Gargia kun taakse jäi

Täytyy sanoa, että yömajana toiminut Gargia Fjellstue oli mukava kokemus. Henkilökunta oli erittäin palvelualtista, ja paikka muutenkin vastasi käsitystäni modernista "tunturituvasta" - vaikka se ei ihan tunturissa sijainnutkaan.

Muita vieraita fjellstuessa oli aika vähän, mitä respassa työskennellyt kaverikin ihmetteli, koska sää oli ulkoilua ajatellen mitä parhain. Vieraslista käsitti itseni lisäksi lähinnä saksalaispariskunnan sekä pari amerikkalaista tyttöä, joihin törmäsin useaan otteeseen.

Näin tytöt ensimmäisen kerran palatessani kanjonista, jonne he olivat matkalla maastopyörillä. Toisen kerran tapasimme vesiputoukselle vievän reitin varrella. Putous tosin jäi tyttäriltä näkemättä, koska he olivat lähteneet seuraamaan väärää polkua. Onneksi itselläni oli vesiputouksesta noin miljoona valokuvaa, joilla uuvutin heidät istuessamme iltaa tunturituvalla.

Ennakkosuunnitelmastani poiketen en lopulta jäänyt pyörimään Kautokeinoon, vaan päätin jatkaa Pallakselle yöksi. Ehkä eniten valintaan vaikutti se, että Pallas-hotellin retkeilyhuoneen hinta oli varsin siedettävä, 63 €. Kautokeinossa olevan Thon-hotellin edullisuus ei ainakaan kesällä häikäissyt. Tosin pyydettiinhän Pallaksen retkeilyhuoneestakin huhtikuussa 190+ euroa...

Tämän päivän retkiohjelma oli kuitenkin vielä avoin. Pallaksen seudulla on paljon tuttua, mutta karttaa hetken tutkituani huomasin, etten ole koskaan käynyt Sammaltunturin huipulla. Valinta oli siis lopulta helppo: auto parkkiin Lommoltunturin kupeeseen, ja siitä liikkeelle kohti Mustavaaraa ja Sammaltunturia.

Alkumatka eteni latupohjaa pitkin, mikä oli nopeaa mutta tylsää. Harmillisesti taivaalle ilmestyi juuri ennen retkeä pilviä, jotka himmensivät ruskan kirkkaimman väriloiston.

Sammaltunturin laella näkyi olevan joku säähavaintoasemakin. Tunturista laskeutuessani tavoittelin Mustavaaran tupaa, joka ei ensin ottanut löytyäkseen. Päätin suhtautua asiaan suunnistusharjoituksena, mutta kun läheisestä kuusikosta alkoi kuulua outoa pöhinää, keskeytin harjoituksen ja painelin suoraan tuvalle.

Tarkkailuluokalla oleva digikamera on edelleen toiminut, ts. kaikki sillä otetut kuvat ovat yhä tallella. Eilen laite kuitenkin aiheutti muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, kun olin siirtämässä sillä otettuja kuvia läppäriin. Tiedonsiirto nimittäin katkesi kesken kaiken, ja tämän jälkeen kameran muistikortilla ei enää näyttänyt PC:stä katsoen olevan kuvia.

Olin ihan varma, että kuvien katoamiseen liittyvä ongelma oli toistunut, mutta yllättäen kuvat kuitenkin näkyivät kameralla katsottaessa. Ja kun liitin kameran uudestaan PC:hen, kaikki näytti taas olevan kunnossa... Huh!

Epätietoisuus matkan jatkosta puskee taas pintaan. Tähän asti aamurutiinit ovat olleet turvallisen tuttuja: juomapullo ja termari täyteen, Jykeroä reppuun, edellisen päivän hikiset vaatteet päälle ja menoksi.

Täytynee tunnustella oloa aamulla. Välillä pitäisi ehkä käydä juoksemassakin.

Vähän suurempia helmiä

Yövyin Altassa Thon Hotel Vicassa, joka on konstailematon, kenties vähän nuoremmalle väelle suunnattu hotelli. Huone oli pienehkö mutta siisti, ja aamupala oli norjalaiseen tapaan hyvä.

Liikenteen melu hiukan haittasi alkuillasta, mutta se hiljeni yöksi. Heräsin kuitenkin yöllä kerran, kun puhelin piippasi. Holiday Innihän se siellä sähköpostitse tiedusteli, että kuinkas vierailu Oulun hotellissa mahtoikaan sujua.

Aamulla käänsin auton keulan Kautokeinoon ja Hettaan menevälle 93-tielle. Kun kesäkuussa ajelimme Karigasniemeltä Kautokeinoon, kiinnitin majoitusta etsiessäni huomiota samaisen tien itäpuolella olevaan Gargia Fjellstueen, jota netissä kovin kehuttiin. Gargia jäi tuolloin näkemättä, mutta asia palasi nyt mieleeni, kun muistin sieltä tehtävän päiväretkiä Sautsoon, josta löytyy Pohjois-Euroopan suurin kanjoni.

Gargiasta on Sautsoon kymmenisen kilometriä, eli aika paljon. Mutta jos vanhaa postitietä (Gargiaveien) jatkaa tunturituvan ohi - kuten itse tein - pääsee autolla lähemmäksi kanjonia niin, että patikoitavaa kertyy vain 4 - 5 kilometriä suuntaansa. Reitin alkukohdassa on levike, johon mahtuu useampikin auto parkkiin.

Polun alkuosa on leveää mönkijäuraa, jota on helppo edetä. Polulle päästyäni ehdinkin harmitella, että olisi pitänyt lähteä liikkeelle juosten. Loppupätkä kuitenkin sisälsi muutamia kosteita ja mutaisia paikkoja, joita olisi ollut ikävä loikkia lenkkareissa.

Matkan varrella oli myös kolme jokea. Näin syyskuussa niiden yli pääsi helposti kiveltä toiselle hyppimällä, mutta vielä heinä-elokuussa homma olisi todennäköisesti edellyttänyt jonkin sortin kahlaamista. Alkukesästä jokien ylittäminen voi olla vaikeaa.

Patikointi kanjonille kestää 1 - 2 tuntia, mutta näkymät ovat vaikuttavat. Kevon kanjonikin on hieno, mutta Sautso on vielä kertaluokkaa jylhempi. Tämän tietää esimerkiksi siitä, että Kevolla ei pelota, mutta Sautson kanjonin reunalla paikoin hirvittää.

Kanjoni on syvä ja sen seinämät miltei pystysuorat. Itse en heti laskeutunut rotkon reunamille, vaan seurasin ensin kanjonia ylempänä tunturissa, jossa oli kiva kulkea.

Kun viimein siirryin lähemmäksi kanjonia, mietin ensin, että uskaltaakohan reunalle mennä ollenkaan kurkkimaan. Sen vieressä oleva rinnekin oli jyrkkä, ja kompastelu tietäisi kasapäin vaikeuksia. Kävin ottamassa muutaman kuvan, mutta jokaisen otoksen jälkeen tuntui hyvältä, kun pahin putoamisvaara oli ohi.

Hiukan kauempana kanjonin reunasta oli koivikkoista mutta kohtalaisen helppokulkuista maastoa. Kanjonin alkupäästa löytyi virallinen näköalapaikkakin, jossa kulkijoiden turvaksi oli viritetty jonkinlainen kaide. Sen takaa kanjonia pystyi ihailemaan jotenkin hallitusti.

Kanjonilta autolle palattuani ajattelin ensin ajaa postitietä takaisin Altan suuntaan ja jatkaa sitten 93-tietä Kautokeinoon. Matkalla pysähdyin Gargia Fjellstueen kahville.

