäässä ja puut huurteisia.

Syyskuisen lomaviikkomme alussa kaikki lomakohteen valintaan vaikuttavat mittarit osoittivat Itä-Suomeen. Lieksan ja Ilomantsin suunnalla olisi poutaisinta, lämpimintä ja aurinkoisinta, ja lisäksi maamme itäinen kolkka on verrattain lähellä kotia.

Pohjois-Suomi kiinnosti silti myös, koska taakse jäävän kesän Lapin reissut olivat varsin onnistuneita. Jopa eteläinen Suomi vilahteli keskusteluissa, ja pohdimmekin mahdollisuutta lähteä Kasnäsiin, josta löytyvässä kylpylässä joskus nuoruusvuosina poikkesimme. 

Käytettävissä oleviin päiviin nähden sekä Lappi että Kasnäs tuntuivat kuitenkin kovin kaukaisilta. Emme silti halunneet heti sulkea ainakaan Lapin porttia, joten lähdimme aluksi ajamaan kohti Kuhmoa, tarkemmin sanoen Peurajärvelle.

Peurajärven alue on matkailuautoilijoiden suosiossa. Varsinaisen Peurajärven rannoilla tosin on lähinnä mökkimajoitusta, mutta muiden järvien ympäriltä löytyy myös matkailuvaunumerkillä osoitettuja paikkoja.

Itse päädyimme Mäntyjärven kaakkoisrannan P-alueelle, jossa olemme ennenkin majailleet. Tilavan pysäköintipaikan lähellä on nuotiopaikka laavuineen, eikä uimarantakaan ihan huonoimmasta päästä ole, jos syyskuussa helle sattuisi vielä ahdistamaan.

Lähellä olevista retkikohteista merkittävin on Hiidenportin kansallispuisto, mutta myös Peurajärven alueella menee mukavia polkuja. Mäntyjärven kierto on niistä pisin, mutta itse lähdimme kiertämään Iso-Valkeista, jonka varrelta pääsee halutessaan myös läheisellä Paistinvaaralla olevalle Kärnänkivelle.

Jos päätyy Iso-Valkeisen kierrokselle, ei Kärnänkivellä oikeastaan kannata jättää käymättä, koska se lisää matkaa vain parin kilometrin verran. Kysehän on painovoimaa näennäisesti uhmaavasta irtolohkareesta, jonka voisi kuvitella samantien vierivän mäeltä alas, mutta näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Kiven pysty asento on joskus herättänyt epäilyjä, että se on nostetty pystyyn ihmisen toimesta.

Selvittääkseni asiaa pyysin tekoälyä luomaan havainnekuvat, joista ilmenee, miten kivi on mahdollisesti jääkauden aikana päätynyt nykyiselle paikalleen...

... tai miltä vaihtoehtoisesti näyttäisi, mikäli Kärnä-niminen henkilö pystyttäisi kiveä. 

Kuvista on aistittavissa, että tekoäly ottaa positiota jääkausivaihtoehdon puolesta. Itse haluaisin ajatella, että Kärnähän sen kiven on pystyttänyt, mutta en ole täysin vakuuttunut käytetystä menetelmästä.

Omituisesta asennostaan huolimatta kivi seisoo paikallaan verrattain tukevasti. Lähinnä mietityttää se, miten lohkareen rapautuminen vaikuttaa sen tasapainoon. Jos sopivasta kohtaa irtoaa riittävän iso pala, möhkäle voinee mennä nurin. Kivi on suojeltu, joten asiaa ei ole syytä tutkia sen enempää.

Iso-Valkeisen aurinkoisella etelärannalla syksystä ei ollut tietoakaan. Tai jos kesän ehtoon jostain havaitsi, niin ehkä siitä, että muurahaisten vilinä oli hiljentynyt. Löysin rantahietikolta tasan yhden muurahaisen, joka päämäärättömän oloisesti säntäili edestakaisin.

Mitähän ajatuksia muurahaisen mielessä mahtoi liikkua, kun lajitovereita ei näy missään, ja talvi on tulossa? Jos Kärnänkiven yhtään täytyy ponnistella pysyäkseen pystyssä, myös muurahaisen henkinen tasapaino lienee ollut koetuksella.

