Kaipaus

Vaikka Lauhanvuoressa ei ollut erityisen lauhaa eikä Kuninkaanpolulla kohdattu kuningasta, loppukevään päivät olisi voinut viettää pöllömminkin. Mutta miten ne saisi vielä takaisin?

Linkki videoon

Terassikierrokselle

Aamupalaa Kurikan Kanjonilla syödessämme kuuntelimme radiota ja keskustelimme samalla murteiden merkityksestä. Länsimurteet ovat itselleni vieraita, mutta mahtaisiko itämurteen käyttö tällä suunnalla olla hyödyksi? Muistelen vaimoni joskus sanoneen, että opiskeluaikana pohjoiskarjalainen aksenttini laskettiin minulle ansioksi, vaikka muuten sellaisia oli aika vähän.

Etelä-Pohjanmaan kiertueemme kääntöpiste kuitenkin lähestyi. Vaikutti siltä, että U-käännös sijoittuisi Lauhanvuoren kansallispuiston liepeille.

En totta puhuen aluksi huomannut, että Lauhanvuoren alueella on kansallispuiston status. Jos asia olisi ollut tiedossa, olisimme ehkä hakeutuneet jonnekin muualle, mutta mielekkäämpiä vaihtoehtojakaan ei tähän hätään keksitty.

Lauhanvuori kuitenkin vaikutti helpolta kohteelta, sillä tarjolla oli useita P-alueita ja reittivaihtoehtoja. Päätimme jalkautua Spitaalijärveltä, josta löytyisi jopa matkailuvaunualue.

Spitaalijärvi ei ole sanana kovin kaunis, mutta nähtävästi järveen ei ole hukutettu sairaita ihmisiä. Pikemminkin kyse on siitä, että järven veden on uskottu parantavan spitaalia.

Näillä kulmilla on taidettu yleisemminkin ajatella, että vedellä voi hoitaa kaikenlaisia sairauksia. No, ehkä järven vettäkin kannattaa kokeilla, jos lepra pääsee äitymään pahaksi.

Valitsemallamme reitillä oli raflaava nimi: terassikierros. Alkoholin vähittäismyyntipisteitä matkan varrelta tuskin silti löytyisi, sillä ennemminkin nimi viittaa Lauhavuoren rinteillä oleviin muinaisiin rantavalleihin, terasseihin. 

Lauhanvuorihan on muinoin ollut saari, joka vähitellen on kasvattanut kokoaan jääkauden vesien väistyessä alta pois. Vuoren päällä oleva näkötorni on uudempaa tuotantoa, mutta olisi korkeutensa puolesta voinut toimia vaikka majakkana.

Jykevä torni betonisokkeleineen herättää kunnioitusta. Ylimmälle tasanteelle kiipeäminen tuntuu kestävän ikuisesti, mutta lopulta ponnistelut palkitaan messevillä maisemilla Pohjanmaan lakeuksien yli.

Tornivierailun jälkeen kipaisimme kiireesti alamäkeen. Tai eihän meillä varsinaisesti kiire ollut, mutta viipyilevien ihmisjoukkojen kertyessä mäen päälle katsoimme parhaaksi tehdä tilaa muillekin.

Entistä meren pohjaa oleva metsä on paikoin todella hienoa. Vuoren ympärillä risteilevät polku- ja latuviitoitukset saavat ajattelemaan, että tänne täytyisi tulla talvellakin. Lauhanvuoren rinteet ovat pääsääntöisesti loivia, ja ilmeisesti alueella on myös miellyttävän...  no, lauhaa, mitä entisajan ihmiset ovat hyödyntäneet esimerkiksi perunan viljelyssä.

Helatorstai ei kuitenkaan tainnut olla paras mahdollinen vierailupäivä, sillä muita kulkijoita oli paljon. Luontoon.fi-sivustolla todetaan, että "Heinä-elokuussa puistossa on paljon kävijöitä", joten omaa rauhaa etsivän kannattanee ainakin keskikesällä suunnata toisaalle.

Itsekin hieman väsähdin jatkuvaan tervehtimiseen, ja istahdin hetkeksi polun varteen laskemaan ohikulkijoita.

Niin... saakohan täällä astua polun viereen? Näistä valtion alueista ei koskaan voi olla varma, mutta Lauhanvuoressa rajoitusalueita näyttäisi olevan vain aivan pohjoislaidalla, lähellä Jäkäleskeidasia (taivutinkohan nimen oikein?).