Koska paikka vaikutti mukavalta, eikä minulla oikeastaan ollut kiire mihinkään, päätin lopulta jäädä Gargiaan yöksi. Hintakin oli nettisivulla ilmoitettua hintaa edullisempi - olkoonkin, että myöhemmin ulosmittasin saavutetun hyödyn tilaamalla yli kymmenen euroa maksaneen oluen.

Huoneen saatuani kello oli vasta kaksi, joten ehtisin vielä käymään jossakin. Kävi ilmi, että tunturituvalta johtaa lyhyt (1.5 km) polku läheiselle vesiputoukselle. Täytin siis vain vesipulloni ja aloin lompsia kohti Orrefossenia, jolla nimellä putousta kutsutaan.

Orrefossen ei liene Norjan korkein putous, mutta suomalaisin silmin katsottuna silti hieno. Mukavaa oli myös, että putouksen laelle pääsi kipuamaan helposti. Aamulla vesiputous olisi ehkä näyttänyt vieläkin paremmalta; iltapäivällä aurinko paistoi jo hieman epäedullisesta suunnasta.

Huomenna yritän uudestaan lähestyä Suomea. Vai löytyisiköhän Kautokeinosta jotain mielenkiintoista?

Melkein Haltilla

Haltitunturi ei ole koskaan herättänyt minussa suuria tunteita. En oikeastaan tiedä, miksi. Onhan kyseessä Suomen korkein tunturi, mutta ehkä intoa latistaa se, että samanlaisia kumpareita löytyy muista Pohjoismaista pilvin pimein.

Tänään sain silti päähäni, että Haltilla olisi kiva käydä. Ei kuitenkaan Kilpisjärveltä käsin, koska se edellyttäisi päiväkausien patikointia, vaan Norjan puolelta, Guolasjavrilta lähtien.

Asiaan liittyi yksi ongelma: minulla ei ollut Haltin karttaa. Suomen puolella toki myytiin alueen karttoja, mutta niiden kantama loppui Norjan rajalle, joten niistä ei ollut hyötyä. Halti ehkä löytyisi ilman karttaakin, mutta ainahan riskinä on se, että omista harrastuksista aiheutuvat kulut lankeavat lopulta muiden veronmaksajien maksettaviksi.

Päätin kaikesta huolimatta tavoitella Guolasjavria. Voisin ilman karttaakin loikkia ainakin järven lähimaastossa ja samalla nauttia auringosta ja tunturimaisemista. Niinpä ajelin Kilpisjärveltä Skibotniin ja käännyin sieltä kohti pohjoista.

Birtavarreen päästyäni minua onnisti. Jokerikaupasta löytyi norjalainen Kåfjordin alueen ulkoilukartta, joka kattaa myös Haltitunturin. Karttaa tutkiessani huomasin, että Guolasjavrille menevän tien varrella on itse asiassa paljon muutakin mielenkiintoista: vesiputouksia, näköalapaikkoja, polkuja, tupia, laavu, ...

Muutin suunnitelmaa. Birtavarresta tunturiin ajettuani pysäköin auton jo Paulanhyttanin kohdalle ja lähdin kiertämään Sabetjohkastieniä. Sen varrelta avautuisi hieno näkymä Kåfjorddaleniin, jota olin juuri kiemurrellut ylös kapeaa serpentiinitietä pitkin. Kaiken lisäksi reitin pitäisi opastetaulujen mukaan olla merkitty, mikä ei tosin käynyt ilmi juuri ostamastani kartasta.

Merkityn polun seuraaminen olisikin edellyttänyt sellaisia kykyjä, joita minulla ei selvästikään ollut, mutta toisaalta reitti oli sen verran lyhyt, ettei asia suuremmin kirvellyt. Reilut pari tuntia pyörittyäni ja eväät syötyäni palasin autolle, ajoin takaisin Birtavarreen ja jatkoin matkaa kohti Altaa, josta löysin seuraavan yöpaikkani.

Vielä ei siis tärpännyt, mutta ehkäpä joku päivä selviydyn Haltille asti.