Sound of Something

Sallaisessa oli jälleen hyvä yöpyä, ja uudehkossa saunassakin oli kiva käydä. Aamulla naapurivaunujen isännät juttelivat, että helteisestä päivästä huolimatta ilman lämpötila oli yöllä käynyt nollassa. Meillähän Adrian ulkolämpötilamittari näyttää mitä sattuu, mutta houkutus osallistua keskusteluun -14 C:n ennätyslukemalla oli silti suuri.

Edellisenä päivänä retkikohdetta ei aluksi meinannut löytyä, joten halusimme nyt tehdä elämämme yksinkertaiseksi. Sallaisesta olisi helposti päässyt vaikkapa Salmijoenkurun suuntaan menevälle polulle, mutta päätimme silti ajaa Sallan luontokeskuksen parkkipaikalle tarkoituksenamme kipaista Ruuhitunturille, jota olimme jo aiemmin Aikkipetsin ja Isovaaran suunnasta silmäilleet.

Koska Sallatunturit lähireitit eivät ole meille tuttuja, Ruuhitunturi oli muutenkin kiinnostava kohde. Pirttivaaran yli menevää polkua pitkin matkaa olisi kuutisen kilometriä suuntaansa.

Toisinaan hieman vierastamme kansallispuistoissa meneviä reittejä, mutta Ruuhitunturin polku ei yllättäen ole sellainen, koska kansallispuisto sijaitsee pääosin Hautajärventien itäpuolella. Ison tien läheisyys näkyi kuitenkin siinä, että rinteestä kuului hetkittäin melkoista kälätystä. "Sound of Salla", luki kyltissä, mutta ehkä kyse ei ollut siitä.

Nousu 472-metriselle Ruuhitunturille ei tuntunut erityisen raskaalta, koska rinne on enimmäkseen aika loiva. Enemmän puhinaa aiheuttikin Pirttivaaran ylitys. Vaaralta kuitenkin avautuu hieno maisema idän suuntaan.

Ruuhi-sanasta tulee ensimmäisenä mieleen kapea veneenraahka, mutta se kai voi tarkoittaa myös maastossa olevaa samantapaista muotoa. Ehkä tunturin itäpuolella voi jotain sellaista nähdäkin, vaikka tällaisia notkoja on tietysti maailma täynnä.

Tunturissa oli hyvä lentokeli. Tällä kertaa mukana oli Mauri-kopteri, jota olen enenevässä määrin alkanut kantaa mukana Mallan sijasta. Maurin kantama on pidempi, ja lisäksi se on Mallaa hiljaisempi, millä nyt saattaa olla merkitystä silloin, kun lähistöllä on muita ihmisiä. Yleensä kuitenkin välttelen lennättämistä sellaisissa tilanteissa.

Ruuhitunturilla oleva näkötorni varmistui samaksi rakennelmaksi, jota muutama päivä aiemmin Isovaaralta tähystin. Matalahko torni vaikutti yhä kohtalaisen hyväkuntoiselta, vaikka ihan uusi se ei enää ole. 

Näkoalatasanteelle asennettua karttaselitettä oli vähän vaikea tulkita, koska kaukana olevat tunturit ovat kovin saman näköisiä. Ja monet niistä Venäjän puolella; tärkeimpänä tietysti alkuperäinen Sallatunturi, joka on liki 100 metriä nykyisin tuntemaamme korkeampi.

Näkötornin lisäksi alempana rinteessä on myös autiotupa ja isompi päivätupa, jossa nähtävästi talvella toimii latukahvila. Kartan mukaan alueella risteileekin aika paljon hiihtolatuja, joista vain pieni osa on meille tuttuja. Tämä asia täytyy laittaa korvan taakse.

Koska sää suosi, päätimme palata autolle Siskellampien kautta. Matkaa olisi hieman enemmän, mutta kartasta arvioiden maasto vaikutti hyvältä, mikä sittemmin osoittautuikin todeksi. 

En tiedä, millaista Pirttivaaran pohjoispuolella on, mutta kaakkoiskulman jänkätaival ainakin on kaunis.

