Ei siunaaman rauhaa

Toukokuun viimeisten päivien helteet houkuttelivat jälleen konttorirotan tien päälle. Vaikka kesä 2024 oli näin jälkeenpäin ajatellen hyvä, hellepäivät ovat Suomessa siinä määrin rajallinen resurssi, ettei niitä kannata talven kylmyyden jälkeen haaskata yhtään.

Tällä kertaa ajattelin viettää pari päivää Kolilla, tarkemmin sanoen Loma-Kolin leirintäalueilla, joita nykyään on kaksi: Kolin Caravan ja Koli Camping. Jälkimmäinen oli kai muutaman vuoden suljettuna, mutta on nyttemmin avautunut uuden omistajan komennossa.

Molemmat paikat olivat minulle ennestään vieraita. Nettitietojen perusteella vaikutti siltä, että Kolin Caravan on alueena uudempi, mutta Koli Camping sijaintinsa puolesta parempi. Kun käytettävissä oli kaksi päivää, päätin kokeilla molempia.

Lähdin tiistaina töiden jälkeen ajamaan Kuopiosta kohti Kolia. Noin kolmen tunnin jälkeen saavuin Merilänrantaan, jossa hakeuduin Kolin Caravanin respaan ja varasin itselleni sähköpaikan yhdeksi yöksi. Kahdenkymmenen seitsemän euron hintaan sisältyi valosähkö. Lämmityssähkö olisi maksanut vitosen lisää, mutta sille ei nyt ollut käyttöä.

Joissain nettiarvosteluissa on moitittu Kolin Caravanin camping-alueen karkeaa sepeliä, minkä tavallaan ymmärränkin. Alue on otettu käyttöön vuonna 2021, minkä jälkeen sepeli on kyllä tasoittunut, mutta olin silti hieman huolissani renkaiden hyvinvoinnista. Muutenhan sepeli on tällaiseen käyttöön oiva ratkaisu, koska se päästää veden läpi, eikä kantaudu kenkien mukana auton sisälle.

Retkeily jää näillä etätyöreissuilla pieneen rooliin, mutta juoksemaan on aina helppoa lähteä, vaikka vapaa-aikaa olisi niukasti. Illalla kirmasinkin latupohjia pitkin Käränkälammen takana kohoaville Käränkävaaran rinteille. 

Vaara on itselleni osittain tuttu, vaikka en ole latupohjia pitkin siellä suhannutkaan. Tai oikeastaan se on kuntorata, joka rinteessä menee, ja kuntoa lenkki kysyikin. Toisiaan seuraavat nousut ja laskut eivät antaneet siunaaman rauhaa, eivätkä sitä suoneet hyttysetkään, joita vaaralla oli jo yllättävän paljon. Nuorempana juoksin niiltä helposti karkuun, mutta enää en pääse, ainakaan tällaisessa maastossa.

Vaaralta palattuani koukkasin vielä Koli Campingin tontilla katsomassa, miltä siellä näyttää. Huoltorakennus on hieman kälyinen, mutta muutoin alue mäntykankaineen vaikutti oikein viihtyisältä. Ja Pielinen vain muutaman askeleen päässä.

Piipahdin myös rannalla, mikä vahvisti ajatustani siitä, että tänne kannattaa pyrkiä toiseksi yöksi. Olen telttailuaikakaudellani moneen otteeseen tavoitellut Herajärven kierroksen varrella olevaa Rykiniemeä sitä koskaan saavuttamatta. Ehkä Merilänrannan Isohiekka paikkaisi tämän puutteen.

Vaikka seuraavakin päivä oli helteinen, työskentely autossa oli miellyttävää, kun kaikki räppänät piti auki. Puolilta päivin siirsin suunnitelmani mukaisesti asemapaikkani lähemmäs Pielistä, jolloin sain Reiskan vielä puiden varjoon.

Tässä vaiheessa alueella ei lisäkseni ollut muita kuin yksi hollantilainen pariskunta retkeilyautoineen. 

Myöhemmin paikalle saapui pari autoa lisää, mutta käytännössä alue oli silti vielä tyhjä. Alkukesän hyviä puolia tämä.