Pienellä riskillä lompsimme suon laitaan asti toivoen näkevämme siellä lintuja. Vähän niukkaa oli, mutta nevan takana havaitsimme jotain liikettä. Kurkihan se siellä puuhasteli alkukesäisten toimiensa parissa.

Puiston retkeilyrakennelmat ovat pääosin uusia ja siten tasokkaita. 

Lauhanvuoren lähellä olevasta Lauhansarven luontomatkailukeskuksesta olisi ehkä löytynyt caravan-paikka seuraavaksi yöksi. Alue kuitenkin vaikutti jopa meidän mittareillamme liian rauhalliselta, vaikka nähtävästi majoitusta on tarjolla ympäri vuoden. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme palata Kurikkaan ja hyväksi havaittuun Pitkämönrantaan.

Sen verran Lauhanvuori-vierailun kanssa kuitenkin sössittiin, että puiston länsiosasta löytyvät Kivijata ja Aumakivi jäivät näkemättä, vaikka ihan vierestä ajettiin ohi. Tällaiset asiat pitäisi aina etukäteen muistaa selvittää.

Kungsleden

Wanhojen Wehkeiden keskellä oli hyvä yöpyä. Myös viereisen automuseon kattaus olisi saattanut kiinnostaa itseäni, mutta museo ei ollut vielä toukokuun alussa auki. Alueella olisi ehkä voinut viettää toisenkin vuorokauden, mutta juuri alkava monipäiväinen Rompetori kannusti meitä jatkamaan matkaa.

Karstulasta etenimme auringon ja lämmön perässä kohti Soinia, jonka liepeiltä olimme löytäneet kaksikin mukavan oloista reittiä. Niistä poimimme päivämme täytteeksi Kuninkaan polun, jonka lähtöpaikka oli sopivasti Karstulantien varressa. Kungsleden, sinäkö se olet?

Uusi päivä oli edellisiä valoisampi, mutta ei erityisen lämmin vieläkään. Pääosin avarassa metsässä etenevä polku oli silti auringon paistaessa aisteja hellivä valinta.

Mutta miksi reitin nimi on Kuninkaan polku? Lähialueella on muitakin lähes saman nimisiä reittejä, joista kuninkaanpolku lienee tunnetuin, ja kuningasteema tuntuu muutenkin olevan Soinin kunnassa kovassa huudossa. Jopa kunnan entinen nimi on Konungsåby.

Kuninkaanjoen kylä (tai lyhyemmin Kuninkaanjoki) kuulostaa kyllä hienolta, vaikka kenelläkään aatelisella ei liene nimeämisen kanssa mitään tekemistä. Minkähän vuoksi kunnasta sitten tuli... Soini? Sinänsähän tällaiset nimenmuutokset eivät ole harvinaisia.

Helppokulkuinen polku joka tapauksessa johdattaa vieraansa Kokko-Valkeisen rannalla olevalle kodalle, jonka nimi tietysti on Kuninkaanpuiston kota.

Kuninkaanpolkuja löytyy toki myös muista kunnista - Hartolasta nyt ainakin - ja joillakin voi mitä erikoisimmista syistä johtuen olla kuninkaallista alkuperää. 

Soinin kuntarajan jäätyä taakse havittelimme seuraavaksi yöpaikaksi Seinäjoen Ideaparkin kupeessa olevaa, entisestään tuttua BestParkia. Matkan varrella mieleen kuitenkin nousi vanha ajatus hankkia retkeilyauton punkkaan kunnon petauspatja, jollaisia tekee esimerkiksi Ilmajoella oleva Soft-Kaluste Oy.

Mutta ehtisimmekö Ilmajoelle ennen neljää, jolloin liike menee kiinni? Seuraavana päivänä se ei ainakaan olisi auki, koska oli helatorstai.

Syötin kalusteliikkeen osoitteen navigaattoriin, joka ilmoitti, että olisimme perillä kohteessa klo 15.41. Unohdimme Ideaparkin ja otimme uuden suunnan kohti Ilmajokea.

