tiistai 22. huhtikuuta 2025

Vasta-aineista

Elokuisena iltana yöpaikkamme ohitse ajanut tukkirekka ei jäänyt aivan ainutkertaiseksi tapaukseksi, sillä aamuyöllä neljän aikaan ohi rymisteli toinenkin auto, ja aamun aikana vielä pari lisää. Muuten tien poskessa oli hyvä yöpyä, vaikka paikka ei maisema-arvojensa puolesta vastannutkaan hienoimpia puskaparkkeja.

Värriönpirtintien varressa

Tukkirekat herättivät silti myös huolta. Ajavatko rekat Jäkäläharjujen suuntaan, kuten meilläkin oli aikomus? Kohtaaminen kapealla tiellä ei välttämättä olisi helppoa.

Ja kun rekka pysähtyy lastaamaan tukkeja, se saattaa tukkia tien ja pysäyttää etenemisemme 1 - 2 tunniksi, luulen. Isot autot myös ajoivat soratiellä varsin reipasta vauhtia, ehkä 40 - 50 km/h, kun itse ylsimme parhaimmillaan 20 - 30 km/h nopeuteen. Saatoin kuvitella tilanteen, jossa rekka saavuttaa meidät, ja keskellä työkiireitään oleva kuski kiroaa edessään hidastelevaa turistia: "Mene nyt v*ttuun siitä!"

Päätimme silti jatkaa kohti Jäkäläharjuja. Aamupalan aikana ohitsemme kiiruhti jälleen kaksi täyteen lastattua rekkaa, joten ehkä menisi hetki, ennen kuin ne ehtivät takaisin.

Päivän määränpää oli kuitenkin hämärän peitossa. Alustavan suunnitelman mukaan ajaisimme ensin Siurujoen risteykseen, josta kääntyisimme pohjoiseen, kohti Tulppiota. Matkan varrella olevat tunturit - Maaimmainen Sotatunturi ja Rannimmainen Sotatunturi - kiinnostivat ainakin kuvausmielessä. Rakkaisille töppäreille saattaisi olla hankala kiivetä, mutta niiden välissä on kartan mukaan kota, jossa voisi kävellen piipahtaa.

Kota-aapaAsiat eivät kuitenkaan edenneet toivotulla tavalla, tai ainakaan toivotulla nopeudella. Ajaminen oli todella hidasta, tyypillisesti 10 - 15 km/h. Tie ei ollut tolkuttoman huonokuntoinen, mutta siellä missä vesi oli syönyt soran pois, jäljellä oli lähinnä pieniä kiviä.

Erityisen hidas oli Jäkäläharjujen ja Palo-Naavaselän välinen osuus. Onneksi tällä välillä ei ole hankalia siltoja, eikä maavaran kanssakaan ollut kohtuuttomasti ongelmia, kun varovasti ajoi.

Pohdiskelin silti matkan aikana, että olemme autoilun suhteen päätyneet vähän hassuun tilanteeseen. Meillä on kotona Subaru, joka olisi kuin kotonaan tällaisilla teillä, mutta ajamme sillä lähinnä päällystettyjä teitä. Ja sitten meillä on etuvetoinen pakettiauto, jolla kynnämme läpi kaikki maailman metsäautotiet.

Jälkeenpäin seurasin YouTubesta myös erään englantilaisen pariskunnan etenemistä samoilla kulmilla. He tosin matkasivat moottoripyörillä, mikä onkin ketterämpi tapa.

Siurujoen varressa olevaan risteykseen päästyämme päätimme luopua tavoittelemasta Sotatuntureita ja Tulppiota. Tulppioon olisi ollut vielä 40 kilometriä, ja seuraavana päivän sieltä Marttiin 60 km lisää. Olimme Naruskantie mukaan lukien jyryyttäneet pieniä sorateitä jo 100 km, mikä alkoi riittää.

Marttiinkin olisi vielä 30 kilometriä, mutta sen jälkeen olisimme taas asfaltilla. Pieni pettymyksen tunne mielessä - ainakin omassani - jatkoimme Värriöjoentieä kohti ihmisten ilmoja.

Retkihammasta kolotti silti yhä. Ruotsukainen kiinnosti, mutta myös sinne päästäkseen olisi pitänyt körryyttää kilometrikaupalla tietä, jonka kunnosta ei ollut tietoa. Normaalioloissa tämä ei olisi ollut ongelma, mutta Naruskajärvi-Martti -etapin jälkeen sorateihin liittyvät vasta-aineet olivat hieman koholla. 

Ruotsukaista puntaroidessamme huomasimme kuitenkin, että Värriövaarantie näytti hyväkuntoiselta. Niinpä ohjastin Reiskan tien varressa olevalle levikkeelle, josta lähdimme lompsimaan metsäkoneuraa pitkin kohti lähellä olevaa Kota-aapaa.