Peurajärven maastossa on sulan maan aikaan miellyttävää liikkua. Harjuja ja järvien rantoja pitkin etenevät polut ovat helppokulkuisia, ja tarvittassa Käärmesärkän kautta voi jatkaa vaikka Hiidenporttiin.

Syyskuussa illat väkisinkin jo kylmenevät, mutta samalla aamusumut tuovat oleskeluun oman lisämausteensa.

By The Water

Talvet ovat kuulemma lyhenemään päin, vaikka siltä ei aina tunnukaan. Kesästä haaveillessani synnytin tällaisen videon.

Linkki videoon

Kumpuilevaa

Vettä ja kumpuilevaa maastoa, niistä oli loppukesän Outokumpu-vierailumme tehty.

Linkki videoon

Se oli pitkä kuuma kesä

Kesä 2024 taisi olla pitkä kuuma kesä, sillä vielä syyskuun puolellekin riitti kauniita ja lämpimiä päiviä. Yhtenä elokuisena viikonloppuna päätimme lähteä katsomaan, mitä Outokummun Valkeisensärkille tätä nykyä kuuluu.

Olemme patikoineet särkillä joskus ennenkin, mutta loppukesän aikaan tuskin kertaakaan. Nyt lisämotivaattorina toimi se, että törmäsin netissä Kolmikannan leirintäalueesta kertovaan sivustoon. Kolmikanta sopisi sijaintinsa puolesta hyvin tukikohdaksi särkkäretkelle.

Särkiselän vastarannalla aiemmin ollut Särkiselkä Camping lopetti toimintansa kesäkuussa 2024. Siellä olleet kymmenen mökkiä siirrettiin Kolmikantaan, joka avattiin leirintäkäyttöön heinäkuussa 2024. Samalla alueelle rakennettiin kahdeksan matkailuautopaikkaa, joista viisi on sähköistettyjä.

Kolmikannan leirintäalueella ei elokuussa 2024 ollut päivystystä tai henkilöstöä paikan päällä. Majoittuminen maksettiin netissä, minkä jälkeen huoltorakennuksen avaimet haettaisiin Outokummun keskustasta, Vanhan kaivoksen info-rakennuksesta.

Leiriytyminen siis edellytti pientä suunnittelua, mutta meille järjestely sopi hyvin. Kolmikannan ympäristössä tosin oli samaan aikaan joku tapahtuma, mutta arvioimme seurakunnan ja kaupungin järjestämät aktiviteetit sellaisiksi, ettei niistä riittäisi hälyä koko yön ajaksi.

Ajoimme ensin Kolmikantaan nähdäksemme miltä alue näyttää, ja valitsimme sieltä itsellemme mieluisen autopaikan, jonka varasimme netin kautta. Tämän jälkeen jatkoimme Outokumpuun (noin kahdeksan kilometriä) noutamaan avaimen ja asioimaan ruokakaupassa.

Paluumatkalla kurvasimme Ravilahdentielle, jota pitkin pääsimme Mustantammen P-alueelle ja siitä edelleen Valkeisensärkille, jossa voisimme hieman kuljeksia ennen leiriytymistä.

Loppukesän lämmin päivä oli houkutellut nuotiopaikoille muitakin, mutta poluilla väkeä näkyi sittenkin aika vähän.

Eteneminen särkällä katkeaa alueen pohjoispäässä vesiesteeseen. Jos harjun jatkeena olisi kävelysilta, matkaa voisi jatkaa melko asumattoman oloisen Petrolammen kautta Onkilampien välistä kohti Munajärveä. 

Sillan puuttuessa jatkoimme Lakkanevan ohi Kankaantielle, jota pitkin alueella menevä luontopolku on linjattu kulkemaan. Nevan kupeesta löytyi pieni töppäre, johon oli hyvä pysähtyä syömään eväitä ja tarkkailemaan maailmaa.

Retkemme jälkeen ajoimme Kolmikannasta varaamallemme paikalle. Auto tolppaan ja levoksi!

Kolmikannan leirintäalue oli siisti ja muutenkin positiivinen yllätys. Jatkossa alue kehittynee edelleen, sillä uusi yrittäjä on alkanut huolehtia Särkiselän ympäristön palveluista. Leirintäoppaan mukaan leirintäalueen vastaanottokin toimii jatkossa Kaunisniemen kahvilassa Särkiselän itärannalla, lähellä vanhaa leirintäaluetta siis.