Aktiivisesti ajamalla sain tiputettua aika-arviosta vielä minuutin pois, ja Reiskakin taisi laittaa parastaan, kun se ymmärsi hyvää olevan tarjolla. Kiirehtiminen oli kuitenkin turhaa, sillä perille saavuttuamme liikkeen ovet oli suljettu, eikä puhelimellakaan tavoittanut ketään. Ehkä edessä oleva vapaapäivä oli jo saanut verhoojan hölläämään otetta.

Koska Seinäjoki oli jo jäänyt taakse, päätimme jatkaa Kurikkaan, jonka laitamilla, Pitkämönrannassa, olevaa Pitkämö Canyon Camping -aluetta oli kehuttu. Oma rauhallinen soppi löytyikin Pitkämöstä helposti. Tämä on yksi syy sille, minkä vuoksi toukokuun alku on hyvää aikaa kierrellä leirintäalueita. 

Hyviä asioita tapahtui lisääkin, sillä illan aikana Soft-Kalusteen myyjä yllättäen soitti takaisin. Sovimme poikkeavamme Ilmajoella uudestaan helaperjantaina, mikäli vielä matkailemme samoilla kulmilla.

Sitten kun

Minä olen hiukan sitten kun -ihminen. Odotan jotain mystistä elämän kiintopistettä, jonka jälkeen voin alkaa tehdä sellaisia asioita, jotka minua erityisesti kiinnostavat. Se hetki ei vain tunnu lähestyvän, ainakaan toivotulla nopeudella.

Tämä asia nousi esiin pohtiessani, mitä ihmettä tapahtui, kun menin lähikauppaan ostamaan ruokaa edessä olevaa lomamatkaa varten. Yleensä tarvikkeiden hankkiminen on helppoa, koska autoon lastataan lähes aina samanlaiset eväät: leipää, juustoa, kinkkua, vihanneksia, jogurttia, mysliä, kivennäisvettä, mehua, ...

Nyt en kuitenkaan alkuunkaan ymmärtänyt, mitä minun pitäisi ostaa. Ajatus ei vaan jotenkin rullannut, olin kuin pause-tilassa. Vasta luovittuani itseni maito-osastolle tajusin, että jogurttia täytyy olla, ja sen kanssa mysliä.

Kokemus oli pelottava, sillä minulla on muutenkin ajoittain ongelmia muistini kanssa. Alzheimerin ensi oireitako, vai normaalia ikääntymistä? Itselle mieluisia asioita pitäisi ehkä tehdä juuri nyt, kun elämästä vielä selviää.

No, toukokuun alussa oli lomaa, mikä merkitsi yhdenlaista kiintopistettä. Kevät oli tosin taas ottanut takapakkia, mikä ärsytti hieman. Reilun kuukauden päästä olisi juhannus, ja jokainen tietää, mitä se tarkoittaa, vaikka asiaa ei sanota ääneen.

Viime keväänä matkailimme samoihin aikoihin Länsi-Suomessa. Reissu oli erilainen kuin matkamme yleensä, mutta varsin mukava silti. Jotain samantapaista ajattelimme tavoitella myös tällä kertaa.

Kuopiosta lähdettyämme otimme aluksi suunnan kohti Saarijärveä ja Karstulaa. Tarkoitus oli, että poikkeaisimme matkalla Laulavan Mörön polulla, mutta hiukan viivästyneen lähtömme vuoksi jouduimme luopumaan ajatuksesta. 

Mörköpolun sijaan päätimme tutustua Saarijärvellä olevaan Julmatlammit-polkuun. Rotkolampien ympäri kiertävä maisemareitti on lyhyehkö, mutta sitä voisi jatkaa hyppäämällä Kokkolantien toisella puolella olevalle Runebergin polulle. 

Aluksi kuitenkin julmille lammille. Reitille pääsee muutamalla askeleella aivan tien varressa olevalta levähdysalueelta. 

Myötäpäivään kierrettävän reitin alkuosa on helppo, miltei esteetön. Samanlaisia rotkopolkuja on aika paljon ympäri Suomea, enkä ole varma, onko tämä yhtään julmempi kuin muutkaan, mutta näyttävä silti.

Näköalatasanteen jälkeen kulkeminen muuttuu hankalammaksi. Siellä täällä polku laskeutuu lammen rantaan noustakseen myöhemmin taas ylemmäksi, joten ihan huonojalkaisten reitti tämä ei lyhyydestään huolimatta ole.