Näillä kesäreissuilla on hyvä muistaa, että retkeily ei edellytä mitään erityisiä rakennelmia. Valmis kulku-ura on silti plussaa, jos se johtaa paikkaan, joka näyttää kartassa hyvältä. Kuten Isovaara muutamaa päivää aiemmin, myös Kota-aapa vaikutti tällaiselta kohteelta.

Suon suuntaan johtava ura oli aavistuksen mutainen, mutta aavalle kurottavassa niemekkeessä oli hyvä edetä.

Martti

Ruotsukainenkin kurkki aavan takaa, mutta kopterillakaan ei sinne asti yltänyt. Aurinkoinen aapa oli kuitenkin näyttävä.

Vaikka Kota-aavan retki ei isossa mittakaavassa yllä retkiemme kärkikymmenikköön, muutaman kilometrin patikointi aavan laitaan ja takaisin lievitti aamupäivän reittivalintaan liittyvää pettymystä. 

Olen ennenkin miettinyt, että näitä retkikohteita pitäisi jotenkin pisteyttää. Vaikka asiaan on vuosien myötä syntynyt näkemystä, kohteiden arvioiminen jälkikäteen on silti hankalaa, työlästäkin. Mutta ehkä Kota-aavalle voisi asteikoilla 1 - 5 myöntää kaksi tähteä; hyvää Koiransuolikkoaapa-tasoa, siis.

Illaksi ajelimme taas Sallaan, Sallainen-alueelle. Lomaviikon loppu häämötti jo, mutta ainakin yhdeksi päiväksi pitäisi vielä olla aurinkoa tiedossa.

perjantai 18. huhtikuuta 2025

Nutipää?

Voisi ajatella, että kulla on murremuoto kulta-sanasta, mutta ruotsista käännettynä se voi tarkoittaa myös nutipäätä. Todennäköisesti tässä ei kuitenkaan ole kyse nutipäänojan vesiputouksesta.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2025

Lapin oikoteitä

Isovaaran retken jälkeen ajelimme seuraavaksi yöksi Sallaan, Sallainen-leirintäalueelle. Olemme joskus aiemmin pari kertaa yöpyneet alueen mökeissä (tai ehkä ne lähinnä huoneistoja ovat), mutta nyt oli aika tutustua myös Sallaisen caravan-palveluihin.

Alue on viihtyisä, ja hiukan isompi kuin mitä ensisilmäyksellä näyttää. Huoltotilat ovat uudehkot ja saunaankin pääsee. Sähkö laskutetaan kulutuksen mukaan, mikä on reilu käytäntö, vaikka veloitettu hinta - vierailumme aikaan 28 c/kWh - ei olekaan erityisen edullinen. Tosin eipä tuosta kovin monen euron laskua ehdi yön aikana kertyä.

Sallasta matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Määränpäästä ei ollut täyttä selvyyttä, mutta seuraavat paikat kiinnostivat meitä:
Kullaojan vesiputousVaikka vaihtoehdot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, kaikkiin niistä ei ehdittäisi, koska autoilu kohteiden välillä on hidasta.

Lopulta päädyimme Naruskantielle. Osittain siksi, että se tuli ensiksi vastaan, mutta toisaalta myös siitä syystä, että Naruskajärveltä voisi tarvittaessa "oikaista" erämaa-alueen läpi Tulppioon menevälle tielle. Olemme joskus takavuosina ajaneet saman välin henkilöautolla, joten reitti ei ollut meille täysin vieras, jos nyt ei aivan tuoreessa muistissakaan.

Retkeilymielessä meitä kiehtoi esimerkiksi Haltiajärven suunta, vaikka emme tienneet, mitä siellä oikeastaan olisi tarjolla. Haltiajärvelle menevän tien varrelta lähtisi ainakin Kenttälammen polku, joka lopulta alkoi kiinnostaa eniten, lähinnä helpon saavutettavuutensa vuoksi.

Haltiajärven tie

Niinpä ajelimme Kenttälampien kupeeseen, josta reitti lähti. Pakettiautolle soveltuvaa parkkipaikkaa ei oikein ollut tarjolla, joten jätimme Reiskan läheiseen risteykseen, jossa se muuta liikennettä tukkimatta mahtui olemaan.

Polun alussa oli info-kyltti ja muistutus siitä, että kyseessä on vaativa polku, mitä vieläpä korostettiin mustalla kolmiolla. Siis ihan oikeastiko? Ei se kartalla niin pahalta näyttänyt.

Kenttälammen polku

Jo heti alkumatkasta reitti sukelsi Reikävaaran ja Vasavaarankankaan väliseen kiviseen rotkoon.


Polku kieltämättä oli hieman hankalakulkuinen, mutta pahempaakin on nähty. Maastoa voisi pikemminkin luonnehtia ärsyttäväksi.