Kahdella kympillä rahalle sai hyvin vastinetta: sähkötolppa, keittiö, wc- ja suihkutilat sekä sauna. Saunan yhteydessä oli vain yksi vessa, mutta alueen autopaikkojen läheltä löytyy myös pienempi ja vaatimattomampi WC-rakennus. Viereisen leirikeskuksen palvelut eivät ole leirintäalueella vierailevien käytössä.

Elokuun puolessa välissä leirintäalueella ei ollut lisäksemme kuin yksi telttakunta. Sesongin ulkopuolella alueella oli siten mukava vierailla, mutta ovatko fasiliteetit riittäviä, kun alueella on enemmän porukkaa?

Illalla Mauri kävi kurkkaamassa, miltä Särkiselän toisella puolella näyttää. Rannalla raikasi Staying Alive, mutta myöhemmin meno rauhoittui luvatusti.

Myös seuraava päivä avautui aurinkoisena. Tekemistä etsittyämme päätimme aluksi poiketa Vierusuolla, jota visitoutokumpu-sivustolla mainostettiin erityiseksi. Suon suuntaan menevällä metsäautotiellä oli kuitenkin sen verran järeää sepeliä, että emme tohtineet lähestyä suota Reiskalla.

Kun sopivaa pysäköintipaikkaa ei isomman tien varrestakaan löytynyt, luovuimme Vierusuo-ajatuksesta ja ajelimme lähellä olevalle Sysmäjärvelle.

Elokuu ei ole parasta aikaa lintujen tarkkailuun, mutta kun järven rannassa oli torni, kaipa sieltä voisi hetken tähystää.

Ennen kuin päästin Maurin irti, mietin hetken, onko Sysmäjärven kaltaisella lintujärvellä lainkaan soveliasta lennättää kopteria. Kävi kuitenkin ilmi, että heti seuraavana päivänä järvellä alkaisi vesilintujen metsästys, joten ehkä Mauri ei olisi lintujen ongelmista suurimpia.

Jääräpäisesti

Mistä kirjoittaisin seuraavaksi? Olen yrittänyt jääräpäisesti pitää kiinni kronologisesta kerronnasta, minkä vuoksi matkakertomukseni laahaavat kuukausikaupalla nykyhetkeä jäljessä. Näin käy, kun jalat toimivat paremmin kuin kädet tai pää.

Viime vuodelta on yhä juttuja julkaisematta, mutta tuntuu tyhmältä kirjoittaa edellisen syksyn asioista uuden kesän kynnyksellä. Pitäisikö suosiolla säästää ne ensi syksyyn? Silloin viivettä olisi kokonainen vuosi, mutta ainakin vuodenaika täsmäisi jotenkin.

Miettiäkseni asiaa tuuppaan nyt eetteriin maaliskuussa kuvatun Kauppisneva-videon. Julkaisin jo aiemmin YouTube-kanavallani samaan reissuun liittyviä shorts-videoita, joten kaipa tämä täysversiokin vielä menee, vaikka lumet ovat jo nevalta sulaneet. Lämpötilojen osalta toukokuun alku ei ainakaan eroa maaliskuusta mitenkään.

Linkki videoon

Kesä numero kolme

Uutta suvea pukkaa taas kohta, vaikka vielä ei yhtään tunnu siltä. Tuntuu hassulta ajatella, että edessä on jo kolmas kesä Reiskan kanssa. Reiskaa odotettiin pitkä tovi, ja sitä ennen oli omat säätönsä myös Carado-tilauksen kanssa, jonka ensin teimme.

Joskus mietin, miten elämä olisi edennyt Caradon kyydissä. Näin jälkikäteen arvioiden selvää ainakin on, että mikä tahansa yli 5,40-metrinen auto olisi ollut käytössämme hankalampi. Aika usein auto esimerkiksi täytyy saada pienellä tiellä ympäri, jolloin lyhyt akseliväli on avuksi.

Olen tässä blogissa silloin tällöin kirjoitellut ongelmista, joita olemme Adrian kanssa kohdanneet. Kaikenlaista pientä on tosiaan ollut, mutta toisaalta ne syyt, joiden vuoksi Twiniin alunperin päädyttiin, pätevät edelleen.

