Alpakkaista

Joulun aikaan pääsi muste loppumaan, joten lämmitänpä lukijoiden mieltä alpakkaisella kotiseutuvideolla.

Linkki videoon

Runomittari: Artturi

Linkki videoon

Hyvää joulua!

Joulutervehdykseni sisältää tänä vuonna hieman kierrätettyä materiaalia, mutta kierrätyshän toisaalta on tärkeää.

Linkki videoon

Hei hei Heinola

Heinola kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin. Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Linkki videoon

... niin Saarijärvelle ainakin

Vaikka Niinilammen parkkipaikka oli tupaten täynnä, yö sujui odotetun rauhallisesti. Ainoa ylimääräinen ääni syntyi sateesta, joka alkuyön aikana kevyesti rummutti auton kattoa.

Sääennusteen mukaan myös seuraavana päivänä oli tiedossa kuurosateita. Ne ajoittuisivat iltapäivälle, joten hyödyntääksemme aamun poutaiset tunnit siirryimme jo hyvissä ajoin Sonnasen rannassa olevalle P-alueelle, josta pääsisimme Kuijärven ja Saarijärven välissä menevälle harjupolulle.

Kartan pohjalta odotukset reittiä kohtaan olivat kevyesti koholla. Vastapäivään kierrettäessä polku nousikin aluksi mukavalle mäntykankaalle, jossa kai joskus on kulotettu metsää.

Hetken päästä metsä kuitenkin muuttui enemmän sekametsäksi, joka ei ole omaan mieleeni. Lisäksi järvet harjuineen antoivat odottaa itseään melko pitkään, tai sitten vain kävelimme liian hitaasti.

Viimein vesi kuitenkin tuli näkyviin, ja polku saavutti jonkinlaisen harjumuodostelman. Hurraa-huutoja se ei vieläkään kirvoittanut, koska harju - jolla ei ollut ainakaan karttaan merkittyä nimeä - vaikutti kovin rehevältä ja tiheäkasvuiselta. Järville ei siten avautunut erityisen avaraa maisemaa.

Ei ole syytä yleistää, mutta ehkä tämä on yksi syy sille, miksi itse tykkään enemmän pohjoisemman Suomen karummasta luonnosta. Rauhallistahan harjulla oli, vaikka rannoilla siellä täällä näkyikin mökkejä.

Harjun puolessa välissä on Harjulammen nuotiopaikka, johon pysähdyimme syömään eväitä.

Polun varrella ei ole katettuja laavuja, mutta Harjulammen tulipaikka on ihan viehättävä, ainakin sitä ympäröivään maastoon verrattuna.  

Tauon jälkeen teimme piston Ketturiutalle, joka myös osoittautui odotettua hienommaksi paikaksi. Nuotiopaikan ohella riutalta löytyy katettu ruokailupaikka sekä kuivakäymälä.

Seuraavan yön majapaikka ei vielä ollut tiedossa, joten tarkastin samalla Ketturiutan P-alueen kunnon. Alueitahan on oikeastaan kaksi, joista isompi on hiukan etäämpänä rannasta. Tätä ei ole karttaan merkitty P-paikaksi, mutta tasainen alue on selvästi sepelöity pysäköintiä ajatellen.

Lähempänä rantaa ja muita palveluita oleva varsinainen pysäköintipaikka on pienempi ja aavistuksen viettävä, mutta ehkä sinnekin saa matkailuauton vaateriin.

Harjupolun erikoisin ja kiehtovin paikka tuli vastaan vähän yllättäen. Ketturiutan ja Sonnaselle menevän polun puolivälissä nimittäin on karttaan merkitsemätön lohkarepolku. Vain parisataa metriä pitkä polku mutkittelee isojen siirtolohkareiden välissä, ja on aivan timangia. Tätä ei kannata jättää kiertämättä, jos näille kulmille päätyy.

Autolle palattuamme oli aika pohtia matkan jatkoa. Etukäteen suunnitelluissa paikoissa oli nyt käyty, ja lähiseuduilla olevista muista käyntikohteista meitä kiinnosti lähinnä pienehkö Heisanharju.

Sääennusteessa näkyvät sateet kuitenkin toivat matkantekoon sen verran haasteita, että päätimme tässä vaiheessa palata Kuopioon, ja poiketa Heisanharjulla joskus toiste. Ehkäpä jonain toisena helana sitten.

