torstai 29. helmikuuta 2024

Parasta pohjoisessa

Kairijoen Eräkeskuksessa oli hyvä yöpyä. Matkailuautopaikat tosin sijaitsivat aivan tien vieressä, mutta eipä tuossa mitään moottoritieliikennettä ollut.

Sähkötolpat lienevät aikoinaan pystytetty henkilöautoja ajatellen, joten ihan joka ruutuun (tai joka toiseenkaan) ei matkailuautoja voisi neljän metrin turvaväli huomioiden pysäköidä. Nyt asialla ei ollut merkitystä, koska Reiska oli rivissä yksin.

Mökkien taso jäi toteamatta, mutta ainakin uusimmat niistä näyttivät ulkoapäin ihan hyviltä.


Erityisen tyytyväinen olin päästyäni pitkästä aikaan saunaan. Vaikka auton oma suihkukin on kesällä kelpo juttu, iso puusauna on silti seuraavalla tasolla. Uimaankin olisi päässyt, mutta ujostelin hieman, koska pelkäsin päätyväni Laatokkaan.

Vain pari päivää aiemmin Kairijoella oli kilpailtu Korvatunturi Triathlon for ladies -tapahtuman merkeissä. Yritin saunassa istuessani vielä eläytyä tunnelmaan, mutta vähän vaikeaa se yksinään oli. Jos ajaa hitaasti, ei saavu perille ajoissa.

Aamulla poikkesimme lähtöä tehdessämme eräkeskuksen respaan kahville. Ajatuksemme oli päivän aikana tutustua Kairijoen varressa meneviin polkuihin, jotka kuitenkin enimmäkseen taisivat olla moottorikelkkareittejä, eivätkä siten parhaimmillaan jalkapatikassa.

Tiedustellessame parempaa retkikohdetta lähiseuduilta respan työntekijä suositteli meille Melmettivaaraa, josta kuulemma avautuisi hieno maisema. Ehdotus oli kiinnostava, ja kun vaara vaikutti olevan helposti saavutetavissa, päätimme lähteä valloittamaan Melmettivaaraa.

Paikka Reiskalle löytyi Pihtijoentien varresta, aivan vaaralle vievän metsätraktoriuran alkupäästä.

Jo vähän matkaa kuljettuamme Melmettivaara ilmestyikin näköpiiriimme. Kivikon yläpuolelta epäilemättä näkyisi kauas!

Vaara kuitenkin tuntui olevan hämmentävän kaukana, ja pian meille selvisi, ettei tähyämämme kukkula ollutkaan Melmettivaara vaan sen lounaispuolella oleva Kalkovaara. 

Hmm... Kartan mukaan Kalkovaara on jonkin verran Melmettivaaraa korkeampi. Kannattaisiko mieluummin kiivetä sinne? Päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassamme, ja erkanimme traktoriuralta noustaksemme kohti Melmettivaaran lakea.


Nousu vaaran laelle oli helppo. Parhaat maisemat todennäköisesti avautuisivat vaaran kivikkoisesta itärinteestä, mutta sinne oli vielä kilometri, ja Kalkovaarakin kummiteli yhä mielessä.

Hetken tuumittuame päätimme lopulta tavoitella Kalkovaaraa. Se oli kauempana, mutta toisaalta meidän ei olisi pakko kiivetä aivan laelle asti, koska jo alempana rinteessä näytti olevan hyviä paikkoja istuskella auringossa.


Reitin varrella saattaisi olla kivisempiäkin kohtia, mutta ainakin metsäiset osuudet vaikuttivat helppokulkuisilta.


Matkalla pysähdyimme muutaman kerran puntaroimaan, olemmeko mahdollisesti jo saapuneet sopivalle kääntöpaikalle. Maaston helppokulkuisuus kuitenkin puski meitä eteenpäin kunnes viimein saavutimme Kalkovaaran itärinteessä olevan kivikon. 


Rinne oli paikoin jyrkkä, mikä sai meidät pohtimaan kivivyöryn mahdollisuutta. Satoja metrejä leveän kivikon kiertäminen ei toisaalta kiehtonut, koska se olisi pidentänyt matkaa tarpeettomasti.

Lopulta onnistuimme löytämään rinteestä loivemman ja riittävän turvallisen kohdan edetä. Huipulta avautui hieno näköala, vaikka Kairijoki jäikin Melmettivaaran ja muiden pienempien töppäreiden taakse.


Jälkikäteen ajatellen Kalkovaaralle olisi helpommin päässyt Lokkaan menevän tien kautta, mutta eipä tuo lähtiessä tullut mieleen, kun olimme ihan eri suuntaan menossa. Molempien vaarojen nimet ovat jotenkin vaikeita muistaa, mutta ehkä ne ajan kanssa tarttuvat mieleen.

Seuraava yöpaikka löytyi samaisen Pihtijoentien varresta, vain kolmisen kilometriä aiemmasta pysäköintipaikasta eteenpäin.


Paikka olikin oikein hyvä, hieman samantapainen kuin heinäkuussa Lattunavaaran lähellä. Lämmin ilta, ei hyttysiä, retkeilyautoilua aivan parhaimmillaan!

