Lapin oikoteitä

Isovaaran retken jälkeen ajelimme seuraavaksi yöksi Sallaan, Sallainen-leirintäalueelle. Olemme joskus aiemmin pari kertaa yöpyneet alueen mökeissä (tai ehkä ne lähinnä huoneistoja ovat), mutta nyt oli aika tutustua myös Sallaisen caravan-palveluihin.

Alue on viihtyisä, ja hiukan isompi kuin mitä ensisilmäyksellä näyttää. Huoltotilat ovat uudehkot ja saunaankin pääsee. Sähkö laskutetaan kulutuksen mukaan, mikä on reilu käytäntö, vaikka veloitettu hinta - vierailumme aikaan 28 c/kWh - ei olekaan erityisen edullinen. Tosin eipä tuosta kovin monen euron laskua ehdi yön aikana kertyä.

Sallasta matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Määränpäästä ei ollut täyttä selvyyttä, mutta seuraavat paikat kiinnostivat meitä:

• Naruskajärven suunta
• Savukosken kaakkoiskulma pienine teineen
• Kairijoki ja Tulppio

Vaikka vaihtoehdot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, kaikkiin niistä ei ehdittäisi, koska autoilu kohteiden välillä on hidasta.

Lopulta päädyimme Naruskantielle. Osittain siksi, että se tuli ensiksi vastaan, mutta toisaalta myös siitä syystä, että Naruskajärveltä voisi tarvittaessa "oikaista" erämaa-alueen läpi Tulppioon menevälle tielle. Olemme joskus takavuosina ajaneet saman välin henkilöautolla, joten reitti ei ollut meille täysin vieras, jos nyt ei aivan tuoreessa muistissakaan.

Retkeilymielessä meitä kiehtoi esimerkiksi Haltiajärven suunta, vaikka emme tienneet, mitä siellä oikeastaan olisi tarjolla. Haltiajärvelle menevän tien varrelta lähtisi ainakin Kenttälammen polku, joka lopulta alkoi kiinnostaa eniten, lähinnä helpon saavutettavuutensa vuoksi.

Niinpä ajelimme Kenttälampien kupeeseen, josta reitti lähti. Pakettiautolle soveltuvaa parkkipaikkaa ei oikein ollut tarjolla, joten jätimme Reiskan läheiseen risteykseen, jossa se muuta liikennettä tukkimatta mahtui olemaan.

Polun alussa oli info-kyltti ja muistutus siitä, että kyseessä on vaativa polku, mitä vieläpä korostettiin mustalla kolmiolla. Siis ihan oikeastiko? Ei se kartalla niin pahalta näyttänyt.

Jo heti alkumatkasta reitti sukelsi Reikävaaran ja Vasavaarankankaan väliseen kiviseen rotkoon.

Polku kieltämättä oli hieman hankalakulkuinen, mutta pahempaakin on nähty. Maastoa voisi pikemminkin luonnehtia ärsyttäväksi.

Polkumerkintöjä piti paikoin hakea, vaikka sellaisina käytettyjä valkopäisiä tolppia oli melko tiheään. Eniten kulkemista haittasi se, että maasto rotkon pohjalla oli rämeikköistä, mikä saikin pohtimaan, miksi reitti ylipäänsä on linjattu kulkemaan nimenomaan rotkossa? Kyseessähän kuitenkin on kesäreitti.

Kartan mukaan polku näytti myöhemmin muuttuvan helpommaksi, mutta luovuimme silti melko pian seurailemasta tolppia. Nousimme Reikävaaran rinteeseen, jossa joskus tehdyistä hakkuutöistä huolimatta oli hyvä edetä. Itse asiassa niin hyvä, että ajattelimme Kenttälammen polun sijaan kierrellä vain laajahkon vaaran laella, johon mukavasti paistoi aurinko. Vaaralla olisi myös ollut hyvä lennättää kopteria, mutta harmillisesti se ei näin lähellä rajaa onnistu, helposti.