Kääntöpaikalla lampien päässä on katettu nuotiopaikka...

... jonka tulisija on poikkeuksellisen korkeatasoinen. Tuhkaluukku ja kaikki!

Halkoliiteristä löytyi myös väline, jollaisen taisin itse nähdä ensimmäistä kertaa. Scanian vanne hämää hieman, mutta tottapa tällä saa nuotiopuut tehtyä.

Lampien kierros ei vienyt kovin kauaa, joten jatkoimme suunnitellusti Runebergin jalanjäljille. Polun varrella on myös lähde, mikä johdattaa ajattelemaan, että kyseessä on Runebergin lähde. Teknisesti ottaen näin ehkä onkin, mutta aito ja alkuperäinen lähde löytyy kuitenkin Ruovedeltä.

Tämä nimenomainen lähde on silti perheellemme merkityksellinen, sillä vaimo muistaa lapsena käyneensä paikalla ja tuolloin pudonneensa lähteeseen (vrt. Obelix ja taikajuomapata). Asia selittynee korkeanpaikan kammolla, jota rouva yhä pitkospuilla kävellessään potee. Se vähän haittaa näissä hommissa. 

Muokkaus 19.7. klo 21.35: Juuri saamani tiedon mukaan rouva putosikin nimenomaan Ruovedellä olevaan lähteeseen, ei tähän saarijärveläiseen kopioon. Kamala tapaus silti.

Illaksi jatkoimme Wanhat Wehkeet -matkailualueelle. Alue vaikutti ensin pieneltä, mutta kun karttaa katsoi tarkemmin, tilaa on oikeastaan aika paljon. Toukokuun alussa siellä ei tosin ollut juuri ketään.

Vaikka suosimme usein puskapysäköintiä, tällaisiin pienten paikkakuntien leirintäalueisiinkin on mukava tutustua, kun niitä matkan varrelle osuu. 

Palatakseni vielä tämän kirjoituksen alussa mainitsemaani muistiongelmaan... Kävi ilmi, että olin matkalle lähtiessämme unohtanut Salla-kopterin kotiin. En liion muista, että tällaista olisi tapahtunut aiemmin. Höh.

Laatuaikaa

Huhti-toukokuun taite on monessa mielessä vuoden parasta aikaa, niin kenties Orrainpolullakin.

Linkki videoon

Jäiden muistolle

Kesä on jo pitkällä, mutta hiljentykäämme vielä hetkeksi jäiden lähdön muistoksi.

Linkki videoon

Nastojen merkityksestä

Jääkausipolulta poistuttuamme palasimme Savitaipaleen taajamaan, josta olimme jo etukäteen valinneet yöpaikaksemme Kuolimo-järven rannalla sijaitsevan Olkkolan Hovin.

Hotelli- ja ravintolatoimintaa harjoittavan hovin tiluksilta löytyy uudenaikainen caravan-alue, josta vielä huhtikuun lopussa sai valita paikkansa vapaasti. Kesällä vajaa parikymmentä vaunupaikkaa täyttynee silti nopeasti, luulen.

Hieman BestPark-tyylisestä huoltorakennuksesta löytyivät suihkut ja saniteettitilat sekä pieni keittiö, jonka varusteisiin sisältyi myös pyykinpesukone.

Seuraavan aamun valjetessa alkoi näyttää siltä, että seuraava retkikohteemme odottaa meitä parinkymmenen kilometrin päässä olevassa Orraissa. Siellä menevää Orrainpolkua on kehuttu muun muassa siksi, että se kulkee hyvän näköalapaikan maineessa olevan Luotolahdenvuoren kautta.

Orraihin johtava soratie oli hieman kärsinyt kelirikosta, mutta hitaasti kiiruhtaen saavutimme reitin varressa olevan reilun kokoisen pysäköintialueen. Matkan varrella olisi ollut muutakin mielenkiintoista nähtävää kuten Kärnäkosken linnoitus, mutta pitääksemme aikataulun väljänä päätimme keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.

Orrain kulmille suunniteltiin joskus takavuosina venäläisrahoitteista kylpylää. Enää sitä ei taida tulla, ihan heti ainakaan, ja nykyiset paljutkin ovat turismin ehtyessä ahtaalla. Hieman samankaltaisen tapauksen kanssa on painittu Kolillakin.

