Kuuman päivän satoa

Lämpö söi lumikenkäilystä parhaan terän, mutta muuten olosuhteet olivat huhtikuisella Kinahmilla kohdillaan.

Linkki videoon

Huhtikuun helteillä

Huhtikuinen retkiviikkomme oli toistaiseksi edennyt soilla, metsissä ja rannoilla kulkien. Viikon loppupuolella ajattelimme nousta hieman ylemmäksi, ja mikäpä tarjoaisi tähän paremmat puitteet kuin Kuopion koillispuolella oleva 313,7 metrin korkeuteen kohoava Kinahmi.

Kinahmi ei kuitenkaan ole Pohjois-Savon korkein mäki, sillä esimerkiksi kymmenen kilometriä pohjoisempana sijaitsevan, Tahkon vuoristoon kuuluvan Välimäen korkeus on 314 metriä. Molemmat häviävät silti Maaselänmäelle, jonka 320 metriä korkea laki on virallisesti Pohjois-Savon korkein paikka.

Ehkä Maaselälläkin täytyy joskus poiketa, vaikka kartalla laakeahko muodostelma vaikuttaa vaatimattomalta. Kinahmi sen sijaan on pitkulaisen muotonsa vuoksi poikkeuksellisen näyttävä mäki. 

Oman mausteensa lumikenkäillen tapahtuvaan retkeemme toisi se, että olosuhteet olivat hiukan epätavalliset: lämmintä 15 astetta ja liki tuuleton sää. 

Ajattelimme kivuta mäelle sen länsipuolelta, joten edessä oleva terhakka nousu saisi hien pintaan ilman helteistä ilmanalaakin. Tällaisina hetkinä sitä arvostaisi köysirataa, joka Kinahmilta yhä puuttuu.

Lähdimme tarpomaan pysäköintipaikalta kohti edessä kohoavaa harjannetta. Lumessa erottui muutamia muitakin jälkiä, mutta kovin tuoretta uraa ei ollut tarjolla.

Kinahmilla aika harvoin kohtaa muita kuin paikallisia ihmisiä. Se on oikeastaan erikoista, sillä vaikka takavuosien retkireitti on enimmäkseen hautautunut historiaan, mäkeä on helppo lähestyä useammastakin suunnasta, eikä pysäköintikään ei ole ongelma.

Kinahmin laella olevaa puustoa on viime vuosina harvennettu, mikä saa mäen näyttämään hieman kaljulta, mutta samalla kulkeminen erityisesti lumiseen aikaan on helpottunut. Ja hyviä näköalapaikkoja ainakin riittää.

Ihan parasta tietysti on, jos hanki kantaa, mutta sellaista herkkua ei tällä kertaa ollut tarjolla. Onneksi lumi oli jo siinä määrin painunut, että ihan kahlaten ei tarvinnut edetä.

Könyäminen mäen laelle otti tällä kertaa vajaan tunnin. Perillä ehdin jo ihmetellä, että minnekäs maisemapenkki on viety, mutta löytyihän se lopulta, lumen alta. 

Kaivaessani penkkiä esiin mieleeni muistui retki, jolloin Kauko samoilla kulmilla teki ensilentonsa. Tai ehkä kyseessä ei ollut ihan ensilento, mutta ensimmäinen retkeilyyn liittyvä tositoimi kuitenkin.

Sen jälkeen kopteri on kulkenut repussa mukana miltei jokaisella retkellä. Välillä tuntuu siltä, että laitteista ja kuvaamisesta on tullut retkeilyäkin suurempaa, mutta onpahan jotain, joka tuo täytettä elämään.

Elämää rannalla

Auringon paistaessa Älänne on mieluisa paikka vuodenajasta riippumatta.

Linkki videoon

Rannalle!

Rautavaaran Älänne-järvi on jo vuosia ollut yksi suosikkipaikoistamme. Älänteen rannoilla on retkeilty niin pohjoisessa (Kuokanniemi), idässä (Roskunhiekka) kuin lännessäkin (Haatainniemi). Järven eteläosa on silti jäänyt vieraaksi, ja niinpä päätimme keväisen retkiviikkomme kolmantena päivä ajella kohti Rautavaaraa ja Suurisuota, joka lienee joskus ollut Älänteen pohjaa.

