Paluumatkan varrelta

Elokuisen kesälomareissun jälkimmäisellä puoliskolla kiertelimme niin rantoja kuin harjujakin.

Linkki videoon

Vaahterajuuren perässä

Martinselkosen eräkeskuksessa yövyttyämme matkamme jatkui kohti Kuhmoa.  Nyt ei ollut huolta sateesta, joten ajattelimme matkan varrella koukata Malahvianvaaraan ja tutustua Myllysärkillä etenevään Vienan reittiin (jota Vuokin reitiksikin kutsutaan).  Samoilla kulmilla on liikuttu joskus aiemminkin, mutta harjuosuus lienee reitin hienoimpia pätkiä, joten täytyyhän sekin kokea.

Vienan reitin varrella ei juuri ole virallisia pysäköintipaikkoja, mutta Malahviantien kupeesta löytyy pieni sorakuoppa, johon sopii muutama auto.  Tällä kertaa siinä oli jo pari vaunua, joten päätimme itse jatkaa Syntisenkankaalle, jossa olevalle levikkeelle mahtuu myös auto tai pari. 

Tarkoituksemme oli siis kulkea harju idästä länteen ja sitten takaisin.  Karttaa tutkiessa hieman ihmetytti, miksi merkityssä reitissä oli Porrasjoen paikkeilla katkos.  Joen yli selvästi meni silta, joten oliko kyseessä vain tekninen ongelma?

Laskeuduttuamme tieltä jokiuomaan saavuimme lankkupolulle, joka näytti vievän joen toisella puolella olevalle harjulle. 

Aika pian kuitenkin selvisi, että joki tulvi pahasti.  Silta sinänsä oli kunnossa, mutta sen molemmin puolin oli vettä parikymmentä senttiä.  Vaelluskengille vähän liikaa, ja crocsit olivat autossa, kun asiaa ei tullut ajateltua.  Vaikutti siltä, että ajoittain tulviva joki selittää myös katkoksen Retkikarttaan merkityssä reitissä.

Kengät riisumalla vesieste olisi tietysti ollut ylitettävissä, mutta diabeetikko-vaimon tapauksessa avojaloin kahlaaminen on aina vähän no-no.

Koska kulkusuunnalla ei varsinaisesti ollut merkitystä, palasimme autolle ja ajoimme takaisin harjun länsipäässä olevalle sorakuopalle, jossa olikin nyt paremmin tilaa.

Lännen puolelta lähdettäessä polku nousee harjulle saman tien.  Noin neljä kilometriä pirkän harjun varrella on muutamia erikoisuuksia, kuten 1600-luvulta peräisin olevia puumerkintöjä.  Itselleni tosin jäi epäselväksi, miten merkintöjen ikä on selvitetty, mutta tuskinpa tuota on syytä epäilläkään.

Harjukin on kaunis, joskaan ei sen erikoisempi kuin muutkaan vastaavat kohoumat.  Persoonallisen piirteensä harjulle tuo sen ympäri kiertävä joki, jota kuitenkin on vaikea saada ilmakuvaan itärajan läheisyyteen liittyvien lentorajoitusten vuoksi.

Harjun itäpäässä on pieni epävirallinen nuotiopaikka, ja alempana rinteessä silta, jonka toisella puolella kävimme aiemmin kääntymässä.

Harjulla meitä elämöinnillään ilahdutti tuulihaukalta vaikuttanut lintu.  Ne ovat kai aika yleisiä, vaikka pienehköä haukkaa ei aina kokonsa puolesta erota muista tavallisista pikkulinnuista.

Malahvianvaarassa kohtasimme myös yhden punkin. Se oli kesän ensimmäinen - ja mahdollisesti ainoa - kohtaamamme yksilö. Lahjetta pitkin nousseen otuksen päivät olivat pian luetut, mutta hiukan asia silti mietitytti, kun hetken päästä etsiskelimme varvikosta sopivaa evästelypaikkaa.

Niin, näitä polkuja tallasi aikoinaan myös Elias Lönnrot omilla reissuillaan.  Kielentutkijan mielenkiinto lienee ensisijaisesti liittynyt kirjallisiin asioihin, mutta ehkä kulkeminenkin oli tärkeää myös Eliakselle.

Vesiperän äärellä taas

Kuukkumaharjun retkestä jäi aika kiva jälkimaku.  Harjulla ollessamme ymmärsimme, että lomareissumme kääntöpiste oli käsillä, mutta juuri samoihin aikoihin kohtasimme kotkaoletetun.

Hyvä maku oli myös leivässä, jota ostimme Sallan S-marketista. Kyse on Kursulainen Oy -leipomon ruisrouhereikäleivästä, jota näemmä voi tilata verkkokaupastakin mihin päin Suomea tahansa. Muista saman leipomon tuotteista ei vielä ole kokemusta, mutta ainakin ruisleipä heilahti saman tien TOP 5:een.

Toisen yön jälkeen meidän täytyi kääntyä Sallasta etelän suuntaan. Sääennusteen mukaan edessä olisi umpisateinen päivä, jonka voisi ihan hyvin viettää autossa istuen.

Lähdimme liikkeelle ajatuksenamme valua hissukseen kohti Kuhmoa, jota kaavailimme seuraavaksi yöpaikaksi.  Aamulla ei vielä satanut, joten ajaminenkin oli leppoisaa.

