Tornipäivä

Rajalta palattuamme majoittauduimme Nurmekseen, Bomballe. Ajatus oli, että näin toimien voimme vielä toisena päivänä poiketa Paalasmaalla. Saaren korkeimmalta mäeltä (Lamminvaara) pitäisi nimittäin löytyä ihan kelpo näkötorni.

Vaimo kuitenkin bongasi hotellista esitteen, jossa mainostettiin Nurmeksen Lipinlahdessa olevaa Kohtavaaraa. Vaaran rinteellä kiertää lyhyehko luontopolku, ja myös sen laelle on pystytetty maisemalava (Toivontorni), josta vajaat sata korkeusmetriä noustuaan voisi ihailla Pielistä. Sinne!

Esite antoi ymmärtää, että matalasta tornista avautuva näköala vetäisi vertoja Pielisen toisella puolella kohoavalle Kolille. Ehkä tässä on vedetty vähän kotiin päin, mutta hieno järvimaisema tornista joka tapauksessa tarjoiltiin. Edellisenä kesänä raivattua luontopolkua oli muutenkin mukava lompsia.

Kohtavaaralta jatkoimme kohti päivän pääkohdetta, Paalasmaata. Paalasmaa ei ole itselleni ihan vieras paikka, mutta eipä tuolla ole aikoihin tullut käytyä. Näkötornistakaan minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, vaikka vaimo väittää meidän joskus sinne kiivenneen.

Oli miten oli, torni on pystytetty erinomaiselle paikalle. Itse asiassa vaaran parturoitu laki on siinä määrin avoin, että useimpiin suuntiin näkee hyvin ilman torniakin.

Reilut kymmenen metriä korkeasta rakennelmasta näköala joka tapuksessa on esteetön. Sen vieressä on myös pöytä, jossa on hyvä evästellä ainakin tuulettomana päivänä.

Sanoisin, että Lamminvaara torneineen vetää miltei vertoja Kolin läheltä löytyvälle Räsävaaralle. Lamminvaara tosin on matalampi (225 m vs. 305 m), mutta saaresta avautuva maisema on luonnostaan avarampi.

Paalasmaa on muutenkin kaunis paikka. Sinne menevä tie etenee useamman pienemmän saaren kautta, ja reitille mahtuu yksi lossimatkakin.

Aikoinaan losseja oli kaksi, mutta sittemmin toinen niistä on korvattu sillalla. Ehkä siksi, että syysmyrskyt veivät toisinaan lossin mennessään. Tosin halpaa hupiahan sellainen kyyti on, jos asiaan suhtautuu ilmaisena risteilynä.

Taakse jäänyt viikonloppu oli onnistunut siinäkin mielessä, että punkkipihtejä ei tarvittu kertaakaan. Maaston puolesta punkkeja olisi saattanut Nurmeksessa tai Paalasmaalla ollakin, Karhunpolulla ei niinkään.

Kun olimme tänään illalla nousemassa ruokapöydästä, vaimon käsivarressa kuitenkin viipotti punkki... Hetkeä aiemmin vaimo oli ajanut fillarilla kotiin asfaltoitua pyörätietä pitkin. Mistä se verenimijä löysi tiensä meidän ruokapöytäämme? Salaatistako?

Huomenna ostan lisää valkosipulitabletteja.