Kirottua!

Vaikka parin vuorokauden takainen ajomatka Lieksasta Iso-Syötteelle (sisältäen myös vierailun Iso-Paloselle) tuntui pitkältä, siitä seurasi yksi hyvä asia: olimme jo miltei Lapissa.  Tarkalleen ottaen Lapin raja kulkee aivan Mustavaaran kaivoksen vieressä, joten sen ylittäminen ei enää vaatisi suuria ponnistuksia.

Tämä mielessämme jatkoimme kohti pohjoista ja paikkaa, jossa ajattelimme viettää seuraavan päivän: Suomujärvi.

Helpottaaksemme elämäämme päätimme tällä kertaa varata majoituksen hyvissä ajoin.  Yöpaikka löytyi sopivasti Hotelli Suomutunturista, joka oli viimein saanut uuden sisäänkäynnin ja ravintolatilat.  Aika pitkäänhän siellä operoitiin väliaikaisissa tiloissa takavuosien tulipalon jälkeen.

Mutta sitten liikkeelle! Suomujärvelle johtaa luontopolku, joka alkaa muutaman kilometrin mittaisen metsäautotien loppupäästä.  Melko hyvin merkitty polku eteni aluksi kumpuilevassa metsässä...

... jossa riitti lintujakin tähystettäväksi; kokolailla vakiokalustoa, tosin.

Hieman ennen Suomujärveä odotti aavistuksen rytöisempi pätkä, joka onneksi oli lyhyt.  Järven rannassa selvisi pian, miksi polku ylipäänsä on olemassa.

Suomujärven luoteiskulmassa on nimittäin hieno niemi, jonka kärjestä löytyy myös kylteillä osoitettu uimapaikka.  

Uiminen olisikin saattanut olla hyvä ajatus, mutta me päätimme keskittyä syömiseen.

Ruokailun aikana havaitsin vastarannalla jotain erikoista.

Rannalla olevat kiviröykkiöt paljastuivat seitakiviksi, eli kyse oli ikivanhasta saamelaisten uhripaikasta.  Joidenkin lähteiden mukaan sellaisten liepeillä saattaa asustaa myös seitahenkiä.

Kivet näyttivat hauskoilta, mutta niiden luo päästäkseen pitäisi kiertää koko Kelkkalahden poukama, eli kävellä pari kilometriä, ja vielä toinen mokoma takaisin.  Ääh, liikaa vaivaa!

Saadakseni kivistä lähikuvia päätin lähettää Mallan asialle.  Iloisesti pöristen Malla lentää kaahotti Kelkkalahden yli ja palasi kohta takaisin kuvien kera.

Seidalta palattuaan Malla kierteli vielä hetken yläilmoissa, kun se yhtäkkiä alkoi oudosti vaikeroida.  

Motor speed error.  Land or return home promptly! ESC error.

Siis mitä?  Malla oli aika korkealla ja vieläpä järven päällä, joten säikähdin ilmoituksia hieman. Houkuttelin kopterin äkkiä alas, käynnistin sen uudestaan ja tein testilennon.  Virhe toistui jälleen.

Aiemmilla retkillä mitään ongelmia ei ollut.  Tälläkin kertaa virheet ilmaantuivat vasta sen jälkeen, kun Malla palasi...  siis hetkinen...  seitakiveltä!

Onko mahdollista, että kiven kolossa todella lymyili joku seitahenki, joka hermostui, kun Malla pörräsi siinä ympärillä?  Onko Malla kenties saanut jonkun kirouksen päällensä!?

Tuollaisen pienen kopterin elekroniikka on herkkää, eikä se kestä mitään ylimääräistä kuormaa.  Mutta mitä asialle sitten voi tehdä?  Eihän kopteria voi viedä huoltoonkaan lähetteellä, jossa lukee, että laitteeseen on iskenyt joku kirous.  Nauraisivat.

Tilanne oli hankala.  En nähnyt asiaan muuta ratkaisua kuin sen, että patikoimme lahden ympäri seitakivien luo.  Ehkä saan hengen leppymään, jos puhun sille kauniisti.

Onneksi lahden pohjukan kiertävä polkukin oli hieno.

Lahden toiselta puolelta löytyi opastauluja, joissa kerrottiin, että seitakivet ovat lappalaisille pyhiä ja että niihin pitää suhtautua kunnioittavasti.  No, ehkä kopterirallini oli vähän siinä rajamailla.

Itse kivet olivat aivan veden rajassa.  Yritin kurkkia kiven koloihin ja huhuilin varovasti:  

• Päivää, minä siitä äskeisestä kopterijutusta vielä... Enhän minä millään pahalla enkä häiriöksi tahtonut olla, ihan vaan muutaman kuvan halusin ottaa.
• <hiljaisuus>
• Niin että voisikohan sen pörräyksen vaikka jo unohtaa, ja kirouksen mahdollisesti perua...?
• <hiljaisuus>

Vastausta ei kuulunut.  Ehkä henki oli poistunut paikalta, tai sitten murjotti jossain kolossaan.

Otin seitakivista vielä pari kuvaa rannan suuntaisesti.  Palattuani polulle löin samantien sääreni oksan karahkaan, joka törrötti polun poikki kaatuneesta kelosta.  Henki ei selvästikään ollut leppynyt.

Jälki ei ollut paha, mutta oksa teki aika kipeää.  Päätin varmuuden vuoksi puhdistaa jalan käsidesillä, jotta en itse saisi kirousta päälleni.  En ollut varma, tehoaako käsidesi sellaiseen, mutta muutakaan ei nyt ollut tarjolla.

Poistuimme seitakiviltä palataksemme takaisin lahden toiselle puolelle ja sieltä edelleen autolle.  Matkalla rouva yllättäen kompastui juurakkoon ja kaatui rähmälleen maahan... Tunsin verenpaineeni nousevan, tämä tietäisi sotaa!

Kohotin käteni nyrkkiin ja karjaisin väkevän vastaloitsun lahden toiselle puolelle:

"Hei, sinä siellä kiven kolossa!  Nyt sinä hemmetin maahinen perut sen kirouksen, tai minä tulen takaisin ja vyörytän kaikki kivesi järveen, josta niitä ei löydetä ennen seuraavaa jääkautta, jos sittenkään!"

Mitään ei vieläkään kuulunut, mutta minusta tuntui, että järven pinta väreili hieman.  Loppumatka autolle ainakin sujui ongelmitta, joten ehkä henki säikähti purkaustani.

Kelkkalahtea kiertäessämme kävi ilmi, että lahden poukamassa olevalle kodalle pääsee myös autolla.  Se on hyvä tieto, jos seitakivillä joutuu asioimaan vielä uudestaan.

Oli mukava palata Suomutunturille, kun siellä oli majoitus odottamassa.  Huoneestamme ei tosin lämpöä puuttunut, mutta voisiko laskettelurinteessä nähty lumi tuoda asiaan helpotusta?

Malla oli yhä hieman tokkurassa, joten lähetin Maurin tutkimaan tilannetta. 

Kyllähän rinteessä lunta oli, tosin pressun alla vain. Ehkä sitä ei ole syytä kaivella, tarvitsevat alkutalvesta kuitenkin.