Hiukan myöhemmin osuimme taas polkumerkintöjen varrelle, ja kun polku nyt näytti paremmalta, päätimme antaa sille toisen mahdollisuuden. Lautakota-aavalle johtavan tien jälkeen tarjolla olikin oikein kaunista metsää, jossa oli mukava tallustaa.

Rovakaltionkankaalla tehdyt metsätyöt sotkivat jälleen polkua, ja kun olimme jo pari tuntia hortoilleet Reikävaaran rinteillä, käännyimme kankaalla evästeltyämme paluumatkalle.

Kenttälammen polusta jäi kaikkiaan vähän ristiriitainen jälkimaku. Metsä on paikoin hienoa, mutta kulkumielessä polku tuntui etenevän ihan väärää reittiä. Ehkä polun pohjoisimmalla osuudella - Rovakaltionaavan viereisellä harjulla - olisi ollut tarjolla jotain erityistä, mutta asia jäi nyt toteamatta.

Polulta palattuamme matkalle piti jälleen löytää suunta. Palatako takaisin Savukosken tielle, jatkaako Tuntsan suuntaan vai ajellako kenties Värriöjokea kohti ja Tulppion tielle? 

Päätimme hakeutua pubiin pohtimaan asiaa. Näillä kulmillahan ei ole muita pubeja kuin Tuntsan pubi, joten sinne sitten.

Tuntsan pubi on aavistuksen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta onnistunut pysyttelemään ajan hermolla. Pubista löytyy esimerkiksi Jukeboxi, jonka monipuolinen soittolista ei jätä toivomisen varaa. Mutta valitako Lea Lavenin Ei oo, ei tuu vai Kikan Sukkula Venukseen? Vaikeita asioita.

Kuten edellisellä kerrallakin, tarkoituksemme oli myös tiedustella Torolehdon, Jäkäläharjujen ja Siurujoen kautta menevän tien kuntoa. Viimeksi siitä mentiin Subarulla, mutta vuodet ovat saattaneet syödä tien kuntoa, ja painavalla Ducatolla tilanne saattaisi muutenkin olla toinen.

Mahtoiko reitin varrella esimerkiksi olla painorajoitettuja siltoja? Marttiin olisi liki 70 kilometrin matka, joten pieni briiffaus ei haittaisi.

"On siitä menty", meille kerrottiin, mikä oli heikko mutta riittävä signaali jatkaa Naruskajärveltä länteen. Jo tien alussa kohtasimme Kullaojaa mainostavia kylttejä, jotka herättivät mielenkiintomme. Kullaoja edellyttäisi pientä poikkemaa ajoreitiltämme, mutta aikaahan meillä oli, koska voisimme illan aikana ajaa vaikka Tulppioon asti.

Kullaojan vesiputous ei etenkään heinäkuussa ole Niagaran veroinen nähtävyys, mutta puolen kilometrin kävelymatka tuskin tuottaa pettymystäkään. 

Vettä Kullaojassa ainakin oli, ja onhan paikka suomalaisittain hieno. Oja laskee Kullajärveen, joka on käytännössä Naruskajärven pohjoinen osa. Minkähän takia järvellä on kaksi nimeä?

Kullaojalta jatkoimme ajamista kohti Torolehtoa. Tie oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta hieman sorainen ja kivinen, ja sitten Ducatolla hidas edetä. Itse asiassa niin hidas, että haave ehtiä illan aikana Tulppioon osoittautui selvästi ylimitoitetuksi. 

Onneksi Loivusvaaranselän kupeesta löytyi levike, jossa puuhun unohtuneesta pyykkinarusta päätellen oli joskus yöpynyt muitakin. Ajoimme Reiskan parkkiin, ja miettisimme matkan jatkoa seuraavana aamuna. 

Illalla ohitsemme jyristeli tukkirekka, joka nähtävästi haki lastia jostain Torolehdon takaa. Eivät kai ne koko yötä täällä aja?