Vaikutti siltä, että Ruuhitunturin vierailu oli lomamme viimeinen retki. Loman loppuminen korpeaa aina vähän - etenkin näin loppukesästä - ja tällä kertaa vielä enemmän kuin normaalisti, koska pohjoisessa olisi yhä ollut tarjolla aurinkoisia päiviä. Toisaalta lomalta paluuta ei näin vanhoilla päivillä enää viitsi venyttää viimeiseen asti, koska loman jälkeen täytyy kuitenkin... noh, hetki levähtää.

Elokuinen reissumme sisälsi tavallista enemmän hitaita teitä. Se sai hetkittäin pakkamme sekaisin, koska autossa istuminen vei poikkeuksellisen paljon aikaa, mikä oli poissa muusta tekemisestä. Tähän täytyy jatkossa enemmän kiinnittää huomiota.

Sallasta poistuttuamme ajelimme illaksi Kylmäluomaan, josta matkamme viikkoa aiemmin oikeastaan alkoi. Kylmäluomassakin pääsi saunaan, jossa keskustelimme miesporukassa renkaista ja rengaspaineista. Naisten puolella saattoi olla muitakin aiheita.

Eastern Longitudes

Julkaisin aiemmin videon pohjoisilta leveyspiireiltä. Tein sittemmin myös toisen, joka seurailee itäisiä pituuspiirejä.

Linkki videoon

Rukouksen voimasta

Rukoukseni (vai oliko se valitusvirsi?) on kuultu, sillä uusimmista Paratiisi-myslipakkauksista saa jälleen myslin ulos. Tuskin maltan odottaa, että DNA julkaisee korjatun version kaukosäätimestään.

Vasta-aineista

Elokuisena iltana yöpaikkamme ohitse ajanut tukkirekka ei jäänyt aivan ainutkertaiseksi tapaukseksi, sillä aamuyöllä neljän aikaan ohi rymisteli toinenkin auto, ja aamun aikana vielä pari lisää. Muuten tien poskessa oli hyvä yöpyä, vaikka paikka ei maisema-arvojensa puolesta vastannutkaan hienoimpia puskaparkkeja.

Tukkirekat herättivät silti myös huolta. Ajavatko rekat Jäkäläharjujen suuntaan, kuten meilläkin oli aikomus? Kohtaaminen kapealla tiellä ei välttämättä olisi helppoa.

Ja kun rekka pysähtyy lastaamaan tukkeja, se saattaa tukkia tien ja pysäyttää etenemisemme 1 - 2 tunniksi, luulen. Isot autot myös ajoivat soratiellä varsin reipasta vauhtia, ehkä 40 - 50 km/h, kun itse ylsimme parhaimmillaan 20 - 30 km/h nopeuteen. Saatoin kuvitella tilanteen, jossa rekka saavuttaa meidät, ja keskellä työkiireitään oleva kuski kiroaa edessään hidastelevaa turistia: "Mene nyt v*ttuun siitä!"

Päätimme silti jatkaa kohti Jäkäläharjuja. Aamupalan aikana ohitsemme kiiruhti jälleen kaksi täyteen lastattua rekkaa, joten ehkä menisi hetki, ennen kuin ne ehtivät takaisin.

Päivän määränpää oli kuitenkin hämärän peitossa. Alustavan suunnitelman mukaan ajaisimme ensin Siurujoen risteykseen, josta kääntyisimme pohjoiseen, kohti Tulppiota. Matkan varrella olevat tunturit - Maaimmainen Sotatunturi ja Rannimmainen Sotatunturi - kiinnostivat ainakin kuvausmielessä. Rakkaisille töppäreille saattaisi olla hankala kiivetä, mutta niiden välissä on kartan mukaan kota, jossa voisi kävellen piipahtaa.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet toivotulla tavalla, tai ainakaan toivotulla nopeudella. Ajaminen oli todella hidasta, tyypillisesti 10 - 15 km/h. Tie ei ollut tolkuttoman huonokuntoinen, mutta siellä missä vesi oli syönyt soran pois, jäljellä oli lähinnä pieniä kiviä.

Erityisen hidas oli Jäkäläharjujen ja Palo-Naavaselän välinen osuus. Onneksi tällä välillä ei ole hankalia siltoja, eikä maavaran kanssakaan ollut kohtuuttomasti ongelmia, kun varovasti ajoi.