Erityisen tyytyväisiä olemme olleet siihen, että pieneksi retkeilyautoksi Twinissä on paljon säilytystilaa. Etenkin yläkaappeja on paljon, ja myös auton tavaratila on järkevän kokoinen ja muotoinen.

Kaappeihin liittyy omat ongelmansa, mutta hyvää niissä on se, että luukuilla suljettavissa oleva säilytystila jatkuu auton etuosassa molemmin puolin A-pilareihin asti. Valitettavasti rivat puuttuvat - myös uusimmasta 2025-mallista - vaikka esimerkiksi Sun Living (Adrian budget-merkki) -retkeilyautojen varustukseen sellaiset sisältyvät.

Kahden vuoden jälkeen Fiatin kojelaudastakin löytyi lisää säilytystilaa. Olin luullut lokeron kantta turvatyynyyn liittyväksi osaksi, enkä siksi ollut ronkkinut sitä.

Mitä tiloihin muuten tulee, ahtaus vaivaa lähinnä auton wc-tilassa. Lisäksi pöytäryhmän taakse on vaikea asettautua, koska pöydän jalka on niin lähellä istuinosaa. Nähtävästi pöytäryhmän suunnittelija on kuitenkin viimein itsekin yrittänyt kömpiä pöydän taakse, sillä Twinin 2025-mallissa on uusi, jalaton pöytä.

Auton maavaralla ei ole ollut niin suurta merkitystä kuin alunperin ajattelin. Tilannehan kuitenkin on se, että Ducaton pohjassa olevasta harmaavesisäiliöstä huolimatta pakettiauton alle jää saman verran tilaa kuin henkilöautoissa keskimäärin.

Suurempi ongelma etenemisen kannalta on ollut se, että painava etuvetoinen auto ei nouse kovin ketterästi mäkiä ylös; etenkään, jos mäessä yhtään on irtokiviä tai -soraa. Neliveto auttaisi tähän, mutta ihan kaikkiin paikkoihin Adrialla ei onneksi ole tarpeen pyrkiä.

Traction+ -järjestelmä on tästä syystä osoittautunut ennakoituakin tärkeämmäksi, etenkin talvella. Caradossa sellaista ei olisi ollut, mikä olisi jo kotipihaan ajettaessa johtanut hankaliin tilanteisiin.

Motonetistä hankkimani roiskeläppämalliset istuinlämmittimet ovat kylmällä kelillä yllättävän hyvät. Ne eivät ole erityisen tyylikkäät, ja heikentävät hieman istuinmukavuutta, mutta mahdollisuus lämmittää takapuolta on sittenkin tärkeämpää. 12V-pistokkeeseen vedettävä johto on vähän tiellä, mutta eipä laitteen tarvitse koko ajan olla kytkettynä.

Tuulilasin lämmitys voisi Ducatossa olla tehokkaampikin. Lasin keskellä on kylmä kohta, joka ei meinaa lämmityksestä huolimatta sulaa millään, jos lasi on pahasti jäässä. Webasto auttaa vähän, mutta henkilöautoon verrattuna retkeilyautolla saa joka tapauksessa ajaa melko pitkään, ennen kuin auto on kauttaaltaan lämmennyt.

On tunnettua, että nykyisten diesel-autojen AdBlue-järjestelmä ei kestä pakkasta erityisen hyvin. Olen uskotellut itselleni, että Webaston käyttö saattaisi ehkäistä AdBlue-systeemin jäätymiseen liittyviä ongelmia, mutta varsinaista tietoa asiasta minulla ei ole. Uskomus kuitenkin vähentää sitä ärsytystä, jonka Webasto käytön sytyttämä Check Engine -valo saa aikaan.

AdBlue-ongelmat ovat yksi syy, joiden vuoksi ajatus Ducatosta ainoana ajopelinä hieman epäilyttää. Mennyt talvi oli aika helppo, eikä minun yleensäkään ole pakko kovalla pakkasella lähteä liikkeelle, mutta joskushan sellainen tilanne voi tulla eteen.

Talvi toki tuottaa autoille muitakin haasteita. Keskustelupalstalla sanottiin, että Fiatin uuden ohjeen mukaan 2,2-litraisen Ducaton jakopään hihna täytyisi Suomen oloissa vaihtaa jo kolmen vuoden tai 60 tuhannen kilometrin jälkeen. Itse en ole tuollaista tiedotetta saanut, mutta J. Rinta-Joupin liikkeestä vahvistettiin, että ohjeistus on todella muuttunut.

