Kun kerot puhuttelevat

Ruotsista Kaaresuvannon kautta palattuamme päädyimmme yöksi Pallakselle, mikä viimeistään sinetöi sen, että Norjaan ei nyt olla menossa. Ylläksen pohjoispuolella kumpuileva Äkäskeron, Outakeron, Linkukeron ja Mustakeron muodostama rypäs sen sijaan vaikutti kiinnostavalta.

Etenkin Linkukeroa on silmäilty joskus aiemminkin, mutta Kerojärven vierestä lähtevälle rengasreitille ei ole koskaan päädytty. Järven vieressähän on hotellikin, joka tosin lienee avoinna vain talvisin, ja on lähinnä ulkomaisten matkailijoiden suosiossa (tai näin olen ymmärtänyt).

Nyt joka tapauksessa päätimme kiivetä Linkukeron harjanteelle. Myötäpäivään kulkien reitti vaikutti helpolta, koska nousu on melko loivaa.

Matkalla bongasimme suon laidasta tyttöhirven, joka tuijotti meitä kauniilla silmillään. Metsästysaikana silmien räpyttely tuskin olisi auttanut, mutta nyt hirvi ei edes tainnut kokea meitä uhaksi, koska se juoksi metsään vasta lähestyttyäni sitä puskat rytisten.

Ylempänä kerolla oli todella hienoa, mutta polulla ei silti näkynyt muita kulkijoita. Jos ihminen ei 30 asteen helteelläkään hakeudu tällaisiin paikkoihin, minne sitten?

Muutaman kilometrin päässä kohoava Mustakero oli myös näyttävän näköinen, ja itse asiassa hieman Linkukeroa korkeampikin.

Reitin varrella ei (enää?) ollut laavua tai edes kunnon tulipaikaa, mutta se ei oikeastaan haitannut, koska matalassa varvikossakin oli mukava istuskella. Huonolla säällä joku suoja olisi tietysti kiva.

Linkukeron retkestä jäi miellyttävä jälkimaku. Harjanteella on kaunis laki, ja Pallastunturitkin näkyvät pohjoisen suunnassa mukavasti. Vaikka laen ylittävää polkua on jonkun verran menty, kulkijoita lienee yleisesti ottaen vähemmän kuin muilla Ylläksen kukkuloilla.

Huomattumme Panorama-hotellin mainostavan ilmastoituja huoneitaan jatkoimme keroilta Leville yöksi. Ajatus viileämmästä yöstä tuntui kuuman päivän päätteeksi hyvältä.

Muotovalio

Matkamme Ruotsin puolella alkoi lähestyä loppuaan. Vaikutti siltä, että emme tällä kertaa etenisi Norjaan asti, mutta ehkä niin olisi hyvä, koska ajaminen tuntui Ruotsissakin paikoin työläältä.

Etenkin ruotsalaisten tienrakennuskäytännöt ottivat voimille. Esimerkkejä:

1. Ennen Bodenia päällystettiin tietä. Uudella asfaltilla nopeusrajoitus oli 70 km/h, joka sitten vaihtui 80 km/h -rajoitukseksi. Ehdin juuri nostaa nopeutta, kun kuului hirvittävä pamahdus. Uuden ja vanhan asfaltin väliin oli jätetty jyrsitty kohta, johon täräytin vauhdilla.

Ej helvete! Miksi asfaltin terävästä reunasta ei varoiteta kuoppamerkillä, vaan nostamalla nopeusrajoitusta?

2. Nikkaluoktan tietä korjattiin myös. Tiellä olevia railoja paikattiin, mutta ei uudella päällysteellä, vaan roiskimalla öljysoraa (tai mitä se puhallettava törky nyt onkaan) pitkin tietä. Lopputuloksena tie oli kymmenien kilometrien matkalta täynnä pieniä kiviä, jotka ropisivat tuulilasiin aina, kun auto tuli vastaan. Ja ne kivet, jotka eivät lentäneet tuulilasiin, ajautuivat vanteisiin ja jarruihin niin, että viimeisimmät lakkasivat vinkumasta vasta lähellä Suomen rajaa.

Ej helvete! Jos paikkamassaa ei mitenkään saada osumaan railoihin, pitäisikö tie sittenkin korjata uudella asfaltilla? Tai jotenkin harjata ne kivet pois?

3. Kuten kaikkina aiempinakin kesinä, varsinaiset tienparannustyöt suoritetaan räjäyttämällä tiet tuhannen päreiksi, minkä jälkeen liikenne ohjataan viisisenttiselle kivimurskeelle, jota pitää kyntää kilometrikaupalla.

Ej helvete! Mitään muita vaihtoehtojako ei sitten ole? Mahtaisiko väliaikainen rinnakkaistie olla ratkaisu? Asian ehkä ymmärtäisi, jos Ruotsi olisi sotatilassa, mutta tämähän ei - kenties Malmöä lukuunottamatta - ole tilanne.

Toisaalta Ruotsista löytyy paljon hyvääkin. Nikkaluoktasta palattuamme jäimme vielä toiseksi yöksi Kiirunaan, josta sitten suuntasimme Vittangin ja Yli-Sopperon kautta takaisin Suomeen, Kaaresuvantoon.  Matkan varrelle osui kohde, joka näyttää Google Mapsissakin mielenkiintoiselta: Kuormakka.

