Heinäkuinen lomamatkamme sai päätöksensä Ämmänvaaran ja Hossan maisemissa. Ja melko lähellä oli Mallan loppukin, kun se oli törmätä veden päälle kurkottaneeseen puuhun.
perjantai 8. lokakuuta 2021
tiistai 5. lokakuuta 2021
Kukkuu!
Lomareissun ehtoopuolella ajomatkat tuppaavat usein pidentymään, mutta onneksi retkipurilaisen väliin oli vielä Iso-Syötteen jälkeen tarjolla monenlaista täytettä:
Kuirivaaran ja Mustakummun polut päätimme suosiolla siirtää tulevaisuuteen. Niitä voisimme tavoitella sitten, kun seuraavan kerran majoitumme Ukkohallaan. 
Itseäni kiehtoivat eniten Martinselkonen ja ehkä Vienan reittikin, mutta vaimon toivomuksesta päätimme lopulta hakeutua Hossaan. Heinäkuinen ajankohta huoletti hieman, mutta ehkä kansallispuiston etäisimmässä kolkassa olisi riittävän rauhaisaa.
Niinpä ajelimme Taivalkosken ja Jokijärven kautta 5-tielle ja sieltä edelleen Aittojoen pysäköintipaikalle, joka vaikutti sopivalta paikalta jalkautua.
Ajomatkan aikana ei voinut olla huomaamatta, kuinka rajuilmat olivat kurittaneet Jokijärven ja Tyrävaaran ympäristöä. Kaatuneita puita oli merkittävän paljon, ja monet rakennuksetkin olivat saaneet osumaa. Kyse lienee ollut samasta myräkästä, jota kesän ensimmäisellä lomareissullamme päätimme väistää.
Tälläkin kertaa tuuli oli navakka, mutta ei myrskyinen sentään. Oikeastaan aika sopiva siinä mielessä, että avoimessa metsässä se puhaltaisi ötökät tiehensä.
Hossan maasto on tunnetusti hienoa. Vaikka komeimmat niemet ja harjut löytyvät puiston keskiosasta, myös Aittojoen seudulla oli kaunista, ja polku miellyttävää kulkea.
Paikoin Hossa tuntuu jopa kliinisen kauniilta. Kun kaikki on liki täydellistä, sekaan alkaa jo kaivata pientä rosoisuutta.
Väenpaljoutta olimme kuitenkin pelänneet turhaan, sillä koko päivän aikana emme tavanneet yhtään patikoijaa. Muutama maastopyöräilijä tuli vastaan, mutta ruuhkaksi asti väkeä ei ollut. Lähempänä luontokeskusta tilanne on saattanut olla toinen.
Syrjäsalmen laavu sijaitsee mukavalla paikalla. Ennen taukoa ajattelimme silti poiketa salmen takana olevalla, kahden järven välissä kumpuilevalla Syrjäharjulla. Polkua on kuljettu paljon, mutta kauniitahan tällaiset harjut ovat, vaikka ajan myötä niihin vähän turtuukin.
Uuden muistutuksen videokuvaamisen riskeistä saimme, kun Malla Iso-Syrjäjärveä tutkiessaan meinasi lentää rannalla olevaan puuhun. Tosin eipä tapahtuneesta voi yksistään Mallaa syyttää, tai navakkaa tuultakaan; itsehän minä ohjaimissa hääräsin.
Kun kopterin varustukseen ei sisälly minkäänlaisia tutkia, olisi hyvä, jos osaisi yhdellä silmällä tarkkailla kännykkää ja toisella kopteria. Tätä täytyy vielä harjoitella.
Lintujen tarkkailu onneksi on helpompaa, ja niitä olikin runsaasti. Monet tosin aika tavallisia pikkulintuja, mutta käen sentään onnistuin saamaan linssini taakse, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Käellä on tiettyjä haukkamaisia piirteitä, mutta nokka on erilainen.
lauantai 2. lokakuuta 2021
Haaparannasta yli
Kahden vuorokauden jälkeen oli aika poistua Suomulta. Koska lomaviikon loppu häämötti jo, se samalla tarkoitti, että auton keula täytyi kääntää kohti etelää.
Saadaksemme ajopäivään hiukan täytettä päätimme silti vielä koukata Ämmänvaaran kautta. Sinne on merkitty lyhyt luontopolku, jonka varrella olisi paitsi laavu myös näköalapaikka.
Niinpä kurvasime Suomulta aluksi kohti Räisälän lossia, joka kuljettaisi meidät Haaparantaan.
Haaparannasta yli, siis, viranomaisten vastustelusta huolimatta.
Tässä vaiheessa kävi ilmi, että Ämmänvaaraltakin löytyy joku vanha saamelaisten uhripaikka. Meillähän oli hiukan ongelmia Suomujärven uhripaikan kanssa, uskaltaakohan tuonne mennä lainkaan?
No, ehkä Mallan virheilmoituksetkaan eivät lopulta olleet henkivaltojen aiheuttamia. Löysin nimittäin netistä tietoa, jonka mukaan on tärkeää, että kopteria säilytettäessä sen propellit on taiteltu oikeaan asentoon. Jos näin ei tee, lavat saattavat säilytyksen aikana taipua, mikä vaikuttaa niiden pyörimisnopeuteen ja voi hämätä kopteria.
