Elokuisena iltana yöpaikkamme ohitse ajanut tukkirekka ei jäänyt aivan ainutkertaiseksi tapaukseksi, sillä aamuyöllä neljän aikaan ohi rymisteli toinenkin auto, ja aamun aikana vielä pari lisää. Muuten tien poskessa oli hyvä yöpyä, vaikka paikka ei maisema-arvojensa puolesta vastannutkaan hienoimpia puskaparkkeja.
Tukkirekat herättivät silti myös huolta. Ajavatko rekat Jäkäläharjujen suuntaan, kuten meilläkin oli aikomus? Kohtaaminen kapealla tiellä ei välttämättä olisi helppoa.
Ja kun rekka pysähtyy lastaamaan tukkeja, se saattaa tukkia tien ja pysäyttää etenemisemme 1 - 2 tunniksi, luulen. Isot autot myös ajoivat soratiellä varsin reipasta vauhtia, ehkä 40 - 50 km/h, kun itse ylsimme parhaimmillaan 20 - 30 km/h nopeuteen. Saatoin kuvitella tilanteen, jossa rekka saavuttaa meidät, ja keskellä työkiireitään oleva kuski kiroaa edessään hidastelevaa turistia: "Mene nyt v*ttuun siitä!"
Päätimme silti jatkaa kohti Jäkäläharjuja. Aamupalan aikana ohitsemme kiiruhti jälleen kaksi täyteen lastattua rekkaa, joten ehkä menisi hetki, ennen kuin ne ehtivät takaisin.
Päivän määränpää oli kuitenkin hämärän peitossa. Alustavan suunnitelman mukaan ajaisimme ensin Siurujoen risteykseen, josta kääntyisimme pohjoiseen, kohti Tulppiota. Matkan varrella olevat tunturit - Maaimmainen Sotatunturi ja Rannimmainen Sotatunturi - kiinnostivat ainakin kuvausmielessä. Rakkaisille töppäreille saattaisi olla hankala kiivetä, mutta niiden välissä on kartan mukaan kota, jossa voisi kävellen piipahtaa.
Asiat eivät kuitenkaan edenneet toivotulla tavalla, tai ainakaan toivotulla nopeudella. Ajaminen oli todella hidasta, tyypillisesti 10 - 15 km/h. Tie ei ollut tolkuttoman huonokuntoinen, mutta siellä missä vesi oli syönyt soran pois, jäljellä oli lähinnä pieniä kiviä.
Erityisen hidas oli Jäkäläharjujen ja Palo-Naavaselän välinen osuus. Onneksi tällä välillä ei ole hankalia siltoja, eikä maavaran kanssakaan ollut kohtuuttomasti ongelmia, kun varovasti ajoi.
Pohdiskelin silti matkan aikana, että olemme autoilun suhteen päätyneet vähän hassuun tilanteeseen. Meillä on kotona Subaru, joka olisi kuin kotonaan tällaisilla teillä, mutta ajamme sillä lähinnä päällystettyjä teitä. Ja sitten meillä on etuvetoinen pakettiauto, jolla kynnämme läpi kaikki maailman metsäautotiet.
Jälkeenpäin seurasin YouTubesta myös erään englantilaisen pariskunnan etenemistä samoilla kulmilla. He tosin matkasivat moottoripyörillä, mikä onkin ketterämpi tapa.
Siurujoen varressa olevaan risteykseen päästyämme päätimme luopua tavoittelemasta Sotatuntureita ja Tulppiota. Tulppioon olisi ollut vielä 40 kilometriä, ja seuraavana päivän sieltä Marttiin 60 km lisää. Olimme Naruskantie mukaan lukien jyryyttäneet pieniä sorateitä jo 100 km, mikä alkoi riittää.
Marttiinkin olisi vielä 30 kilometriä, mutta sen jälkeen olisimme taas asfaltilla. Pieni pettymyksen tunne mielessä - ainakin omassani - jatkoimme Värriöjoentieä kohti ihmisten ilmoja.
Retkihammasta kolotti silti yhä. Ruotsukainen kiinnosti, mutta myös sinne päästäkseen olisi pitänyt körryyttää kilometrikaupalla tietä, jonka kunnosta ei ollut tietoa. Normaalioloissa tämä ei olisi ollut ongelma, mutta Naruskajärvi-Martti -etapin jälkeen sorateihin liittyvät vasta-aineet olivat hieman koholla.
Ruotsukaista puntaroidessamme huomasimme kuitenkin, että Värriövaarantie näytti hyväkuntoiselta. Niinpä ohjastin Reiskan tien varressa olevalle levikkeelle, josta lähdimme lompsimaan metsäkoneuraa pitkin kohti lähellä olevaa Kota-aapaa.
Näillä kesäreissuilla on hyvä muistaa, että retkeily ei edellytä mitään erityisiä rakennelmia. Valmis kulku-ura on silti plussaa, jos se johtaa paikkaan, joka näyttää kartassa hyvältä. Kuten Isovaara muutamaa päivää aiemmin, myös Kota-aapa vaikutti tällaiselta kohteelta.
Suon suuntaan johtava ura oli aavistuksen mutainen, mutta aavalle kurottavassa niemekkeessä oli hyvä edetä.
Ruotsukainenkin kurkki aavan takaa, mutta kopterillakaan ei sinne asti yltänyt. Aurinkoinen aapa oli kuitenkin näyttävä.
Vaikka Kota-aavan retki ei isossa mittakaavassa yllä retkiemme kärkikymmenikköön, muutaman kilometrin patikointi aavan laitaan ja takaisin lievitti aamupäivän reittivalintaan liittyvää pettymystä.
Olen ennenkin miettinyt, että näitä retkikohteita pitäisi jotenkin pisteyttää. Vaikka asiaan on vuosien myötä syntynyt näkemystä, kohteiden arvioiminen jälkikäteen on silti hankalaa, työlästäkin. Mutta ehkä Kota-aavalle voisi asteikoilla 1 - 5 myöntää kaksi tähteä; hyvää Koiransuolikkoaapa-tasoa, siis.
Illaksi ajelimme taas Sallaan, Sallainen-alueelle. Lomaviikon loppu häämötti jo, mutta ainakin yhdeksi päiväksi pitäisi vielä olla aurinkoa tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti