Missä joet kohtaavat

Vapunaatto. Silloin on kevättä rinnassa, mutta ajankohtaan liittyy myös lieveilmiöitä. Mikä olisi sopivan rauhallinen paikka viettää vappua?

Asiaa lyhyesti pohdittuamme tulimme siihen tulokseen, että Raja-Joosepissa voisi olla rauhaisaa. Etenkään Luttojoen rantamilla tuskin on tähän aikaan vuodesta hulinoita (kesällä tilanne voi olla toinen).

Hiihdettyämme ja lumikenkäiltyämme pari päivää ajattelimme myös, että Luttojoella, ainakin sen pohjoisrannalla, voisi mahdollisesti edetä jo patikoiden. Tällä kertaa aavistelumme osuivat kohdalleen, sillä jokivarsi oli lumeton.

Vain retkelle suunnittelemamme lähtöpaikka ei toteutunut. Olimme ajatelleet ajaa Raja-Joosepin pysäköintipaikalle, johon olemme joskus kesälläkin jättäneet auton. Kuvittelimme, että P-paikalle menevää tietä aurataan talvellakin, mutta ilmeisesti näin ei tapahdu, koska tie oli yhä luminen.

Vauhtia ylläpitäen Subbe olisi ehkä ryöminyt alas jokivarteen asti, mutta paluumatka ylämäkeen olisi saattanut olla hankalampi. Koska emme haluneet koetella onneamme, otimme hiukan takapakkia ja pysäköimme auton rajavartioasemaa vastapäätä olevalle P-alueelle.

Pysäköintialueen vierestä lähtee pieni hiekkatie, joka vie vanhalle kolttasaamelaisten asuinalueelle. Tämäkin tie oli luminen, mutta silti kävellen kuljettavissa, joten jätimme lumikengät autoon.

Totta puhuen kuvittelimme tässä vaiheessa, että kyseessä on se Suomujoen kolttakenttä, josta luontoon.fi -sivustollakin puhutaan. Mutta ei se ollut, koska kyseinen kenttä on lännempänä, lähellä Aittajärveä.

Tie ja siitä erkaneva polku joka tapauksessa johtivat meidät Luttojoen varteen, Luttokönkäälle, jossa Lutto kohtaa etelästä virtaavan Suomujoen. Joki oli jo enimmäkseen vapaa, vaikka muutamia jäälauttoja näkyi vielä siellä täällä.

Odotusarvon mukaisesti Luton rantamilla ei ollut ruuhkaa. Kävelimme jokivartta itään lähimmälle tulipaikalle.

Sanotaan, että vappu ilman lunta on teeskentelyä, mutta jokiuomassa puhaltanut kylmä tuuli piti huolen siitä, että sään yleiskuva täytti vappuaattoon liitetyt kriteerit.

Nuotio olisi tietysti lämmittänyt, mutta eipä tuota tullut sytytettyä, kuten ei yleensä muutenkaan. Ilmapallotkin jäivät puhaltamatta, koska pelkäsimme tuulen vievän ne Venäjälle.

Paluumatkalla ajattelimme käydä katsomassa vanhaa kolttakylää. Kuljimme jokivartta länteen, kunnes Oskarinjärvestä laskeva puro lopulta katkaisi etenemisemme.

Kuten usein tähän aikaan vuodesta, puro oli kiusallisen syvä ja leveä, ja sen yli menevät sillat olivat joko huonokuntoisia tai poissa paikoiltaan.

Sopivaa ylityspaikkaa ei lopulta löytynyt. Pienehkö Oskarinjärvi olisi kyllä ollut kierrettävissä, mutta kun varsinainen kiinnostuksen kohteemme osoittautui olevan toisaalla, palasimme autolle. Raja-Jooseppiin pääsee tarvittaessa uudestaankin.

Kulman kulmilla

Saariselän aamu valkeni aurinkoisena. Se ei välttämättä tietäisi hyvää lumen määrälle, mutta maastossa voisi vielä päästä lumikenkäillen.

Päivän ohjelmaa mietittäessä esiin nousivat sellaiset paikannimet kuten Lemmenjoki ja Pielpajärvi. Molempiin oli kuitenkin jonkin verran matkaa, mikä lyhentäisi ulkoiluun käytettävissä olevaa aikaa.

Lopulta retkikohteeksi valikoitui Tolosjoki. Sinne päästäkseen ei tarvitsisi ajaa metriäkään, koska Kulmakurun reitille pääsee suoraan 4-tien varresta.

Lisäksi 4-tien länsipuolella on kaiken kaikkiaan rauhaisampaa kuin Saariselästä itään. Jo muutaman sadan metrin jälkeen kaikki häly on takana, ja maaston puolesta voisi kuvitella olevansa kauempanakin kairassa.

Itse latureitti oli jo tämän talven osalta suljettu, sillä se menee ainakin kahdessa kohtaa Tolosjoen yli. Arvelimme kuitenkin, että voisimme tavoitella Tolosjoen laavua, koska se ei edellytä joen ylitystä.

Ensimmäiset 2 - 3 kilometriä olivatkin mukavaa lumikenkäilymaastoa. Menin pari vuotta sitten koko reitin suksilla, ja tuolloin joen varteen laskeutuva kourumainen ura oli paikoin hankala hiihtää.

Nyt ensimmäiset ongelmakohdat tulivat eteen vasta Kuusiojan paikkeilla. Aikainen kevät oli saanut ojan lainehtimaan ja sulattanut lumet sen reunoilta. Se hidasti etenemistä, koska lumikengistä piti siellä täällä luopua.

Myös pienempiä ojia oli paljon, ja lukuisat lumisillat johtivat niiden yli. Joskus sellaiset ovat kavalia, mitä todisti matkan aikana kohtaamamme ikävä näky.

Lumisillan pettäminen lienee johtanut siihen, että purossa lojui kaksi ihmistä, mahdollisesti isä ja poika. Aluksi tietysti yritimme elvyttää heitä, mutta se oli liian myöhäistä. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

Hetkeä myöhemmin kävi ilmi, että vedessä oli enemmänkin ruumiita. Ilmeisesti koko suku oli hukkunut samaan puroon. Todella karmeaa!

Mieli mustana sinnittelimme Tolosjoen varteen, jota jatkoimme alajuoksun suuntaan. Joki oli juuri vapautumassa jäistä, eikä sen ylittäminen jäätä pitkin olisi enää onnistunut.

Rannassakin sai olla tarkkana, koska kiinteän maan ja joelle kurottavan lumitöyrään välistä eroa oli paikoin vaikea havaita.

Lumen määrä vaihteli paljon. Noin kilometri ennen laavua kyllästyimme vekslaamaan lumikenkien kanssa, ja käännyimme takaisin.

Onneksi joen varressakin oli muutama epävirallinen nuotiopaikka. Sellainen saisi nyt kelvata taukopaikaksi.

Aurinko helli meitä koko päivän ajan, mutta viikkoa tai paria aiemmin lumiolosuhteet olisivat ehkä olleet retkemme kannalta suotuisemmat.

Epätoivon vimmalla

Pian pääsiäislomamme jälkeen Suomeen iski lämpöaalto, joka sulatti lumet kotinurkiltamme. Tilanne yllätti meidät, koska emme olleet vielä ajatelleet kantaa suksia varastoon.

Vappuviikolla oli kuitenkin muutama vapaapäivä. Joko talvesta pitäisi kokonaan luopua? Idässä oli kyllä lumikartan mukaan 10 - 30 senttiä lunta, mutta se ei vuodenaika huomioiden suosisi sen enempää hiihtämistä kuin patikointiakaan, ja todennäköisesti sulaisi pois ennen kuin ehdimme paikalle.

Lyhyesti pähkäiltyämme pakkasimme taas sukset ja lumikengät autoon, ja suuntasimme pienen hämmennyksen vallassa kohti pohjoista. Tällä kertaa ehkä Saariselälle, vaikka myös Abisko ja Kvikkjokk nousivat vaihtoehtoina esiin jo ennen Kajaania.