Vaikutti siltä, että edessä on kevään toistaiseksi lämpimin päivä. Tähän aikaan vuodesta lämpö helposti yllättää kulkijan, ja kun vaatteita ei voi ylenpalttisesti vähentää, elimistön viilentämiseen täytyy löytää muita keinoja.

Huhtikuussa asiaa ei silti ole syytä liikaa korostaa, eikä etenkään ääneen sanoa sitä, että lämpö alkaisi jo riittää.

Luotolahdenvuoren kautta kulkeva reitti on jossain lähteissä luokiteltu vaativaksi. Erityisen hankalakulkuinen se ei silti ollut, korkeintaan nousunsa puolesta uuvuttava. Orrainpolkua ajetaan myös maastopyörillä, mutta vuoren kattavalla luonnonsuojelualueella pyöräilyä on rajoitettu. 

Kymmenien metrien korkuiset kalliojyrkänteet ovat jylhiä ja toivat mieleen Kalliohalsin, jossa viime syksynä poikkesimme.

Maisemaa ei voi moittia etenkään kun kalliot avautuvat sopivasti etelä-kaakkoon, josta aurinkokin keskipäivän aikoihin paistaa.

Lämpö oli herättänyt myös eläinkunnan uuteen kevääseen: kaakkuri, telkkä, rantakäärme, ... Erityisesti meitä hauskuutti isokoskelo, joka ensin monta kierrosta Luotolahdella kierreltyään täräytti rantaan selvällä ylinopeudella.

Liekö koskelo juuri saapunut maahamme ja tullut yllätetyksi, kun lahti oli vielä rantojen osalta jäässä. Nastattomalla räpylällä jarrutusmatka voi olla poikkeuksellisen pitkä, mitä kokematon lintu ei ehkä osannut huomioida. 

Vaikka Orrainpolun reitti on kiva, se ei sykähdyttänyt ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Luotolahdenvuori on kuitenkin hieno, eikä sitä kannata jättää kipuamatta, jos Orraihin päätyy.

Koska olimme tyytyväisiä Olkkolan Hovin palveluihin, päätimme palata hovin suojiin myös toiseksi yöksi. Ratkaisu mahdollisti myös sen, että pääsimme myöhemmin perinnesaunaan, mikä tuntui viilenevässä illassa hyvältä ajatukselta.

Sahanlahden tavoin myös Olkkolassa täytyisi poiketa kesäaikaan, kun luonto on vehreämpi.

Näjmä, toje mën õlüt!

Sahanlahti Resortin jo jäätyä taakse päähäni luikerteli jostain kilpailevan yrityksen vanha korvamato. Seuraava määränpää oli Savitaipale - tai Savitaival, johon muotoon nimi päässäni väkisin vääntyi. Ehkä mato sai aikaan senkin.

Matkatessamme kohti Imatraa poikkesimme hieman ennen Ruokolahtea olevalla Syyspohjan salpalinjalla. Tällaisia panssariesteitä tulee Itä-Suomessa vastaan tuon tuosta, mutta avoimessa maastossa oleva Syyspohjan linnoitus lienee yksi näyttävimmistä. 

Salpalinjaa vastaanhan ei koskaan hyökätty, mutta ehkä se jo pelkällä olemassaolollaan edisti Suomen etua. 

Päivän varsinainen retkikohteemme kuitenkin oli Savitaipaleen Säkniemessä menevä Jääkauden jäljet - kivikauden ihminen -niminen retkeilyreitti. Lepänkannonlahden pysäköintialue vaikutti hyvältä paikalta lähteä liikkeelle, vaikka alkumatkasta käveltävänä olisikin pätkä tietä.

On vaikea sanoa, miksi reitille on annettu noin pitkä nimi, kun teksti on täytynyt raapustaa lukuisiin opaskyltteihinkin. No, eipähän mene sekaisin muiden samankaltaisten polkujen kanssa.

Polun varrella on runsaasti opasteita, joissa kerrotaan alueen geologisista tapahtumista ja entisajan elämänmenosta muutenkin. Suuri osa kerronnasta liittyy viimeisimmän jääkauden jälkeiseen aikaan, jolloin myös Salpausselät ovat syntyneet. 

Kyltit ovat uusia ja laadukkaita, joten näin retkeilykauden alussa niiden luo pysähtyy mielellään hetkeksi puhaltelemaan.