Pohdiskelin silti matkan aikana, että olemme autoilun suhteen päätyneet vähän hassuun tilanteeseen. Meillä on kotona Subaru, joka olisi kuin kotonaan tällaisilla teillä, mutta ajamme sillä lähinnä päällystettyjä teitä. Ja sitten meillä on etuvetoinen pakettiauto, jolla kynnämme läpi kaikki maailman metsäautotiet.

Jälkeenpäin seurasin YouTubesta myös erään englantilaisen pariskunnan etenemistä samoilla kulmilla. He tosin matkasivat moottoripyörillä, mikä onkin ketterämpi tapa.

Siurujoen varressa olevaan risteykseen päästyämme päätimme luopua tavoittelemasta Sotatuntureita ja Tulppiota. Tulppioon olisi ollut vielä 40 kilometriä, ja seuraavana päivän sieltä Marttiin 60 km lisää. Olimme Naruskantie mukaan lukien jyryyttäneet pieniä sorateitä jo 100 km, mikä alkoi riittää.

Marttiinkin olisi vielä 30 kilometriä, mutta sen jälkeen olisimme taas asfaltilla. Pieni pettymyksen tunne mielessä - ainakin omassani - jatkoimme Värriöjoentieä kohti ihmisten ilmoja.

Retkihammasta kolotti silti yhä. Ruotsukainen kiinnosti, mutta myös sinne päästäkseen olisi pitänyt körryyttää kilometrikaupalla tietä, jonka kunnosta ei ollut tietoa. Normaalioloissa tämä ei olisi ollut ongelma, mutta Naruskajärvi-Martti -etapin jälkeen sorateihin liittyvät vasta-aineet olivat hieman koholla. 

Ruotsukaista puntaroidessamme huomasimme kuitenkin, että Värriövaarantie näytti hyväkuntoiselta. Niinpä ohjastin Reiskan tien varressa olevalle levikkeelle, josta lähdimme lompsimaan metsäkoneuraa pitkin kohti lähellä olevaa Kota-aapaa.

Näillä kesäreissuilla on hyvä muistaa, että retkeily ei edellytä mitään erityisiä rakennelmia. Valmis kulku-ura on silti plussaa, jos se johtaa paikkaan, joka näyttää kartassa hyvältä. Kuten Isovaara muutamaa päivää aiemmin, myös Kota-aapa vaikutti tällaiselta kohteelta.

Suon suuntaan johtava ura oli aavistuksen mutainen, mutta aavalle kurottavassa niemekkeessä oli hyvä edetä.

Ruotsukainenkin kurkki aavan takaa, mutta kopterillakaan ei sinne asti yltänyt. Aurinkoinen aapa oli kuitenkin näyttävä.

Vaikka Kota-aavan retki ei isossa mittakaavassa yllä retkiemme kärkikymmenikköön, muutaman kilometrin patikointi aavan laitaan ja takaisin lievitti aamupäivän reittivalintaan liittyvää pettymystä. 

Olen ennenkin miettinyt, että näitä retkikohteita pitäisi jotenkin pisteyttää. Vaikka asiaan on vuosien myötä syntynyt näkemystä, kohteiden arvioiminen jälkikäteen on silti hankalaa, työlästäkin. Mutta ehkä Kota-aavalle voisi asteikoilla 1 - 5 myöntää kaksi tähteä; hyvää Koiransuolikkoaapa-tasoa, siis.

Illaksi ajelimme taas Sallaan, Sallainen-alueelle. Lomaviikon loppu häämötti jo, mutta ainakin yhdeksi päiväksi pitäisi vielä olla aurinkoa tiedossa.

Nutipää?

Voisi ajatella, että kulla on murremuoto kulta-sanasta, mutta ruotsista käännettynä se voi tarkoittaa myös nutipäätä. Todennäköisesti tässä ei kuitenkaan ole kyse nutipäänojan vesiputouksesta.

Linkki videoon

Lapin oikoteitä

Isovaaran retken jälkeen ajelimme seuraavaksi yöksi Sallaan, Sallainen-leirintäalueelle. Olemme joskus aiemmin pari kertaa yöpyneet alueen mökeissä (tai ehkä ne lähinnä huoneistoja ovat), mutta nyt oli aika tutustua myös Sallaisen caravan-palveluihin.