Vaikka tilaa ja vapaita sähköpaikkoja oli mielin määrin, yksi tulijoista päätti kuitenkin hinkata vaununsa aivan oman autoni eteen. Autojen ja vaunujen väliin on tapana jättää neljän metrin turvaväli, eikä suurempikaan olisi haitaksi. Nyt etäisyys oli hädin tuskin 2 - 3 metriä, mutta enpä tuosta enää viitsinyt omaa autoani siirtää.

Muutenhan paikka oli mainio. Oven takaa avautui näköala Pieliselle, joka vielä sopivasti tyyntyi iltaa kohti.

Aamu oli silti vielä maireampi, kun nouseva aurinko lämmitti idän puoleista rantaa.

Tällaisia hetkiä ei voi ihmisen elämässä olla liikaa. Olen jo vuosia haaveillut hyvin yksinkertaisesta arjesta, ja vaikka elämän realiteetit rajoittavat valintoja, pienikin poikkeama totutusta potkii eteenpäin.

On mainio asia, että Koli Camping on jälleen avattu. Palvelut eivät vielä ole kovin korkeatasoisia, mutta hienojen maisemien myötä sitä on valmis antamaan paljon anteeksi. Ja ehkä paikan yleinen habitus kohentuu ajan myötä.

Kolin isoille vaaroille ja retkipoluille on Merilänrannasta useampi kilometri. Retkeilymielessä paikka ei siis ole optimaalinen, mutta yleisen hälinän suhteen etäisyys voi olla hyväkin asia.

Vaaralta kolmannelle

Edellisen viikonlopun vaarakierros jäi vähän torsoksi, koska emme lopulta ehtineet kiivetä kuin kahdelle töppäreelle. Helatorstaina puute oli mahdollista paikata, joten lähdimme taas ajamaan kohti Juukaa.

Päätimme ensimmäiseksi tavoitella Pihlajavaaraa. Vajaan parin tunnin ajomatkan aikana ehtii miettiä kaikenlaista, kuten esimerkiksi sitä, että mahtaako helatorstai nykyisenä kiky-aikana olla vapaapäivä lainkaan...

Olin kyllä sopinut perjantain vapaaksi, mutta olisikohan minun pitänyt torstaina kömpiä töihin? Toisaalta Salonkyläntiellä asiaa oli jo myöhäistä pohtia. Näitä takaraivoon pultattuja pyhäpäiviä ei kyllä pitäisi hätäisesti säätää.

Pihlajavaaralle näytti helpoiten pääsevän idästä, Ämmälahden puolelta. Karttaan merkitty polku seuraili sopivasti metsäkoneen jälkeä, joten rinnettä oli kevyt nousta. Parhaat näköalat avautuivat vaaran pohjoispäässä olevalta pieneltä jyrkänteeltä, joka oli kuin tehty maisemien tiirailua varten.

Pihlajavaaralta siirryimme lähellä olevalle Sumukanvaaralle, joka tuotti vieläkin suuremman yllätyksen. Vaaraa oli helppo lähestyä Piimätien kautta, ja sen päältä avautui todella hieno näkymä Höytiäiselle asti. Miksi en ole tiennyt tällaisesta helmestä, vaikka olen vuosikausia asunut Juuassa?

Sumukanvaaralla kohtasimme myös jotain meitä hämmentävää. Kuusen alla kyhjötti hirven vasa, joka paikalle osuttuamme silmäili meitä kiihtyneen oloisena.

Oliko sillä joku ongelma, meidän läsnäolomme lisäksi siis? Olihan vasa laiha, ja sen jalatkin olivat ihan kummallisessa asennossa, mutta... Eivätkös ne aina ole tuollaisia?

Muutaman viikon (?) ikäinen eläin ei osoittanut mitään aikomusta nousta ylös, mikä ihmetytti meitä. Hirvihän ilmeisesti kykenee kävelemään miltei heti syntymänsä jälkeen. Toisaalta se ei näyttänyt erityisen kituvaltakaan, joten emme osanneet tehdä asialle mitään.