Jos ei Heinolaan...

Helatorstain jälkeinen perjantai mahdollistaa usein pitkän viikonlopun. Koska ilmiö toistuu vuosittain, olen alkanut kutsua ajankohtaa helalomaksi.

Vuonna 2025 helaloman säätila vaikutti epävakaiselta. Villisti vaihtuvia sääennusteita ei myöskään ollut helppo tulkita, vaikka metodimme ovat vuosien myötä hiotuneet melko luotettaviksi.

Aluksi ajatuksemme oli suunnata 3 - 4 päiväksi jonnekin Vaasan liepeille, kenties Björkbyhyn. Sinne kuitenkin on yli 400 kilometri matka; entä jos ennuste ei toteudukaan oletetulla tavalla?

Toinen vaihtoehto oli viettää pari päivää Sotkamon ja Kuhmon välimaastossa. Hieman vanhan toistoa, mutta poutainen sää on sittenkin parasta.

Melko aggressiivisen kartan tuijotuksen jälkeen asiat kuitenkin etenivät niin, että lähdimme helatorstain aamuna ajamaan kohti Heinolaa. Jos ei Heinolaan helatorstaina, ei Heinolaan koko kesänä, kuten vanha kansa sanoo.

Valintaan vaikutti ensisijaisesti se, että Paistjärven retkeilyalueen suunnalla sää vaikutti kohtuullisen hyvältä, ja lisäksi kohde oli meille uusi. Käytännössä Heinolaan ei edes olisi sen pidempi matka kuin Kuhmoonkaan.

Oli hieman epäselvää, mitä Paistjärven retkeilyalue käytännössä pitää sisällään, mutta nähtävästi siihen kuuluisivat ainakin kaksi Sonnanen-järven ympärillä olevaa merkittyä reittiä. Ketturiutan pysäköintialue vaikutti ilmankuvien perusteella paikalta, jonne kenties voisi jäädä autoineen yöksi.

Suunnitelmamme oli, että ajamme aluksi Niinilammen P-alueelle, ja kierrämme iltalenkkinä Pirunkirkon kierroksen. Tämä jälkeen voisimme vetäytyä Ketturiutalle, ja kiertää seuraavana päivänä sieltä lähtevän Harjukierroksen.

Niinilammen P-alue ei ole kovin iso, mutta paikalla oli tullessamme vain yksi retkeilyauto, joten sekaan mahtui vielä hyvin. Laitoimme Reiskan riviin, ja lähdimme patikoimaan noin viiden kilometrin mittaista ympyrälenkkiä vastapäivään, joka vaikutti suositellulta kiertosuunnalta.

Reitti etenee aluksi varsin mukavassa mäntymetsässä. Meillä kävi tässä vaiheessa myös pieni tuuri, koska vaikka menomatkalla satoi Mikkelin jälkeen lähes koko ajan, sade lakkasi juuri ennen Sonnasta. Niinilammella maasto ei edes ollut märkää, mutta sadealue lienee kulkenut läheltä.

Härkävuoren kalliorinteiden juurella luulimme jo saavuttaneemme pirunkirkon, mikä nosti pintaan pienen pettymyksen tunteen.

Vilkaisu karttaan kuitenkin paljasti, että kirkolle olisi vielä vähän matkaa. Ja jos Härkävuoren kalliot eivät saaneetkaan meitä haltioitumaan, itse pirunkirkko oli sitäkin näyttävämpi.

Tällaisia pirujuttujahan on ympäri Suomea; monet niistä jonkinlaisia luolia. En ole käynyt kaikissa, mutta Paistjärven muodostelma lienee hienoimpia.

Kirkko näyttää valtavalta siirtolohkareelta, mutta lienee silti osa kallioista maaperää. Ja ehkä sitä voi luolaksikin kutsua, vaikka kyseessä on melko avonainen tila. Hyvän sadesuojan se ainakin tarjoaa, jos sellaista sattuu tarvitsemaan.

Pirunkirkolta polku jatkuu uudestaan Iso-Vuorttusen rantaan, jossa kallioita on lisää.

Reitin loppumatka etenee pientä tietä pitkin, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hyttyset sen sijaan hieman haittasivat, mikä oli pieni yllätys. Pohjoisemmassa ei ole totuttu siihen, että hyttysiä on jo toukokuussa.