Alue on viihtyisä, ja hiukan isompi kuin mitä ensisilmäyksellä näyttää. Huoltotilat ovat uudehkot ja saunaankin pääsee. Sähkö laskutetaan kulutuksen mukaan, mikä on reilu käytäntö, vaikka veloitettu hinta - vierailumme aikaan 28 c/kWh - ei olekaan erityisen edullinen. Tosin eipä tuosta kovin monen euron laskua ehdi yön aikana kertyä.

Sallasta matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Määränpäästä ei ollut täyttä selvyyttä, mutta seuraavat paikat kiinnostivat meitä:

• Naruskajärven suunta
• Savukosken kaakkoiskulma pienine teineen
• Kairijoki ja Tulppio

Vaikka vaihtoehdot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, kaikkiin niistä ei ehdittäisi, koska autoilu kohteiden välillä on hidasta.

Lopulta päädyimme Naruskantielle. Osittain siksi, että se tuli ensiksi vastaan, mutta toisaalta myös siitä syystä, että Naruskajärveltä voisi tarvittaessa "oikaista" erämaa-alueen läpi Tulppioon menevälle tielle. Olemme joskus takavuosina ajaneet saman välin henkilöautolla, joten reitti ei ollut meille täysin vieras, jos nyt ei aivan tuoreessa muistissakaan.

Retkeilymielessä meitä kiehtoi esimerkiksi Haltiajärven suunta, vaikka emme tienneet, mitä siellä oikeastaan olisi tarjolla. Haltiajärvelle menevän tien varrelta lähtisi ainakin Kenttälammen polku, joka lopulta alkoi kiinnostaa eniten, lähinnä helpon saavutettavuutensa vuoksi.

Niinpä ajelimme Kenttälampien kupeeseen, josta reitti lähti. Pakettiautolle soveltuvaa parkkipaikkaa ei oikein ollut tarjolla, joten jätimme Reiskan läheiseen risteykseen, jossa se muuta liikennettä tukkimatta mahtui olemaan.

Polun alussa oli info-kyltti ja muistutus siitä, että kyseessä on vaativa polku, mitä vieläpä korostettiin mustalla kolmiolla. Siis ihan oikeastiko? Ei se kartalla niin pahalta näyttänyt.

Jo heti alkumatkasta reitti sukelsi Reikävaaran ja Vasavaarankankaan väliseen kiviseen rotkoon.

Polku kieltämättä oli hieman hankalakulkuinen, mutta pahempaakin on nähty. Maastoa voisi pikemminkin luonnehtia ärsyttäväksi.

Polkumerkintöjä piti paikoin hakea, vaikka sellaisina käytettyjä valkopäisiä tolppia oli melko tiheään. Eniten kulkemista haittasi se, että maasto rotkon pohjalla oli rämeikköistä, mikä saikin pohtimaan, miksi reitti ylipäänsä on linjattu kulkemaan nimenomaan rotkossa? Kyseessähän kuitenkin on kesäreitti.

Kartan mukaan polku näytti myöhemmin muuttuvan helpommaksi, mutta luovuimme silti melko pian seurailemasta tolppia. Nousimme Reikävaaran rinteeseen, jossa joskus tehdyistä hakkuutöistä huolimatta oli hyvä edetä. Itse asiassa niin hyvä, että ajattelimme Kenttälammen polun sijaan kierrellä vain laajahkon vaaran laella, johon mukavasti paistoi aurinko. Vaaralla olisi myös ollut hyvä lennättää kopteria, mutta harmillisesti se ei näin lähellä rajaa onnistu, helposti.

Hiukan myöhemmin osuimme taas polkumerkintöjen varrelle, ja kun polku nyt näytti paremmalta, päätimme antaa sille toisen mahdollisuuden. Lautakota-aavalle johtavan tien jälkeen tarjolla olikin oikein kaunista metsää, jossa oli mukava tallustaa.

Rovakaltionkankaalla tehdyt metsätyöt sotkivat jälleen polkua, ja kun olimme jo pari tuntia hortoilleet Reikävaaran rinteillä, käännyimme kankaalla evästeltyämme paluumatkalle.