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Uutta ja vanhaa

Vaikka Yli-Luostolle menevän retkeilyreitin varrella oli muutamia hakkuuaukeita, tunturijonon kupeesta löytyy myös 400 vuotta vanhoja metsiä. Huttutunturin metsät eivät näyttäneet sellaisilta, mutta hienoja ne olivat silti.

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Laatokka my ass

Vaikka Yli-Luoston pohjoispuolen reitti ei ollut ylenpalttisen hieno, polun alkupäässä oli hyvä parkkailla yksi yö. Päivällä lähitienoo kuhisi marjastajia, mutta illaksi paikka hiljeni sopivasti.


Poroja automme ympärillä kuitenkin juoksenteli tuon tuosta, ja osa niistä jäi tielle pällistelemään aivan kuin eivät olisi koskaan nähneet miehen munasillaan ajavan partaansa. Liikutaanhan tällä suunnalla alasti fillarillakin, joten mikä siinä oikein kirvelee?

Yli-Luostolta poistuttuamme alkoi näyttää siltä, että matkamme jatkuu taas kerran kohti Savukosken takamaita. Kelpaa, vaikka tällä kertaa valinta pohjautui enemmänkin sääennusteisiin kuin mielessä pyöriviin retkitoiveisiin. 

Ajomatkan aluksi voisimme kuitenkin pistäytyä vaikkapa Huttutunturilla. Kuten viime kesänä niin monesti, iltapäiväksi oli tiedossa sateita, eikä retkeilytarpeita kannattaisi siten pidätellä sisällään.

Odotukset Huttutunturia kohtaan eivät heinäkuisen Latvavaaran retken jälkeen olleet kovin korkealla. Todennäköisesti kuljettavana olisi taas sorastettuja, kiitotien levyisiä latupohjia, mutta ehkä asia on helpompi hyväksyä, jos sen tiedostaa etukäteen.

Tie lähtöpaikaksi valitsemallemme Huttujärventien pysäköintialueelle oli heikkokuntoinen, mutta ei onneksi kovin pitkä. Voisivat silti polkujen sijaan enemmän sorastaa näitä ajoteitä, ainakin kansallispuistoissa.

Itse reitti sen sijaan tarjoili positiivisen yllätyksen. Huttuloman autiotuvalle olisi päässyt vaikka autolla, mutta siitä eteenpäin tunturiin nousi pieni sievä polku, ja loivahkoa rinnettä oli muutenkin mukava tallustaa. Ympäröivä metsäkin näytti silmään hyvältä.


Huttutunturin kivinen laki on karulla tavalla kaunis, vaikka ihan Pyhätunturin kaltaista rakkamerta ei eteen avaudukaan. Laakea kivipelto olisi tuonut retkivideoihin vaihtelua, mutta tuuli oli sen verran navakka, etten nyt viitsinyt kaivaa Mallaa repusta.



Elokuussa lintuja ei juurikaan tarvitse väistellä, mutta yhden kapustarinnan sentään kohtasimme, ja tilhikin kävi meitä tervehtimässä.


Huttuloman autiotuvan imutyhjennyskäymälä oli itselleni uusi asia. Suhtaudun yleensä positiivisesti uuteen tekniikkaan, mutta tätä en uskaltanut kokeilla, vaikka tarve periaatteessa oli olemassa. Saattaa olla käteväkin, jos ummetus on vaivannut pitkään.


Luostolta käänsimme auton keulan kohti Savukoskea, jo kolmannen kerran tänä kesänä. Tarkempaa tietoa määränpäästä ei tässä vaiheessa vielä ollut, mutta ajomatkan aikana alkoi tuntua siltä, että Kairijoen suunta saattaisi nyt kiinnostaa.

Kuten kesäkuussakin, käännyimme Ruuvaojalta Järviseljäntielle, jonka varresta toivoimme löytävämme paitsi sopivan yöpaikan myös jotain ohjelmaa seuraavalle päivälle. Sulkarikuru vaikutti kiinnostavalta, ja alueella näytti muutenkin risteilevän kulkemista helpottavia metsätraktoriuria, mutta aivan selvää ykkösvaihtoehtoa ei kartasta pompannut esiin. 

Kun ajamisesta ei tullut loppua, päädyimme lopulta Kairijoen varressa olevan Kairijoen Eräkeskuksen edustalle. 


Samalla hetkellä alkoi sataa, mikä johti siihen, että päätimme majoittua Kairijoelle. Sähköpaikka tien varressa maksoi kolmisen kymppiä, ja samaan hintaan pääsi saunaankin, mikä houkutteli erityisesti. Lisäksi käytettävissä olivat eräkeskuksen tarjoamat kahvilapalvelut. 


Kairijoki lienee etenkin kalastajien suosiossa, mutta löytyisikö sen varrelta jotain retkeilijää kiinnostavaa? Minun ei ehkä pitäisi kysellä ChatGPT:ltä yhtään mitään, mutta päätin vielä yrittää.


En totta puhuen tiedä, laskeeko joku toinen Kairijoki mahdollisesti Laatokkaan, mutta nähtävästi ei, eikä ilmeisesti Äänisjärveenkään. Ihme huttua jälleen.