Asia ihmetyttää hieman. Ennenhän ketjut tai hihnatkin kestivät ongelmitta 100000 kilometrin ajon, nytkö sellainen sitten pitäisi vaihtaa jo 40000 kilometrin (3v) jälkeen? Olkoon vain italialainen auto, mutta täytyisihän noin kriittisen osan kestää pidempään. Koko jakopään päivitys maksaa merkkiliikkeessä 1200 - 1300 euroa, mikä kolmelle vuodelle jyvitettynä on aika paljon.

Myös edessä olevan kesäkauden alku mietityttää. Adrian suihkuhanan kanssa oli viime keväänä ylimääräistä säätöä, mistä syystä olen koko talven varonut koskemasta mahdollisesti jäässä oleviin sekoittajiin. Epäilyni on, että varomaton käpälöinti rikkoi hanan edellisenä talvena. No, onpa ainakin jännää taas talven jälkeen kääntää vedet päälle ja katsoa, miltä kulmalta auto laskee alleen.

Epäkunnossa ollutta sivuoven sähkörappua tutkittiin viimeisimmässä huollossa, jolloin kävi ilmi, että rappumekanismia liikuttava ratas on rikki. Onneksemme osa meni takuuseen, joten nyt astinlauta toimii taas. Ei sitä tosin enää viitsi käyttää, koska todennäköisesti se menee rikki uudelleen. Irtoporras ajaa saman asian, eikä ole niin herkkä soralle.

Mitä tällaisiin liikkuviin tasoihin muuten tulee, kaasupulloa vaihdettaessa toivon joskus, että autossa olisi ulosvedettävä kaasupulloteline. Kyseessä ei ole jokapäiväinen toimepide, mutta kun kaasu loppuu, molempia pulloja täytyy ennemmin tai myöhemmin siirtää, mikä on vähän työlästä. En tosin ole varma, mahtuisiko tuollainen teline Adrian pullokoteloon, jossa pullot ovat hieman limittäin.

Toisaalta on niin, että Adriassa kaikki liikkuvat osat tuntuvat hajoavan herkästi. Olipa kyseessä astinlauta, hyttysovi, wc:n rullaovi, pallosaranoitu valaisin, yläkaapin ovi tai vesihana; jos se liikkuu, se menee rikki. Laskujeni mukaan vain wc-istuin, sängyn saranoitu pohjalevy, jääkaapin ovi ja sivuikkunoiden pimennysverhot ovat kestäneet normaalia käyttöä. Ehkä on parempi olla haaveilematta tuollaisesta kaasupullotelineestä.

Kaikesta huolimatta Reiska on suoriutunut tehtävästään kohtuullisesti. Jos meillä ei olisi Adriaa, sen paikalla todennäköisesti olisi joku Pösslin tekemä auto. Myös Fordin alustalle rakennettu Bürstner Lineo 4x4 Black Forest C 550 vaikuttaa kiinnostavalta, mutta kuten tavallista, sitä ei saa automaattivaihteisena. 

Mikähän tuossa automaattiasiassa hankaa? Jos nelivedon ja automaattivaihteiston saa sovitettua henkilöautoon, miksi sama ei onnistu pakettiauton kanssa?

Todennäköisesti kyseessä on joku tekninen rajoite, mutta toisinaan ajattelen silti, että autovalmistajat pihtaavat tuota kombinaatiota tahallaan myydäkseen asiakkaalle ensin manuaalivaihteisen auton, ja myöhemmin saman automaatilla varustettuna. Pienemmän Transitin kanssa yhdistelmä kuitenkin on jo tarjolla, joten ehkä se lähivuosina löytää tiensä myös retkeilyautomallistoihin.

Myös rengasasia on tulevana kesänä tapetilla. Alkuperäiset Michelinit eivät vielä kahden kesän jälkeen ole loppuunajetut, mutta jos BFGoodrich All-Terrain KO3 -mallin Ducato-koko (225/75 R16) tulisi myyntiin Suomessa, voisin harkita sellaisia.

Puutteita varustelussa

Ei löytynyt Kota-aavalta kotaa eikä Ruuhitunturilta ruuhea, mutta onneksi pärjättiin ilmankin.

Linkki videoon