Kenttälammen polusta jäi kaikkiaan vähän ristiriitainen jälkimaku. Metsä on paikoin hienoa, mutta kulkumielessä polku tuntui etenevän ihan väärää reittiä. Ehkä polun pohjoisimmalla osuudella - Rovakaltionaavan viereisellä harjulla - olisi ollut tarjolla jotain erityistä, mutta asia jäi nyt toteamatta.

Polulta palattuamme matkalle piti jälleen löytää suunta. Palatako takaisin Savukosken tielle, jatkaako Tuntsan suuntaan vai ajellako kenties Värriöjokea kohti ja Tulppion tielle? 

Päätimme hakeutua pubiin pohtimaan asiaa. Näillä kulmillahan ei ole muita pubeja kuin Tuntsan pubi, joten sinne sitten.

Tuntsan pubi on aavistuksen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta onnistunut pysyttelemään ajan hermolla. Pubista löytyy esimerkiksi Jukeboxi, jonka monipuolinen soittolista ei jätä toivomisen varaa. Mutta valitako Lea Lavenin Ei oo, ei tuu vai Kikan Sukkula Venukseen? Vaikeita asioita.

Kuten edellisellä kerrallakin, tarkoituksemme oli myös tiedustella Torolehdon, Jäkäläharjujen ja Siurujoen kautta menevän tien kuntoa. Viimeksi siitä mentiin Subarulla, mutta vuodet ovat saattaneet syödä tien kuntoa, ja painavalla Ducatolla tilanne saattaisi muutenkin olla toinen.

Mahtoiko reitin varrella esimerkiksi olla painorajoitettuja siltoja? Marttiin olisi liki 70 kilometrin matka, joten pieni briiffaus ei haittaisi.

"On siitä menty", meille kerrottiin, mikä oli heikko mutta riittävä signaali jatkaa Naruskajärveltä länteen. Jo tien alussa kohtasimme Kullaojaa mainostavia kylttejä, jotka herättivät mielenkiintomme. Kullaoja edellyttäisi pientä poikkemaa ajoreitiltämme, mutta aikaahan meillä oli, koska voisimme illan aikana ajaa vaikka Tulppioon asti.

Kullaojan vesiputous ei etenkään heinäkuussa ole Niagaran veroinen nähtävyys, mutta puolen kilometrin kävelymatka tuskin tuottaa pettymystäkään. 

Vettä Kullaojassa ainakin oli, ja onhan paikka suomalaisittain hieno. Oja laskee Kullajärveen, joka on käytännössä Naruskajärven pohjoinen osa. Minkähän takia järvellä on kaksi nimeä?

Kullaojalta jatkoimme ajamista kohti Torolehtoa. Tie oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta hieman sorainen ja kivinen, ja sitten Ducatolla hidas edetä. Itse asiassa niin hidas, että haave ehtiä illan aikana Tulppioon osoittautui selvästi ylimitoitetuksi. 

Onneksi Loivusvaaranselän kupeesta löytyi levike, jossa puuhun unohtuneesta pyykkinarusta päätellen oli joskus yöpynyt muitakin. Ajoimme Reiskan parkkiin, ja miettisimme matkan jatkoa seuraavana aamuna. 

Illalla ohitsemme jyristeli tukkirekka, joka nähtävästi haki lastia jostain Torolehdon takaa. Eivät kai ne koko yötä täällä aja?

Alkaisinko kirjailijaksi?

Mikäli joskus kirjoitan dekkarin, sen nimeksi tulee "Isovaara ja lohikäärmeen muotoinen harju".

Linkki videoon

Lohikäärmeen jäljillä

Sallan yö oli kolea. Adrian ulkolämpötilamittari näytti aamulla -16 C:n lämpötilaa, mikä indikoi toleranssien pettäneen, mutta ei auton sisälämpötilakaan ollut kuin kymmenisen astetta plussan puolella. Lämpimän päivän jälkeen yön viileys tuli yllätyksenä, eikä lämmitystä tullut siksi illalla laitettua päälle.

Kun aamukohmelosta oli selvitty, aloimme miettiä päivän ohjelmaa. Ensimmäinen ajatus oli yrittää jotain kautta Ruuhitunturille, mutta lopulta päädyimme yksinkertaisempaan vaihtoehtoon, joka ei edellyttäisi edes auton siirtämistä. 