Poistuttuamme vasan luota bongasin alempaa rinteestä täysikokoisen hirven.

Oliko se mahdollisesti sukua kohtaamallemme vasalle? Toivoimme niin, koska sukulaiset yleensä tapaavat huolehtia toisistaan.

Kolmas päiväkohteemme oli Joensuuntien itäpuolelta löytyvä Telynvaara. Maastokartan perusteella Telynvaara sai korkeat esipisteet, koska sen jyrkiltä, kallioisilta reunamilta voisi näkyä kauas. Lisäksi vaaran laella kulki UKK-reitti.

Tällä kertaa arpa ei kuitenkaan voittanut. Aivan jokaista vaaran kolkkaa emme kolunneet, mutta Telyvaaran puusto oli sen verran runsasta, että maisemapaikkoja oli niukalti. Itään ehkä näki paremmin kuin länteen, mutta Sumukanvaaran veroisiä näkymiä ei ollut tarjolla.

Ruoka-ajan lähestyessä lounastimme Pienen Telynlammen laavulla, joka uusine liiteri- ja käymäläpalveluineen olikin ihan viihtyisä paikka; tosin aika lähellä tietä.

Päivän viimeiseksi luontokohteeksi valikoitui Käränkävaara, jota voi lähestyä vaikkapa etelärinteessä nousevaa polkua pitkin. Vaaran laki oli hiukan metsäinen, mutta molemmille sivuille avautuvia aukkoja oli silti helppo löytää.

Käränkävaaran käsittely jäi vähän kesken, koska sateen mukana lähestynyt ukonilma pääsi yllättämään meidät. Emme halunneet testata onneamme, vaan laskeuduimme vaaralta ripeästi ja ajoimme Kolille yöksi.

Polulla minusta tuntui pariin otteeseen siltä, että joku puree minua takapuolesta. Myöhemmin saunassa alaselästäni irtosikin joku partikkeli, jota en kuitenkaan ehtinyt nähdä. Muurahainenko se oli, vai peräti punkki?

Asia jäi selvittämättä, mutta saunan jälkeen vaimo yllätti minut, kun hieroin käsidesiä pakaroihini. Pitkässä parisuhteessa sitä saa tottua kaikenlaiseen. Siihenkin, että puolisosta paljastuu vielä vuosien jälkeenkin outoja piirteitä.

Vaaralta toiselle

Suuri-Kollee, Lietukka, Polvivaara, Haastinvaara, Pihlajavaara, Sumukanvaara, Telynvaara, Sutkanvaara, Käränkävaara, Rintasenvaara, Korkeavaara, Lamminvaara, Perävaara.

Ainakin nämä paikannimet nousivat esiin miettiessämme ohjelmaa lähestyvälle viikonlopulle. Uusien lähiretkikohteiden keksiminen on joskus tuntunut hankalalta, mutta kyllähän noita löytyy, kun vähän tinkii vaatimuksista.

Metodini pohjautui tällä kertaa Google Mapsiin ja etenkin sen maanpinta-näkymään. Siitähän näkee jo yhdellä vilkaisulla, mistä löytyy suuria korkeuseroja.

Pelkkä korkeusero ei kuitenkaan riitä, jos puusto peittää kaiken näkyvyyden. Siksi on hyvä, jos varsinainen maastokartta paljastaa, että mäen rinteessä on jonkinlainen jyrkänne. Myös kulkemista helpottava polku on eduksi.

Näillä kriteereillä päädyimme jälleen Juukaan, jossa vaaroja on paljon. Tahkovaara lähikukkuloineen on suurin ja kaunein, mutta pienetkin voivat joskus olla helmiä.

Päätimme aluksi tavoitella Kajoon kylästä löytyvää Suuri-Kolleeta. Sen laelta puuttuu jyrkänne, mutta autolla pääsee lähelle mäkeä, joten maisematilanne ainakin olisi helppo tarkastaa.

Kolleen kupeeseen päästyämme tuijotimme hetken vaaralle nousevaa polkua, jota peitti parinkymmenen sentin lumikerros. Kyllähän siitä kävellen pääsisi, mutta koska Kollee ei ollut ranking-listamme kärjessä, emme lähteneet kahlaamaan lumeen, vaan jatkoimme matkaa kohti Lietukka-järveä.

