Kaljakreivin saavutuksista

Kesäkuu. En jaksa uskoa, että siitä on liki viisi kuukautta, mutta niin se homma vain etenee, kuin pikakelauksella.

Kesäkuun alussa päätimme lähteä pienelle viikonloppuretkelle. Tällaisia äkkilähtöjä vartenhan retkeilyauto hankittiin, koska se yksinkertaistaisi yön tai kahden yön reissuja.

Viime vuonna samoihin aikoihin piipahdin Reiskan kanssa Katajakankaalla tarkoituksenani tutkia Turkkisuon outoja rakennelmia, tai kanaviako ne oikeastaan ovat. En tuolloin päässyt suolle asti, koska se olisi edellyttänyt Katajajoen ylitystä, joten kuvasin suota lähinnä ilmasta käsin.

Jälkeenpäin kävi ilmi, että joen ylihän menee silta, joka tosin näkyy vain satelliittikuvissa. Olin tietämättäni käynyt melkein sillalla asti, mutta etu jäi hyödyntämättä, koska en havainnut sitä.

Nyt päätin palata Turkkisuolle vaimon kanssa tarkoituksenamme saavuttaa suo sillan kautta. Niinpä ajelimme alkukesäisenä perjantaina ensin Nurmekseen, sitten kohti Kuhmoa ja lopulta Katajakankaalle.

Retkestä ei tulisi kovin pitkä - noin 2,5 kilometriä suuntaansa - mutta iltakävelyksi se olisi ihan riittävä, koska reitti etenee paljolti umpimetsässä.

Turkkisuo on mielenkiintoinen kohde, koska erikoisista piirteistään huolimatta siitä löytyy vain vähän nettiviittauksia, eikä esimerkiksi kuvia lainkaan. Tämä tietysti herättää epäilyksen, että... saako suolla liikkua lainkaan?

Suo ympäristöineen kuuluu Paistinvaaran luonnonsuojelualueeseen, johon ei näyttäisi sisältyvän mitään rajoitusosia. Vaikka mistäpä näistä tietää; itse epäilen nykyään kaikkea, varmuuden vuoksi.

Vuosi sitten ottamistani ilmakuvista kuitenkin näkyy, että suolla on kuljettu. Mutta onko siellä liikkunut ihminen, eläin vai jotain muuta?

Kulkurajoitusten ohella toinen selitys vähäisille nettiviittauksille saattaisi olla se, että suolle päätyneet ihmiset eivät ole selviytyneet takaisin kertoakseen kokemuksistaan. Kuten aiemmin ounastelin, Turkkisuon kanavat eivät välttämättä ole ihmisen tekemiä (vrt. Marsin kanavat).

Onko Turkkisuolle uskaltautuneet kenties siepattu toiseen ulottuvuuteen? Liittyvätkö koivujen ympäröimät saarekkeet jotenkin tähän ilmiöön? Vaikeita asioita.

Vaimo ei halunnut keskustella kanssani abduktiovaihtoehdosta, mutta päätimme joka tapauksessa tavoitella Turkkisuota alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti. Katajajoen yli johtava silta ainakin löytyi satelliittikuvien osoittamasta paikasta.

Etenemisen kannalta yksi kysymysmerkeistä liittyi siihen, kuinka märkä suo mahtaisi kesän alussa olla. Edellisten viikkojen poutasäät olivat epäilemättä kuivattaneet suota, mutta kesäkuussa vettä voisi silti olla vielä runsaasti. Hyttysiä ainakin oli tarpeeksi.

Suon reunaan päästyämme vaikutti siltä, että vesi ei olisi ongelma. Turvematto oli pehmeä ja hiukan kosteakin, mutta silti kohtalaisen helppokulkuinen. 

Keskemmällä suota tilanne kuitenkin muuttui. Siellä olisi tarvittu kumikenkiä - tai ainakin lumikenkiä - eikä meillä ollut mukana kumpiakaan.

Kanaville oli enää enää muutaman sadan metrin matka, mutta eteneminen oli siinä määrin hankalaa, että päätimme vetäytyä läheiseen saarekkeeseen, josta voisin lähettää Mallan asialle.