Autolle palattuamme teimme päätöksen, joka pienesti muhi päässä jo retken aikana. Niinilammen P-paikka oli siinä määrin hyvä, että päätimme jäädä sinne yöksi. Meillähän ei edes ollut tarkkaa tietoa siitä, millainen pysäköintialue Ketturiutalla on, joten pahimmassa tapauksessa joutuisimme palaamaan takaisin, mikäli alkuperäisen suunnitelman mukaisesti jatkaisimme sinne.

Illan aikana Niinilammelle tuli vielä kolmaskin retkeilyauto, minkä jälkeen parkkipaikka kyllä oli turvavälit huomioiden täynnä. Puskaparkkailu muiden autojen keskellä ei ole ihan sitä, mitä yleensä tavoittelemme, mutta reunaehdot huomioiden homma oli silti OK.

Paistjärven pirunkirkko on pienenä retkikohteena aika kiva. Alue on rauhallinen, ja Niinilammelta löytyy nuotiopaikka kuivakäymälöineen. Ja ehkä kirkkoa voi pitää jonkinlaisena nähtävyytenäkin.

Niinilammelle Heinolan ja Mäntyharjun suunnasta johtava Sonnasentie kuitenkin oli toukokuussa 2025 kehnossa kunnossa, lähinnä asfaltissa olevien kammottavien reikien vuoksi. Paikalliset selvästi tunsivat pahimmat paikat hyvin, mutta tietä ensi kertaa ajavalle jokainen mutka ja mäen nyppylä tuotti tarpeetonta jännitystä.

Onko kasettini hajoamassa?

Reiskan kanssa ajautuu toisinaan vähän hassuihin tilanteisiin. Viime viikolla kävi taas niin.

Kuten olen aiemmin kertonut, Adrian ohjauspaneelissa on joskus ollut sellaista vikaa, että se näyttää ulkolämpötilaksi ihan mitä sattuu. Keskusteltuani asiasta huoltoliikkeen kanssa yhtenä vaihtoehtona nousi esiin koko paneelin vaihtaminen. Epäselvää kuitenkin oli, mahtaisiko uudesta asti oikutellut paneeli (tai lämpötila-anturi) vielä mennä takuuseen, kun autolla on ikää jo kolme vuotta.

Nyt huoltoliikkeestä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että Adria maksaisi uudesta paneelista puolet, jolloin minulle jäisi maksettavaa noin 170 € + työn osuus (kuulemma pieni homma). Koska paneeli on elokuusta lähtien toiminut moitteetta, en ajatellut tarttua tarjoukseen, mutta päätin silti vielä kerran varmistaa, että se yhä näyttää järkeviä lukemia.

Päätin selvittää asian heti, jotta voisin saman tien vastata huoltoliikkeen kyselyyn ja varata Reiskalle ajan vuosihuoltoon, jossa paneelikin tarvittaessa vaihdettaisiin. Hilppasin pikaisesti autolle ja tarkastin paneelin näyttämän lämpötilan: +0 C. Ihan uskottava lukema edelleen, joten uuteen paneeliin ei kannattaisi uhrata kahta sataa euroa.

Poistuessani autolta läimäytin tuttuun tapaan Reiskan sivuoven kiinni. Jostain syystä ovi ei kuitenkaan täysin sulkeutunut, aivan kuin sen väliin olisi jäänyt jotain. Rajoittiko oven sisäpuolella säilyttämäni taittojakkara kenties oven liikettä?

Siirsin jakkaraa etäämmäksi ovesta, mutta se ei edelleenkään suostunut menemään kiinni. Höh. Oliko välissä vielä jotain muuta? Mitään ei kuitenkaan näkynyt, vaikka silmäilin oven karmeineen läpi.

Mikä sitten voisi estää ovea sulkeutumasta? Onko oven kiskomekanismissa jotain häikkää? Ei kai sellainen voi mennä rikki tai sijoiltaan?

Tuijottelin liukuoven sarana-osaa. Hmm... onko se aina näyttänyt tältä? Miksi tuo musta osa on tuollaisessa asennossa? Taittuuko se suljettaessa jotenkin epäpyhästi oven väliin?

Jospa osa vain on nyrjähtänyt huonoon asentoon... Ehkä se oikenee, jos ovea käyttää täysin taka-asennossa. Niin tehdäkseni minun täytyi siirtää autoa hieman eteenpäin, mutta oven avaaminenkaan ei poistanut ongelmaa.