Ajatus oli, että pysäköisimme auton Rouskunhiekalle vievän tien varteen, josta sitten lumikenkäilisimme Suurisuon yli Älänteelle, mahdollisesti Ahmonhiekan tienoille. Tarkoitus oli kulkiessa hyödyntää Lehtoinmäen kautta menevää metsäautotietä, jonka alkupään tienoville suunnittelimme jättävämme auton.

Autopaikkaa ei aluksi meinannut järjestyä, mutta ajettuamme hieman pidemmälle löysimme sopivan levikkeen. Pieni marssi hiekkatietä pitkin tuntui talven jälkeen pelkästään hyvältä.

Suurisuon suuntaan menevä metsäautotie oli yhä luminen, eikä hanki leutojen säiden vuoksi kantanut kunnolla. Lehtoinmäen rinteestä lähtien sitä oli kuitenkin ajettu moottorikelkalla, mikä helpotti myös omaa kulkemistamme.

Suurisuo on nimensä mukainen. Ei ehkä Suomen suurimpia, mutta suoalueen jatkeena oleva Suojärvi mukaan laskien silti näyttävä. Ja aurinkoisena kevätpäivänä muutenkin messevä paikka, kuten suot yleensäkin.

Suon laidassa olevan saarekkeen yhdessä puussa erottui linnun pesältä näyttävä rakennelma. Tukirakenteista päätellen lintu ei ollut tehnyt sitä itse, mutta yritin silti tähystää, mahtaisiko pesässä olla elämää.

Hetken jo kuvittelin näkeväni pesästä kurkottavan nälkäisen pään, mutta kuvan jälkitarkastelu paljasti, että kyseessä oli vain pesästä törröttävä oksa.

Muitakaan linnun tapaisia emme suolla havainneet. Menomatkalla kuitenkin kohtasimme eläimen, joka oli ryöminyt hangelle ottamaan aurinkoa. Hiukan kankealta sen meno silti vaikutti; olisiko kannattanut malttaa vielä?

Älänteen itärannalla oli yhä yllättävän paljon lunta, mutta rantakivillä kelpasi silti istuskella. Tiettyä varovaisuutta täytyi kuitenkin noudattaa, koska jäässä oli runsaasti railoja. Sellaiset vetävät puoleensa omaisuutta, jota on vahingon tapahduttua vaikea saada takaisin.

Vaikka rannan tuntumassa lumi paikoin upotti, Älänne ei tälläkään kertaa tuottanut pettymystä. Älänteelle tyypillisiä hiekkarantoja ei silti - Ahmonhiekkaa lukuun ottamatta - tällä kulmalla juuri ole. Kesällä Suurisuon puoleinen kolkka voi myös olla hankala tavoittaa muuten kuin veneellä.

Olenko kokenut tämän hetken?

Retkeilyautotilauksemme etenee huonosti. Autonhan oli määrä valmistua maaliskuun lopussa ja saapua Suomeen... no, huhti-toukokuussa kai, mutta se olisi ollut liian hyvää ollakseen totta.

Otin taannoin yhteyttä myyjään tiedustellakseni, milloin auto on käytettävissämme. Hän tarkisti tilanteen toimitusjärjestelmästä, joka näytti, että aikataulu on muuttunut: uusi toimitusaika Adrian tehtaalta on heinäkuun lopussa. Ostohetken arvioon toimitusajasta oli siis putkahtanut neljä kuukautta lisää.  

Viivästyminen harmittaa, koska tarkoitushan oli, että auto olisi käytettävissämme jo kesän alussa. Tulevat retket mielessäni kyttäsin myynti-ilmoituksia läpi talven, ja kun sopiva vaihtoehto tuli saataville, tartuimme siihen hanakasti.

Nyt näyttää siltä, ettei auto taida ehtiä kesän aikana Suomeen, jos koko vuonnakaan. Ihan puskista asia ei tullut, koska uutisia ja keskustelupalstoja lukemalla on käynyt selväksi, että myöhästymiset ovat nykyään tavallisia. Joskus toimitusaika lasketaan pikemminkin vuosissa kuin kuukausissa.

Jonkinlainen Deja Vu -tunne kuitenkin valtaa mielen, koska edellisellä kerralla homma eteni paljolti samaan tapaan. Eikö ihminen kerrasta opi? Olisiko sittenkin pitänyt juosta lähimpään autoliikkeeseen ja ajaa sieltä ulos ensimmäinen retkeilyautolta näyttävä ajoneuvo?