Lietukan rannoilta tuskin näkee vastarantaa pidemmälle, mutta järven itäpuolella mutkitteleva Lietukansärkkien polku vaikutti hauskalta. Alempana lumi ei myöskään haittaisi kulkemista samalla tavalla kuin vaarojen rinteillä.

Lähdimme liikkeelle järven eteläpäästä. Metsässä lunta ei tosiaan ollut paljon, mutta Lietukkaan laskevien, tulvivien ojien ylitys oli paikoin hankalaa.

Oma askelvälini yleensä riitti ojan yli loikkaamiseen, mutta vaimolla oli vaikeampaa. Kerran rouva putosikin näyttävästi puroon, onneksi jalat edellä kuitenkin. Olin itse suositellut juuri kyseistä ylityskohtaa, joten kiskoin vaimon päästä vetäen ojasta ylös. Sattuuhan sitä.

Suota ja metsää halkova harju ei ollut häkellyttävän hieno, mutta ihan mukava kulkea silti.

Lietukan rannalta löytyi yllättäen laavu, joka sijaitsi kauniilla paikalla. Laavun varustelu oli runsas sisältäen esimerkiksi peilin ja maisema-puuceen.

Jälkimmäistä voisi luonnehtia nykyaikaiseksi versioksi paskariu'usta. Tuotekehittely on hieno juttu, ja tavalliseen riukuun verrattuna ainakin seuraavissa asioissa on menty eteenpäin:

• Katos lisää viihtyvyyttä sateella
• Leveän istuinosan ansiosta tasapaino on helppo säilyttää
• Istuimen alla oleva kate suojaa jalkoja roiskeilta

Jos vertailukohteeksi otetaan umpipuucee, avomallissa hajuhaittoja todennäköisesti on vähemmän. Avoin rakenne myös mahdollistaa sen, ettei sosiaalista yhteyttä muihin retkeilijöihin ole hädän hetkellä pakko katkaista.

Lietukan rannoilta poistuttuamme jatkoimme matkaa kohti Polvivaaraa ja sen vieressä kohoavaa Haastinvaaraa, jossa toivoimme kokevamme samanlaisen maisemapläjäyksen kuin viime kesänä Juuanvaaralla.

Karttaa tutkien näytti siltä, että vajaan parin kilometrin matkan Petrovaarantieltä vaaran kupeeseen voisi ajaa autolla. Jo sivutien alussa kuitenkin selvisi, ettei tämä olisi mahdollista, koska lunta oli paikoin yli 30 senttiä. Päätimme silti lähteä tarpomaan tietä pitkin, koska Haastinvaaraan liittyvät odotusarvot olivat korkealla.

Loppunousu vaaran päälle eteni vähän sotkuisessa metsässä, mutta kännykkä toimi rinteessä hyvin, joten kartalla oli helppo pysyä. Retkikartta.fi näkyy nykyään toimivan myös Chrome-selaimella; tosin ei edelleenkään yhtä hyvin kuin Androidin omalla selaimella, koska paikannus lagasi jotenkin oudosti.

Haastinvaara ei lopulta tarjonnut aivan toivotun kaltaisia maisemia, koska puut peittivät suuren osan näköalasta. Tämän vuoksi kiipesimmekin paluumatkalla vielä Polvivaaralle, josta avautuikin avarampi näkymä.

Autolle päästyämme kello oli jo sen verran paljon, että päätimme luopua tavoittelemasta muita kartasta bongaamiamme kohteita. Kävimme syömässä Juuan ABC:lla, ja suuntasimme sitten 508-tien kautta takaisin Kuopioon.

Matkalla koukkasimme silti Perävaaran suuntaan, koska se näytti kaukaa katsottuna houkuttelevalta. Ajaminen kuitenkin tyssäsi lumiesteeseen, mikä ei enää ollut yllätys. Jos lumi joskus sulaa, Perävaaralle täytyy yrittää uudestaan.