Eli pelko pois ja kohti Ämmänvaaraa! Vaaran juurella meitä odotti uudehko ja laadukas pysäköintipaikka.
Kartan mukaan Ämmänvaaran luontopolku sisältää paljon korkeusvaihteluita, mutta muutoin polku vaikutti helppokulkuiselta ja opasteet selkeiltä.
Ruokapaikaksi kaavailemamme laavu sijaitsi aivan vesirajassa, joten päätimme ensin kiivetä vaaran laella olevalle näköalapaikalle. Järjestys oli sikäli merkityksellinen, että täysin vatsoin jyrkkärinteisen vaaran huiputtaminen ei välttämättä onnistuisikaan.
Näköalapaikka tarkoitti käytännössä lavaa, josta saattoi tähystää Kemijärven suuntaan. Puusto peitti osan näkymästä...
... mutta puiden välistä erottuivat silti paitsi Kemijärven keskusta kirkkoineen...
... myös kauempana kohoava Pyhätunturi.
Riskeistä huolimatta päätin ulkoiluttaa Mallaa. Se oli virhe. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kun Malla nousi hieman korkeammalle, se kiekaisi taas:
Motor speed error. Land or return home promptly! ESC error.
Olin ennen lentoa tarkastanut propellien lavat, joten virhe ei mitenkään voinut liittyä niihin. Pidän itseäni rationaalisena ihmisenä, mutta kyllähän asia on niin, ettei tätä ilmiötä selitä enää mikään muu kuin joku noitajuttu tai muu lappalaisten kepponen.
En muistanut, millä puolella vaaraa uhripaikka sijaitsee, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laskea Malla alas. Vaikka veteen putoamisen vaaraa ei nyt ollut, kivikkoinen rinne ei ollut yhtään parempi vaihtoehto.
Saatuani Mallan reppuun huomasin, että merkitty polku jatkuu vielä näköalapaikalta eteenpäin. Jatkopätkää ei näkynyt sen enempää nettikartassa kuin opastauluissakaan. Lähdimme tutkimaan, mihin se johtaisi.
Polku laskeutui hieman alemmaksi, ja 200 - 300 metrin päästä eteemme tupsahti toinenkin maisemalava! Se näytti hiukan uudemmalta kuin vaaran huipulla ollut yksilö.
Uuden lavan kautta kiertävä polku muodosti rengasreitin, joka palasi huipulle nousevan polun varteen. Polku ei ollut vielä vakiintunut, vaikka opastolpat olivat jo paikallaan.
Jatkoimme rinnettä alas kohti rannassa olevaa Ämmänvaaran laavua. Puolikotatyylinen rakennelma oli kiva, mutta hiukan epäsiistissä kunnossa. Siihen päässee liian helposti niin maalta kuin mereltäkin.
Rannassa kokeilin varovasti laskea Mallan ilmaan. Tällä kertaa lennättäminen sujui hyvin. Ehkä vaaran laella ilmenneet ongelmat liittyivät vaaran pohjoispuolella olevaan kivikautiseen asuinpaikkaan; siellähän niiden uhripaikkojenkin täytyy olla. Todennäköisesti uhripaikkojen voimakentät eivät yltäneet vaaran etelärinteeseen, jossa nyt oleskelimme.
Ämmänvaaralta poistuttuamme jatkoimme Jumiskon kautta kohti Posiota. Tarkoitus oli ajaa illaksi Ukkohallaan, mutta Jumiskon sorateillä matkamme ei edennyt aivan ennakoitua vauhtia. Niinpä päätimme lopulta tavoitella vain Iso-Syötettä.
Kiireetön matkanteko on mukavampaa ja tarjosi meille mahdollisuuden tutustua Kirkkopolun merkitsemättömään osuuteen, joka alkaa Sirniöstä, Posio-Taivalkoski -tien varresta, ja jatkuu etelään kohti Mustavaaran kaivosta. Reitti näkyy kyllä pohjakartassa, mutta onkohan siitä enää mitään jäljellä?
Itse polulle emme nyt ehtisi, mutta tieto reitin kunnosta voisi olla hyödyllinen jatkossa. Niinpä ajoimme autolla paikkaan, jossa Kirkkopolku saapuu Posio-Taivalkoski -tien suunnasta:
Polku näytti ihan hyvältä, ja opaskylttikin oli vielä pystyssä. Emme odottaneet näinkään paljoa.
Seuraavaksi siirryimme kohtaan, jossa Kirkkopolku erkanee etelään, kohti Mustavaaraa:
Näillä paikkeilla reitti ei ollut erityisen selvä, mutta puissa kuitenkin oli punaisia nauhoja, jotka saattoivat liittyä asiaan. Voi tosin olla, että merkinnät johtavat vain kilometrin päässä olevalle Sirniönjoelle, jonka rannalla lienee laavu - tai sitten ei. Toisaalta Mustavaaraankaan ei ole kuin viisi kilometriä, joten ehkä tuota voisi joskus tutkia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)