Opastetut reitit eivät aina jaksa kannatella mielenkiintoani koko retken ajan, mutta jääkausipolku teki tästä poikkeuksen. Teema vaikutti muutenkin ajankohtaiselta, sillä auringon paisteesta huolimatta uusi jääkausi tuntui jo kolkuttavan ovella.

Reitti etenee vaihtelevassa maastossa, jossa on tarjolla niin järvenrantaa kuin hienoja harjuja ja komeita mäntykankaitakin. 

Saimaan rantojahan nämä eivät silti ole, vaikka Savosta tullut saattaa niin kuvitellakin, vaan kyseessä on Kuolimo-järvi.

Yksi Kuolimon erikoisuuksista on nieriä, joka aikoinaan jäi näihin vesiin nalkkiin. Kun en itse kalasta, nimi tuo mieleeni jonkun geometrisen muodon, vähän niin kuin lieriö tai kartio. Täytynee suosia rautu-nimeä, joka on selvempi.

Rovastinojalla oleva kammi ei ole ihan tavallinen lajinsa edustaja, sillä kyseessä on kivikautisen majoitteen rekonstruktio. 

Nykyisen Saimaan liepeillä lienee asuttu jo kymmenen tuhannen vuoden ajan. Asumuksia on aluksi ollut harvakseltaan, ja mikäli naapureihin on sattunut törmäämään, keskustelu on mitä ilmeisemminkin käyty jotain kantauralin murretta käyttäen.

Muinaislöydöistä päätellen Rovastinojalla on majaillut väkeä noin viisi tuhatta vuotta sitten. Itsekin onnistuimme kaivamaan maasta muutaman kaljatölkin, mikä sai minut pohtimaan, millaista kivikautinen arki on ollut. Pyysin ChatGPT:tä kääntämään seuraavan lauseen kantauraliksi: "Nainen, tuo minulle olut ja laita sitten sauna lämpiämään!"

Odotusarvoni eivät olleet kovin korkealla, mutta melko analyyttisen pohdinnan päätteeksi tekoäly lopulta luikautti ulos vastauksen: "Näjmä, toje mën õlüt kä paŋka täk šowń lämpä!"

Olin mykistynyt. Kielihän kelpaa sellaisenaan myös nykykäyttöön.

Rovastinojan rakennelma ei ole sisältä yhtä kaunis kuin ulkoa, ja vaikutti siltä, että nuotion sytyttämisen myötä kammi täyttyy välittömästi savusta. Mutta ehkä se on osa kivikauden tunnelmaa.

Muuten mainiot opasteet eivät jostain syystä kerro, miten vahva hiisikanta alueella on jääkauden jälkeen ollut. Tällä hetkellä Saimaanhiisi tuntuu ainakin olevan elinvoimainen laji, sillä reilun kolmituntisen retken aikana havaitsin metsässä monta pulskaa yksilöä.

Varsinaisten opasteiden ohella reitin varrella näkyi myös pienempiä kylttejä, joissa mainostettiin Laavujen yötä. En tiedä, millainen tapahtuma on kyseessä, mutta aavistuksen mielikuvitukseton nimi on saattanut karkottaa osan potentiaalisista kävijoistä.

Vanhana horror-elokuvien ystävänä olisin ehkä brändännyt tapahtuman Kauhujen yöksi. Kivikautinen ympäristö yhdistettynä pimeään syysiltaan olisi tarjonnut mainiot puitteet ikimuistoisten traumojen synnyttämiseksi.

Vaikka olimme jo valineet yöpaikan toisaalta, en voinut välttyä silmäilemästä kulkemamme metsäautotien varrella olevia levikkeitä. Tästä on retkeilyautoilun myötä tullut vähän samanlainen tapa kuin telttapaikan kyttäilystä aiemmin.

Retken jälkeen etsiskelin vielä netistä jääkausipolkuun liittyvää lisätietoa. ChatGPT suolsi taas entiseen tapaansa jotain sellaista, jonka todenperäisyydestä ei voi olla varma. Onkohan tällaista "Kivi-Palsan" reittiä olemassakaan? Google ei ainakaan löydä nimellä yhtään mitään.

Voi olla, että se kaljakin olisi lopulta jäänyt saamatta.