Maan pinnan tasolta katsoen rakennelmat näyttävät aivan tavallisilta suon saarekkeilta, ellei sitten koivujen poikkeuksellisen suurta määrää pidä erikoisena. Kyllähän Suomessa on koivusoita, mutta itse olen tottunut näkemään tällaisessa ympäristössä lähinnä havupuita.

Edelleen on silti epäselvää, kuka nämä kanavat on rakentanut. Voisi ajatella, että tällaisesta projektista löytyisi jotain tietoa, mutta hiljaisuus asian ympärillä on kuumottavaa.

Hmm... Mahtaisikohan tekoäly tietää asiasta jotain...? Käännyin jälleen ChatGPT:n puoleen.

Johan August Sandels? Siis se kaljakreivi? Hahaa... Kaikista ChatGPT:n keksimistä jutuista tämä oli kyllä yksi parhaista!

Mysteerien ääreltä palattuamme ajoimme Reiskan metsäautotien varressa olevalle vanhalle sorakuopalle, johon jäimme odottamaan seuraavaa päivää.

Autokärpänen

Jokainen lienee joskus kohdannut Eppu Normaalin baarikärpäsen, jota valtiovallan toimet tuntuvat kaltoin kohtelevan:

"Ne jossain pohtii nytkin viinan hinnan nostoa
mä istun baaritiskillä janoten kostoa
Vaan eipä taida kannattaa nenillensä hyppiä,
on multa liian helppoa näet siivet nyppiä."

Monella karavaanarilla lienee tällä hetkellä samanlaiset tuntemukset matkailuautojen verotuksen suhteen. Niiden käyttövoimaveroahan ollaan lähitulevaisuudessa korottamassa melko rankalla kädellä.

Matkailuautoilun verotus on tähän asti ollut Suomessa yllättävänkin kevyttä. Uuden auton myyntihintaan sisältyvää autoveroa ei matkailuautoilta ole peritty lainkaan, ja myös ajoneuvovero (= perusvero + käyttövoimavero) on ollut maltillinen, koska käyttövoimavero on pakettiautojen tapaan määräytynyt alemman verokannan mukaisesti.

Mutta koska on maamme köyhä ja siksi jää, kaikkien täytyy osallistua säästötalkoisiin - ja etenkin autoilijoiden. Ensimmäinen ajatus lienee ollut, että matkailuautot olisi laitettu samalla tavalla autoverolle kuin henkilöautotkin. Tämä olisi kuitenkin merkittävästi nostanut uusien matkailuautojen hintoja, ja näin torpannut ainakin uusien kuluttajien pääsyn markkinoille. Ja ehkä tyrehdyttänyt autokaupan muutenkin.

Niinpä hallitus on viisaudessaan päätynyt korottamaan matkailuautojen käyttövoimaveroa. Tämäkin on hiukan ongelmallista, sillä kyseinen vero lasketaan ajoneuvon kokonaismassan (= omamassa + kantavuus) perusteella, ja matkailuautot tunnetusti ovat painavia. Veron nostaminen samalle tasolle henkilöautojen kanssa (eli veron kuusinkertaistaminen) johtaa siten myös euromääräisesti isoon korotukseen.

Korotuksen merkitystä pyritään vähättelemään sillä, että auton voi laittaa osaksi vuotta seisomaan. Etenkin moni retkiautoilija kuitenkin käyttää autoaan kaikkiin ajoihin, eikä auton seisottaminen tällöin ole mahdollista.

Korotus iskee kokolailla samalla tavalla suurimpaan osaan karavaanareita, koska valtaosa autoista on kokonaismassaltaan 3300 tai 3500 kilon painoisia. En tiedä, oliko hallituksen kaavailuissa mukana sellainen vaihtoehto, että käyttövoimavero laskettaisiin matkailuauton omamassan perusteella. Tämä olisi paitsi inhimillistänyt korotusta myös ohjannut kulutusta pienempiin ja vähäpäästöisempiin matkailuautoihin, mikä kai muutenkin on ollut älymystön tavoitteena.