Yöpaikkamme takaa lähti vanha metsätraktoriura, joka näytti kartan mukaan jatkuvan Isovaaran kupeeseen asti. Ura taitaa nykyään toimia lähinnä moottorikelkkareittinä, mutta satelliittikuvissa oli silti nähtävissä jonkinlaista ajojälkeä, jota voisi kenties seurata kävellen. Tai ehkä asiaa ainakin pitäisi tutkia; ainahan voi kääntyä takaisin, jos maasto muuttuu märäksi tai muuten hankalaksi edetä.

Reitti kiinnosti myös siitä syystä, että sitä pitkin pääsisi Topsakka-aavan laitaan, josta voisi näkyä hauskan muotoinen Topsakkaharju. Poikkesimme harjulla muutama vuosi sitten Aikkipetsin suunnasta, ja retkestä jäi tuolloin hyvät muistot.

Liikkeelle siis. Alkumatkasta traktoriura olikin varsin helppokulkuista...

... mutta suopaikoissa ja etenkin Topsakkajärvestä laskevan Sausojan liepeillä oli yleisestä kuivuudesta huolimatta märkää. Sausojan yli pääsi onneksi siltaa pitkin, eikä muita hankalia ylityksiä ollut tiedossa, joten sittemmin matka eteni sutjakasti.

Vaikka kulkujälki ei kauttaaltaan ollut aivan priimaa, matkan varrelle osui myös hienoja paikkoja kuten Isovaaran pohjoispuolella oleva töppäre, jossa kuivattelin paitaa lennättämällä samalla Mauria hieman.

Tapahtuma taisi houkutella paikalle myös haukan, joka hetken kierteli yllämme. Maurin onneksi tilanne ei kuitenkaan eskaloitunut tämän enempää, ja ilmataisteluilta vältyttiin.

Isovaaran lähestyessä erkanimme metsätraktoriuralta ja nousimme vaaran rinteessä olevan hakkuuaukean harjalle.

Aukealla ei juurikaan ollut puita, vaikka hakkuista oli ainakin traktoriuran kunnosta päätellen jo jonkin verran aikaa. Puuttoman alueen yli avautuikin avara maisema Topsakkajärven ja Topsakka-aavan suuntaan. Mainittakoon, että Topsakkajärvi samoin kuin kyseinen aukea näkyvät kauempaa myös äskettäin julkaisemassani Aikkipetsi-videossa.

Pohdimme hetken mahdollisuutta jatkaa vielä vieressä kohoavan Palotunturin laella olevalle kodalle, mutta luovuimme suunnitelmasta, koska puiden peittämältä tunturin laelta tuskin olisi nähnyt yhtään pidemmälle. Ei ainakaan silloin näkynyt, kun edellisen kerran liikuimme samoilla kulmilla.

Palotunturin kautta olisi voinut jatkaa Topsakkaharjulle, mutta kun repussani kerran oli viimeisintä teknologiaa, päätin lähettää Maurin tutkimaan, miltä harju nykyään näyttää. Hyvältähän se näytti, ja ehkä vähän lohikäärmeeltäkin.

Pohjoisen suunnassa erottui useita töppäreitä, joista yhtä kivisimmistä arvelin ensin Ruuhitunturiksi. Tarkempi tutkistelu kameran linssin läpi kuitenkin osoitti, että kyse oli Sallatunturista. Ruuhitunturikin taisi silti löytyä, kun yhden mäen päällä näkyi matalahko rakennelma, joka lienee ollut näkötorni.

Tällaiset ex tempore -retketkin ovat joskus mukavia. Vaikka reitti ei kauttaaltaan ollut yhtä hieno kuin Aikkipetsin polku edellisenä päivänä, Isovaaran mainiot maisemat korvasivat puutteen. Ja kun puista puuttuvat maalimerkinnät, todennäköisyys kohdata ihmismassoja on aika pieni.

Olisiko mäntynä parempi?

Aikkipetsi - jota myös Aihkipetsiksi kutsutaan - viitannee Sallan mäntyvaltaiseen maastoon. Jos pitäisi olla joku puu, minäkin olisin mieluiten mänty.

Linkki videoon