Valtakunnan toisella puolella

Pikainen vierailu Salamajärven kansallispuistoon jätti jälkeensä pienen nälän. Kansallispuistossa ja varsinkin Peuran polun ympärillä on monia lyhyempiäkin polkuja, jotka vaikuttavat mielenkiintoisilta. Päätimme seuraavana päivänä tutkia, mitä puiston pohjoispuolelta löytyisi.

Ajoimme Reisjärven kautta lähelle Kuivajärveä, josta pääsee Peuran polkua pitkin Isolle Kotajärvelle. Päivän ohjelma oli hiukan avoin, mutta voisimme ainakin kiertää Kotajärven ympäri, ja muutenkin lompsia lähiseuduilla.

Kuivajärven ja Ison Kotajärven välissä on Kirves-Heikin kanava, jonka paikallinen tilallinen on 1800-luvulla kaivanut tehdäkseen Kotajärvestä peltoa. Homma jäi sittemmin kesken, mutta työn jäljet ovat edelleen nähtävissä. Ajatus siitä, että yksi mies omin päin (?) kuivattaa järven kuulostaa tietysti vähän erikoiselta.

Kotajärveltä jatkoimme Koukku-Käyräsen suuntaan ja edelleen kohti Jää-Sydänmaata ja Iso-Hiisijärveä. Hienoja nimiä!

Kivien keskellä loikkiessamme mietin, miten Itä- ja Länsi-Suomen retkeilymaastot oikeastaan eroavat toisistaan. Itäisen Suomen saloilla liikkuessaan korpitunnelmaa ei juuri tarvitse hakea, mutta lännempänä se ei synny ihan itsestään, ainakaan omaan päähäni. Mutta onko tämä ongelma, jonka olen itse kehittänyt?

Tein kokeen, ja yritin patikoidessamme uskotella itselleni olevani itärajalla. Maaston puolesta itsensä huijaaminen olikin aika helppoa, koska esimerkiksi Mujejärvellä on samantapaista louhikkoa kuin Peuran polullakin. Toisaalta idässä korkeuserot ovat suurempia, ja mahtaisiko lännessä olla enemmän lehtipuita?

Myös eläimistö on hiukan erilaista ja etenkin suurpetoja on maan itäosassa enemmän. Tosin tämäkin on osittain subjektiivinen asia, koska vaikka itärajalla tuntuu siltä, että kyllähän siellä karhuja kulkee, harva niitä oikeasti näkee. Ja kääntäen: vaikka Länsi-Suomessa ei odota näkevänsä karhuja, kyllähän niitä voi silti tulla vastaan.

Pohdin vielä, millaisista tekijöistä tuo havittelemani mielentila oikein syntyy, ja päädyin seuraaviin:

• ihmisten ja teiden vähäisyys
• metsän eläimet ja niiden jäljet
• suot tuoksuineen
• havumetsä ja kelopuut
• tyynellä säällä täysin hiljaiset hetket

Tunturialueet ovat asia erikseen, mutta kyllähän tällaiset kriteerit täyttäviä paikkoja löytyy niin idästä kuin lännestäkin, joten kaipa tietynlainen tunnelma tai sen puute on enimmäkseen oman mielen tuotetta.

Mitä eläimiin tulee, olemme kuitenkin muutaman päivän aikana nähneet ainakin hirven, peuran, metson, kurkia, fasaanin sekä useita pienempiä kanalintuja.

Oman lukunsa muodostavat tietysti hiidet, joita ei tapaa kuin idässä. Edellä mainitsemani Iso-Hiisijärvikin on todennäköisesti saanut nimensä väärinkäsityksen myötä: joku on nähnyt rannalla kaatuneen puun ja luullut sen juurakkoa hiideksi. Ihan ymmärrettävää, tein itsekin Salamajärvellä saman virheen.

Sen sijaan ajatus pirun synnyttämistä kivisistä pelloista on selkeästi länsisuomalainen juttu. Palattuamme Kotajärveltä poikkesimme Raurankallion näkötornilla, joka oli tietysti pystytetty pirunpellon viereen.

Itse tornista ei ihmeitä näkynyt, mutta olennaista onkin jännittävä tarina, joka peltoon liittyy:

Kalamies jätti suolapussin kiven koloon odottamaan ja lähti sitten kalaan. Piru varasti suolapussin.

Sen pituinen se.