Kuormakan muotoja on ihasteltu aiemminkin, mutta nyt päätimme viimein kivuta kyseiselle vaaralle. Tai ehkä se on tunturi, Suomessa ainakin olisi.

Kuormakalle pääsee kätevästi 45-tien itäpuolelta olevalta pistotieltä. Mönkkäriuraa seuraten liki 700 metriin kohoava laki on helpohkosti tavoitettavissa.

Itse kuitenkin oikaisimme Kuormakan luoteispuolella olevan pienemmän harjanteen kautta. Muutama pusikkoinen hukkanousu ja -lasku vain kohottaa retkiseurueessa vallitsevaa tunnelmaa, ja saa lihakset lämpimiksi ennen kuin varsinainen kiipeäminen alkaa.

Kuormakan laella oli pieni tuulisuoja, joka tosin näytti rakennetun pikemminkin todellista tarvetta kuin retkeilijöiden viihtyvyyttä ajatellen.

Onneksi töppäreen suojaisemmalta puolelta löytyi mukava sopukka, jossa oli hyvä evästellä ilman, että puolet omaisuudesta lentää pitkin tundraa.

Lännempänä taivaanrannassa näkyi isompia vuoria, joita tietysti yritimme parhaamme mukaan tunnistaa.

Ensimmäinen arvauksemme oli se, että kuvan oikeassa reunassa näkyvä lumihuippuinen vuori on Kebnekaise. Voisivatko vasemmassa reunassa näkyvät huiput tällöin kuulua Akka-tunturille?

Näkymän rekonstruointi Google Mapsilla kuitenkin paljasti, että vasemmanpuoleiset kohoumat taisivatkin olla Abiskon kukkuloita...

... ja oikealla näkyneet lumihuiput kuuluivat Norjalle.

Kuormakalta oli hauska tähystellä Lappia, mutta lopulta piti palata autolle, tällä kertaa mönkkäriuraa tavoitellen.

45-tien läheisyydessä olisi ollut muitakin mielenkiintoisia vaaroja, kuten esimerkiksi Jierivaara, mutta riittääpähän kiipeämistä tuleville matkoillekin.

Jetset-laakso

Kiirunan Arctic Eden -hotelli on sitten viime vierailun päätynyt Best Western -ketjuun. Hotellin toimintaan muutos ei kuitenkaan ole suuremmin vaikuttanut. Vaikka hotellirakennus (entinen koulu) on edelleen hiukan rähjäisen näköinen, se on sisältä hyvinkin viihtyisä.

Edenissä vietetyn yön jälkeen automme keula kääntyi kohti Nikkaluoktaa. Tavoite siis oli, että pystytämme telttamme Nikkaluoktassa operoivan yrityksen alueelle, ja teemme siitä päiväretkiä läheisille tuntureille.

Välittömästi Nikkaluoktaan saavuttuamme kävi selväksi, ettei suunnitelmamme tulisi toteutumaan. Ahtaat parkkipaikat olivat tupaten täynnä, ja linja-autot kuskasivat tauotta paikalle niitä, joilla ei ollut omaa autoa mukanaan. Paikka tuntui jotenkin luotaantyöntävältä.

Päivitimme suunnitelmamme pikaisesti. Nikkaluoktaa lähestyessämme olimme ajaneet ohi levähdyspaikasta, joka sijaitsi muutama kilometri Nikkaluoktasta Kiirunan suuntaan. Palasimme sinne, pysäköimme alueen reunaan ja lähdimme kipuamaan viereiselle Alip Gáhttarille. Se saisi kelvata hiukan pilvisemmän päivän ohjelmaksi.

Ohjelman muutos oli onnistunut. Puskainen rinne tosin sai vaimon äreäksi (hanuri-sanaa käytettiin, vaikka rouva jälkikäteen kiistikin asian), mutta ylös päästyämme kaikki oli taas hyvin.

Alle 700-metrinen Alip Gáhttar ei ole alueen muihin mäkiin verrattuna kovin korkea, mutta laelta avautui ihan kelpo näkymä Vistasin laaksoon.

Parinkymmenen kilometrin päässä kohoava Kebnekaise jäi silti muiden töppäreiden taakse, eikä Kaukokaan voinut nousta niin korkealle, että se olisi osannut kertoa, mitä vuorella tapahtuu.

Suuret vuoret tuntuivat muutenkin saavan Kaukon pään sekaisin. Kertaalleen Kauko hukkasi GPS-signaalinsa ja lähti laukkaamaan kohti Norjaa, mutta sain vielä houkuteltua sen takaisin.

Paluumatkalla koukkasimme Alesjaureen menevän polun kautta. Se helpotti etenemistä, mutta jos hiukan yksitoikkoista polkua pitäisi mennä 30+ kilometriä... No, Visstasvaggia kulkiessaan ainakin ehtisi käydä läpi kaikki mieltä askarruttavat asiat.

Vierailumme jetset-laaksoon jäi lopulta ennakoitua lyhyemmäksi, mutta arvelen silti, että Nikkaluokta on nyt riittävässä määrin nähty. ✓