Valinnan mielekkyys ehdittiin pitkän ajomatkan aikana kyseenalaistaa moneen kertaan. Vielä Rovaniemen korkeudellakaan lunta ei ollut nimeksikään, eikä Sodankylässäkään lumipeite olisi riittänyt hiihtämiseen.

Olisiko sittenkin pitänyt lähteä itärajalle? Lieksassa paistaisi aurinkokin. Kynnys myöntää virhe oli kuitenkin korkea, joten jatkoimme viimeiset kilometrit Saariselälle, jossa lumitilanne onneksemme näyttikin paremmalta.

Majoituimme pitkästä aikaa Saariselän Holiday Club -hotelliin. Pääasiassa siksi, että muut hotellit olivat jo sulkemassa oviaan, mutta valinta joka tapauksessa oli mainio. Superior-huoneen tarjoushinnalla (72 € / vrk) pääsi myös kylpylään, joten lomailuun liittyvät ulkoiset puitteet olivat kohdillaan.

Tässä vaiheessa pitkä ajomatka ei enää harmittanut. Erään arvostamani lauluntekijän sanoja lainatakseni:

Jos mopo hangessa liikahtaa
voi ladun varteen ratsastaa
siellä taivas odottaa
ei etelässä parempaa

Jos sukset vielä jalkaan saa
voi ylämäkeen ponnistaa
siellä taivaat aukeaa

Aikaa ei kuitenkaan ollut hukattavaksi, koska lumipeite hupeni pohjoisessakin vauhdilla. Niinpä lähdimmekin heti seuraavana aamuna suksimaan kohti Luulampea.

Rumakurun latua ei enää huollettu, mutta se oli silti kohtuullisessa kunnossa.

Auringonpaisteesta ei tällä kertaa saatu nauttia, vaikka keli muuten olikin mukava. Rumakurun kautta ei oltu ihan hetkeen kuljettu, joten siltäkin osin reitti tarjosi vaihtelua.

Luulammen latukahvila oli yhä auki, joten poikkesimme sinne munkkikahveille. Samalla kartutimme Rautulammen päivätuvan tulipaloon liittyvää tietouttamme.

Tulipalo oli kuulemma syttynyt, kun pari ranskalaistyttöä oli tuvassa yöpyessään kuivatellut vaatteitaan liian lähellä kaminaa. Päivätuvassahan ei periaatteessa pitäisi yöpyä lainkaan, mutta olosuhteet kai olivat hankalat.

Tytöt eivät palavasta tuvasta paetessaan ehtineet pelastaa kuin yhden makuupussin, jonka turvin he sitten viettivät loppuyön tuvan lähellä olevassa ulkohuussissa. Kengätkin paloivat, joten pelastusta piti odottaa siihen asti, että kämpälle osui muita kulkijoita.

Munkit syötyämme olimme taas voimissamme, joten päätimme paluumatkalla koukata Kiilopään tunturikeskuksen kautta.

Tässä vaiheessa matkan eteneminen hidastui, koska ylempänä tunturissa lunta oli niukasti, ja suksia piti kantaa useaan otteeseen. Eikä osittain jäistä rinnettäkään ollut helppo laskea.

Kiilopään ylitys vei sen verran aikaa, että tunturikeskukselle päästyämme hiukoi taas, joten päätimme pitää ruokatauon. No, onhan syöminen tavallaan osa tätä hommaa.

Hiihtoreissulta palattuamme menin HC-hotellin kylpylään, jota voi kyllä kehua. Uudehkot saunat ovat miellyttäviä, altaassa on riittävästi vettä ja pukuhuoneen ilmastointikin toimii.

En ole ihan viime aikoina kylpenyt Kiilo-ojassa, mutta kylpylän lämmin allas tuntui melkeinpä paremmalta. Lienen tulossa vanhaksi.