Toimitusaikaan vaikuttaa suuresti auton varustelu. Oma automme on perusvalkoinen, mikä tuskin on ongelma (metalliväri saattaisi olla), mutta ilmeisesti toimitus kanittaa nyt automaattivaihteiston vuoksi.

Päämäärätön odottaminen tympii, mutta tarjolla ei ole parempiakaan vaihtoehtoja. On karua katsella, kuinka netissä myytävänä olevien autojen hinnat nousevat. Esimerkkinä tästä on neliveto-Bürstner, joka vielä huhtikuussa oli hinnoiteltu reilun 80000 euron arvoiseksi. Nyt autosta pyydetään melkein 90 tonnia. Siihen verrattuna hankkimamme Adria alkaa tuntua jo edulliselta.

Traagisinta tässä kaikessa kuitenkin on se, että täytettyäni muutama vuosi sitten 50 vuotta ansiotöihini liittyvän vuosiloman määrä lisääntyi viikolla. Edun olemassaolo selvisi minulle vasta hiljattain, mistä syystä minulla on nyt patoutuneita lomatarpeita. Olisihan tuolla retkeilyautolla siten joutanut matkailemaan, jos sellainen olisi käytettävissä.

Miekkavalaita?

Puolialastomat Valkeisenkalliot tuovat mieleeni miekkavalaan.

Linkki videoon

Kalliolle kukkulalle

Lomaviikkomme toisen retkipäivän aamu avautui hieman harmaana. Parempaa kuitenkin oli luvassa, joten päätimme odotella sään selkenemistä, minkä jälkeen suuntaisimme kohti Valkeisenkallioita. Päätös tarkoitti samalla sitä, että koko lomaviikko vietettäisiin kotimaisemissa, koska jos tekisi mieli jonnekin kauemmas, aika lähteä olisi nyt.

Jyrkähköt kalliot kohoavat nimensä mukaisesti Valkeinen-järven rannalla. Sulan maan aikaan ne ovat helposti saavutettavissa, mutta nyt lumi peitti maat ja mannut, joten olimme varautuneet lumikenkäilemään kallioille Kakkisenjärvelle vievän metsäautotien varresta.

Hoikkalammen kodan suuntaan menevä tie oli kuitenkin yllätykseksemme aurattu. Kun autolla kerran oli mahdollista edetä, ajoimme kodan ohi ja pysäköimme levikkeelle, josta kallioille ei ollut enää kuin kilometrin matka.

Lumikenkiäkään ei lopulta tarvittu kuin viimeisen sadan metrin matkalla, mikä sai retken kulinaarisen puolen korostumaan. Mutta eipä asiasta sovi valittaa, sillä keväisenä ja liki tyynenä päivänä kallioilla oli mukava loikoilla, ainakin vaimon mielestä.

Valkeisenkallioita ei ole mitenkään erityisesti merkitty pohjakarttaan, mutta Google Mapsissa ne näkyvät (joskin ovat tilapäisesti kiinni, kuten niin moni paikka yhä edelleen). Ja kyllä siellä ihmisiä käy, koska jyrkänteen reunalle on rakennetty pieni nuotiorinkikin. Ihan pienten lasten paikka se ei kuitenkaan ole, koska putoamisvaara on ilmeinen. 

Valkeisen kulmilla on käsittääkseni tontteja myytävänä. Jos olisin mökinrakentajatyyppiä, hankkisin tontin juuri tällaisesta paikasta: läheltä kaupunkia, mutta semierämaisen ympäristön keskeltä. Tosin eipä sitä tiedä, millainen vilske täälläkin on 20 - 30 vuoden päästä.

Valkeiselle menevä tie on yleensä kohtuullisessa kunnossa, mutta nyt se oli menomatkalla yhdestä kohtaa hiukan sortunut (metsästysmajan risteyksen ja Saariselle erkanevan risteyksen välillä). Sortuma on Saarisen suuntaan mentäessä pienen mäentöppäreen jälkeen, joten sitä on ajaessa vaikea havaita. Kannattaa varoa kuitenkin.

Maailman laidalta vielä

Tässä vielä tunnelmia Kuikkasuolta. Taidan saapua suon laitaan hieman isäntämäisin elkein, vaikka valtion maitahan nämä usein ovat.

Linkki videoon