Naruska


Polkumerkintöjä piti paikoin hakea, vaikka sellaisina käytettyjä valkopäisiä tolppia oli melko tiheään. Eniten kulkemista haittasi se, että maasto rotkon pohjalla oli rämeikköistä, mikä saikin pohtimaan, miksi reitti ylipäänsä on linjattu kulkemaan nimenomaan rotkossa? Kyseessähän kuitenkin on kesäreitti.


Kartan mukaan polku näytti myöhemmin muuttuvan helpommaksi, mutta luovuimme silti melko pian seurailemasta tolppia. Nousimme Reikävaaran rinteeseen, jossa joskus tehdyistä hakkuutöistä huolimatta oli hyvä edetä. Itse asiassa niin hyvä, että ajattelimme Kenttälammen polun sijaan kierrellä vain laajahkon vaaran laella, johon mukavasti paistoi aurinko. Vaaralla olisi myös ollut hyvä lennättää kopteria, mutta harmillisesti se ei näin lähellä rajaa onnistu, helposti.

Reikävaara

Hiukan myöhemmin osuimme taas polkumerkintöjen varrelle, ja kun polku nyt näytti paremmalta, päätimme antaa sille toisen mahdollisuuden. Lautakota-aavalle johtavan tien jälkeen tarjolla olikin oikein kaunista metsää, jossa oli mukava tallustaa.


Rovakaltionkankaalla tehdyt metsätyöt sotkivat jälleen polkua, ja kun olimme jo pari tuntia hortoilleet Reikävaaran rinteillä, käännyimme kankaalla evästeltyämme paluumatkalle.

Kenttälammen polusta jäi kaikkiaan vähän ristiriitainen jälkimaku. Metsä on paikoin hienoa, mutta kulkumielessä polku tuntui etenevän ihan väärää reittiä. Ehkä polun pohjoisimmalla osuudella - Rovakaltionaavan viereisellä harjulla - olisi ollut tarjolla jotain erityistä, mutta asia jäi nyt toteamatta.

Polulta palattuamme matkalle piti jälleen löytää suunta. Palatako takaisin Savukosken tielle, jatkaako Tuntsan suuntaan vai ajellako kenties Värriöjokea kohti ja Tulppion tielle? 

Päätimme hakeutua pubiin pohtimaan asiaa. Näillä kulmillahan ei ole muita pubeja kuin Tuntsan pubi, joten sinne sitten.

Tuntsan pubi

Tuntsan pubi on aavistuksen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta onnistunut pysyttelemään ajan hermolla. Pubista löytyy esimerkiksi Jukeboxi, jonka monipuolinen soittolista ei jätä toivomisen varaa. Mutta valitako Lea Lavenin Ei oo, ei tuu vai Kikan Sukkula Venukseen? Vaikeita asioita.

Kikka vai Lea Laven?

Kuten edellisellä kerrallakin, tarkoituksemme oli myös tiedustella Torolehdon, Jäkäläharjujen ja Siurujoen kautta menevän tien kuntoa. Viimeksi siitä mentiin Subarulla, mutta vuodet ovat saattaneet syödä tien kuntoa, ja painavalla Ducatolla tilanne saattaisi muutenkin olla toinen.

Mahtoiko reitin varrella esimerkiksi olla painorajoitettuja siltoja? Marttiin olisi liki 70 kilometrin matka, joten pieni briiffaus ei haittaisi.

"On siitä menty", meille kerrottiin, mikä oli heikko mutta riittävä signaali jatkaa Naruskajärveltä länteen. Jo tien alussa kohtasimme Kullaojaa mainostavia kylttejä, jotka herättivät mielenkiintomme. Kullaoja edellyttäisi pientä poikkemaa ajoreitiltämme, mutta aikaahan meillä oli, koska voisimme illan aikana ajaa vaikka Tulppioon asti.

Kullaojan vesiputous ei etenkään heinäkuussa ole Niagaran veroinen nähtävyys, mutta puolen kilometrin kävelymatka tuskin tuottaa pettymystäkään. 

Kullaojan polku

Kullaojan vesiputousVettä Kullaojassa ainakin oli, ja onhan paikka suomalaisittain hieno. Oja laskee Kullajärveen, joka on käytännössä Naruskajärven pohjoinen osa. Minkähän takia järvellä on kaksi nimeä?

Kullaojalta jatkoimme ajamista kohti Torolehtoa. Tie oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta hieman sorainen ja kivinen, ja sitten Ducatolla hidas edetä. Itse asiassa niin hidas, että haave ehtiä illan aikana Tulppioon osoittautui selvästi ylimitoitetuksi. 

Onneksi Loivusvaaranselän kupeesta löytyi levike, jossa puuhun unohtuneesta pyykkinarusta päätellen oli joskus yöpynyt muitakin. Ajoimme Reiskan parkkiin, ja miettisimme matkan jatkoa seuraavana aamuna. 


Illalla ohitsemme jyristeli tukkirekka, joka nähtävästi haki lastia jostain Torolehdon takaa. Eivät kai ne koko yötä täällä aja?