Kuusamon paikkeilla ihmettelimme ensimmäisen kerran, miksi sateita ei jo kuulu.  Hossassa ropisi hetken vähän tiukemmin, mutta kun kuuro meni ohi, oli taas poutaa ja kaunista.  Onkohan autossa istuminen sittenkään järkevää?

Lähestyessämme Juntusrantaa ja Martinselkosta minun täytyi ottaa asia puheeksi.

• Tämä päivä menee kyllä autossa istuen ihan hukkaan.
• Anna kun arvaan: yrität sanoa, että meidän pitäisi poiketa Martinselkoselle?
• En varsinaisesti, mutta... no, olenhan minä sitä Hoikkajärven siltaa silloin tällöin ajatellut.
• Mitä ihmeen siltaa?
• Sitä siltaa, jonka kautta viime kesänä suunnittelimme kulkevamme Mustalammen laavulle ja siitä eteenpäin.  Tai siis siltaahan ei taida enää olla, mutta voisihan paikkaa silti käydä katsomassa.  
• Siis menisimme katsomaan siltaa, jota ei ole olemassa?  Onko tyhmempää ideaa kuultu?
• Niin.

Vaimo hieman vieroksuu Martinselkosia alueelle tyypillisen eläinlajiston vuoksi.  Toisaalta rouva ymmärtää, että lopulta päädymme kuitenkin aina sinne, minne minä päätän autolla ajaa.

Tällä kertaa ohjasin auton 843-tieltä kohti Pirttivaaraa.  Sieltä löytyvä Martinselkosen Eräkeskus on ennestään tuttu ja viihtyisä paikka, myös vaimon mielestä. 

Saatuamme huoneen päätimme suunnitelman mukaisesti lähteä tutkimaan Hoikkajärven sillan tilannetta.  Järvelle menevä polku on ensisijaisesti talvireitti, mutta pohjakarttaan on merkitty pitkospuita, jotka näkyvät ilmakuvissakin.  Niiden kunto olisi todennäköisesti huono, mutta kuljettavaa ei ole paljon, ja ainahan voimme kääntyä takaisin, jos eteneminen muuttuu hankalaksi.

Alkumatka sujui hyvin.  Nauhalammen ympärillä oleva suo oli helppo ylittää, ja pitkospuutkin olivat jokseenkin käyttökelpoisia.  Lähinnä piti varoa pitkoksista törröttäviä nauloja, jotka olivat lankkujen liikkuessa nousseet ylöspäin.

Rajavyöhykettä myötäili mönkkäriura, jota myös oli hyvä kulkea. 

Vastoinkäymisiä alkoi ilmetä vasta Hautasuolla.  Hautalammen ympäristö on kartankin mukaan melko vetistä, mutta ilmakuvissa Hautasuon ylittävät pitkospuut erottuivat vielä selvästi.  Paikoin ne olivatkin ihan kelpo kunnossa...

... mutta lähempänä lampeen laskevaa puroa pitkokset olivat päätyneet aivan vinksin vonksin.  Jos olisi pakko mennä yli, niitä voisi ehkä tuunata, mutta suon märkyyden vuoksi en tuntenut tehtävään kutsumusta. Taaempana oleva purokin pitäisi vielä ylittää, eikä siihen liittyvän sillan kunnostakaan ollut takeita. 

Vesiperä siis, jälleen.  Käännyimme takaisin kohti eräkeskusta, mikä taisi harmittaa vaimoa vähemmän kuin itseäni.

Jälkeenpäin juttelin asiasta eräkeskuksen isännän kanssa, joka kertoi, että Hoikanjärven ponttoonisillan vei aikoinaan talvi.  Isäntä myös ihmetteli, miksi emme kulkeneet lännempänä menevää kesäretkeilyreittiä pitkin.  Ihan hyvä kysymys.

Koska retkemme jäi ennakoitua lyhyemmäksi, päätimme eräkeskukselle palattuamme poiketa vielä Karttimojoen laavulla.  Sinne johtavaa kesäreittiä ainakin olisi helppo edetä.

Vaikka Pirttivaaran eteläpuolinen alue ei enää ole Martinselkosta, siellä on paikoin varsin hienoa.  Vain hetken matkaa kuljettuamme kohtasimme haukan!

Äh, väärä kuva taas.  Ihan tarkalleen ottaen kyse taisi olla mehiläishaukasta.

Laavu tuntui lähestyvän kummallisen hitaasti - olimme tässä vaiheessa jo melko nälkäisiä - mutta lopulta saavutimme sen, ja pääsimme syömään.

Karttimojoen laavu on aika kivalla paikalla, joen rannassa.  Tie tosin on aika lähellä, mutta siitä ei liene suurta haittaa, koska tuskinpa alueella mitään rallia ajetaan.

Toisin kuin aamulla ajattelimme, tästäkin lomapäivästä tuli ihan hyvä ulkoilupäivä.  Kuhmoon asti ei keritty, mutta näin oli vielä parempi.

Malla tosin taisi hieman pettyä, kun en ottanut sitä mukaan retkelle, mutta rajan pinnassa ei kuitenkaan olisi saanut lentää.  Harmi sinänsä, koska Malla olisi voinut kartoittaa suotilannetta puolestamme.