Mutta mitäpä minä tässä ruikutan; vuoden 2026 alusta alkaen maksettavana on ylimääräinen 600 euron vero, kuten monella muullakin matkailuautoilijalla. Jos se pelastaa Suomen, raha ainakin menee hyvään tarkoitukseen.

Omalle luonteenpiirteelleni tyypillisesti alan kuitenkin heti pohtia, mistä saan vuosittaisen 600 euron maksun säästettyä. Pienistä puroista tuollaista summaa on vaikea kuroa umpeen, ja ainoalta järkevältä vaihtoehdolta tuntuu luopua toisesta autosta.

Meillähän on tällä hetkellä retkeilyautona Reiska (Fiat Ducato) ja henkilöautona Subaru. Ratkaisu on ylimitoitettu, koska vaimolla ei ole ajokorttia, eikä kahden auton omistaminen siten tuota suurta hyötyä. Ajojakin on nykyään vähän, eikä etenkään Subarun mittariin kerry kuin muutama tuhat kilometriä vuodessa, koska suurin osa menoista ajetaan kesäaikaan Reiskalla.

Pitäisikö Subarusta siis luopua? En haluaisi tehdä niin, mutta säästöä kertyisi helposti 1700 - 1800 euroa vuodessa (vakuutukset, verot, huollot, rengaspalvelut). Ja kun vuosittainen arvonalenema lasketaan mukaan, puhutaan jo useista tuhansista euroista.

Jos kyse olisi yksistään siitä, että autolla täytyy päästä paikasta A paikkaan B, luopuisin mieluummin Fiatista. En luota Fiatiin samalla tavalla kuin Subaruun, ja etenkin nykydieseleiden päästöjenhallintaan liittyvä tekniikka on aivan perkeleestä. Selvää myös on, että nelivetoinen Subaru vie kelistä riippumatta varmemmin perille.

Retkeilyauto on kuitenkin viimeiset kaksi vuotta ollut iso osa elämäämme. Se on tuonut mukanaan sellaisia positiivisia kokemuksia, jotka eivät henkilöauton kanssa olisi olleet mahdollisia. Ducaton käyttäminen arkiajoihin edellyttäisi tiettyjä kompromisseja, mutta Reiskasta olisi myös vaikea luopua.

Hankala asia siis, mutta onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan tällä minuutilla. Jos toinen auto myydään, ja siihen liittyvät verot ja maksut jäävät jatkossa maksamatta, mitä valtio lopputulemasta sitten hyötyy? Yllä esitetyillä säästöoletuksilla tuskin paljoakaan.

Runosuoni ratkeaa

Jos kelloa kääntää voisin

toukokuun takaisin toisin

en vappua kuitenkaan

valon ja lämmön vaan

ne takaisin soisin.

Linkki videoon

Ei siunaaman rauhaa

Toukokuun viimeisten päivien helteet houkuttelivat jälleen konttorirotan tien päälle. Vaikka kesä 2024 oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvä, hellepäivät ovat Suomessa siinä määrin rajallinen resurssi, ettei niitä kannata talven kylmyyden jälkeen haaskata yhtään.

Tällä kertaa ajattelin viettää pari päivää Kolilla, tarkemmin sanoen Loma-Kolin leirintäalueilla, joita nykyään on kaksi: Kolin Caravan ja Koli Camping. Jälkimmäinen oli kai muutaman vuoden suljettuna, mutta on nyttemmin avautunut uuden omistajan komennossa.

Molemmat paikat olivat minulle ennestään vieraita. Nettitietojen perusteella vaikutti siltä, että Kolin Caravan on alueena uudempi, mutta Koli Camping sijaintinsa puolesta parempi. Kun käytettävissä oli kaksi päivää, päätin kokeilla molempia.

Lähdin tiistaina töiden jälkeen ajamaan Kuopiosta kohti Kolia. Noin kolmen tunnin jälkeen saavuin Merilänrantaan, jossa hakeuduin Kolin Caravanin respaan ja varasin itselleni sähköpaikan yhdeksi yöksi. Kahdenkymmenen seitsemän euron hintaan sisältyi valosähkö. Lämmityssähkö olisi maksanut vitosen lisää, mutta sille ei nyt ollut käyttöä.

Joissain nettiarvosteluissa on moitittu Kolin Caravanin camping-alueen karkeaa sepeliä, minkä tavallaan ymmärränkin. Alue on otettu käyttöön vuonna 2021, minkä jälkeen sepeli on kyllä tasoittunut, mutta olin silti hieman huolissani renkaiden hyvinvoinnista. Muutenhan sepeli on tällaiseen käyttöön oiva ratkaisu, koska se päästää veden läpi, eikä kantaudu kenkien mukana auton sisälle.

Retkeily jää näillä etätyöreissuilla pieneen rooliin, mutta juoksemaan on aina helppoa lähteä, vaikka vapaa-aikaa olisi niukasti. Illalla kirmasinkin latupohjia pitkin Käränkälammen takana kohoaville Käränkävaaran rinteille. 

Vaara on itselleni osittain tuttu, vaikka en ole latupohjia pitkin siellä suhannutkaan. Tai oikeastaan se on kuntorata, joka rinteessä menee, ja kuntoa lenkki kysyikin. Toisiaan seuraavat nousut ja laskut eivät antaneet siunaaman rauhaa, eivätkä sitä suoneet hyttysetkään, joita vaaralla oli jo yllättävän paljon. Nuorempana juoksin niiltä helposti karkuun, mutta enää en pääse, ainakaan tällaisessa maastossa.

Vaaralta palattuani koukkasin vielä Koli Campingin tontilla katsomassa, miltä siellä näyttää. Huoltorakennus on hieman kälyinen, mutta muutoin alue mäntykankaineen vaikutti oikein viihtyisältä. Ja Pielinen vain muutaman askeleen päässä.

Piipahdin myös rannalla, mikä vahvisti ajatustani siitä, että tänne kannattaa pyrkiä toiseksi yöksi. Olen telttailuaikakaudellani moneen otteeseen tavoitellut Herajärven kierroksen varrella olevaa Rykiniemeä sitä koskaan saavuttamatta. Ehkä Merilänrannan Isohiekka paikkaisi tämän puutteen.

Vaikka seuraavakin päivä oli helteinen, työskentely autossa oli miellyttävää, kun kaikki räppänät piti auki. Puolilta päivin siirsin suunnitelmani mukaisesti asemapaikkani lähemmäs Pielistä, jolloin sain Reiskan vielä puiden varjoon.

Tässä vaiheessa alueella ei lisäkseni ollut muita kuin yksi hollantilainen pariskunta retkeilyautoineen. 

Myöhemmin paikalle saapui pari autoa lisää, mutta käytännössä alue oli silti vielä tyhjä. Alkukesän hyviä puolia tämä.

Vaikka tilaa ja vapaita sähköpaikkoja oli mielin määrin, yksi tulijoista päätti kuitenkin hinkata vaununsa aivan oman autoni eteen. Autojen ja vaunujen väliin on tapana jättää neljän metrin turvaväli, eikä suurempikaan olisi haitaksi. Nyt etäisyys oli hädin tuskin 2 - 3 metriä, mutta enpä tuosta enää viitsinyt omaa autoani siirtää.

Muutenhan paikka oli mainio. Oven takaa avautui näköala Pieliselle, joka vielä sopivasti tyyntyi iltaa kohti.

Aamu oli silti vielä maireampi, kun nouseva aurinko lämmitti idän puoleista rantaa.

Tällaisia hetkiä ei voi ihmisen elämässä olla liikaa. Olen jo vuosia haaveillut hyvin yksinkertaisesta arjesta, ja vaikka elämän realiteetit rajoittavat valintoja, pienikin poikkeama totutusta potkii eteenpäin.

On mainio asia, että Koli Camping on jälleen avattu. Palvelut eivät vielä ole kovin korkeatasoisia, mutta hienojen maisemien myötä sitä on valmis antamaan paljon anteeksi. Ja ehkä paikan yleinen habitus kohentuu ajan myötä.

Kolin isoille vaaroille ja retkipoluille on Merilänrannasta useampi kilometri. Retkeilymielessä paikka ei siis ole optimaalinen, mutta yleisen hälinän suhteen etäisyys voi olla hyväkin asia.