Ulkona hämärsi jo pienesti, ja vettäkin alkoi tihkua. Edessä oli viikonloppu, enkä saanut autoa suojaan sateelta, saati sitten lukittua. Apua!

Hälytin myös vaimon tutkimaan asiaa, vaikka tiesin, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Vaimolla ei ole ajokorttiakaan, mutta malttoi hän silti tulla ulos tutkimaan asiaa.

• Mikä täällä nyt on hätänä?
• Tämä sivuovi... Jotain on hajonnut, eikä ovi mene kiinni. Oven kiskossa täytyy olla jotain vikaa, mutta en tajua, mitä se voisi olla. Eihän meillä tällaista ongelmaa ole aiemmin ollut?
• Mikä tuo oven päällä oleva lista on? Sehän on oven välissä.
• ???

Toden totta. Adrian sivuoven yläpuolella on pitkähkö kumilista, jonka tarkoitus lienee ohjata katolta tulevaa vettä niin, ettei se valu auton sisäpuolelle. Lista oli etuosastaan irti ja roikkui niin, että se jäi ovea suljettaessa oven ja karmin väliin. Repsottavaa listaa ei välttämättä huomaa, jos seisoo aivan oven vieressä, mutta kauempaa sen näkee helposti.

Huolestuttavinta asiassa kuitenkin on se, että periaatteessa minä tiesin tästä ongelmasta. On nimittäin niin, että paria viikkoa aiemmin putsasin Reiskaa lumesta, ja jo tuolloin huomasin listan roikkuvan. Jouduin silloinkin ensin harjalla vääntämään listaa ylöspäin saadakseni oven kiinni.

Miten on mahdollista, että asia ei nyt tullut lainkaan mieleeni? Onko kasettini täysin hajoamassa?

En tiedä vastausta, mutta ehkä selitys on jonkinlainen kombinaatio seuraavista:

• Lämpötilalukeman tarkastaminen oli niin pieni tehtävä, ettei siihen pitänyt sisältyä mitään haasteita.
• Työpäiväni oli yhä kesken, ja ajatukseni siten ihan muualla.
• Orastava hämäryys ja juuri alkanut vesisade lisäsivät ongelman ratkaisuun liittyvää kiireen tuntua.
• Kumilista oli edellisen taivuttamisen jälkeen jäänyt yläasentoon, eikä enää näyttänyt haittaavan oven sulkemista. Ehkä alitajuisesti ajattelin ongelman olevan ratkaistu (seuraavaan huoltoon asti), enkä siksi muistanut koko asiaa.

Jos tapahtuneesta jotain hyvää seurasi niin ainakin se, että nyt ymmärsin lisätä kumilistan vuosihuollossa korjattavien kohteiden lukuisaan joukkoon. Mutta mistä saisin itselleni uuden kasetin?

Ärsyttävää!

Tässä Volokin polulla kuvatussa videossa on kyllä ärsyttävän keväinen tunnelma. Mutta hei, enää viisi kuukautta, ja taas on toukokuu!

Linkki videoon

Retkeilypalveluiden laadusta

Kesä 2025 tuntui saapuvan jotenkin hitaasti. Vaikka edellisen talven vähäiset lumet sulivat nopeasti, toukokuussa sään yleisilme oli perin kolea.

Minusta on viime vuosina tuntunut, että kesät sekä alkavat että loppuvat entistä myöhemmin - aivan kuin koko vuoden rytmi olisi siirtynyt hiukan eteenpäin. Mutta ehkä kuvittelen vain.

Toukokuun puolenvälin jälkeen kuitenkin oli hieman lämpimämpi jakso, jonka päätimme hyödyntää lähtemällä pitkästä aikaa Volokin polulle. Ajatus oli, että pyrkisimme reitin eteläpäässä olevalle Susi-Kerviselle, jossa olevaan silmukkaan voisi kenties jäädä yöksi.

Susi-Kerviselle menevä tie oli jo oletettavasti toipunut talvesta. Viimeiset 100 - 200 metriä ennen silmukkaa ovat joskus huonommassa kunnossa, mutta nyt Reiska selvitti loppupätkän ongelmitta.

Itselläni pulmia sen sijaan riitti, sillä juuri ennen polulle lähtemistä selkääni iski noidannuoli. Todennäköisesti se sai alkunsa jo kotona, kun aavistuksen epäergonomisessa asennossa kannattelin kanisteria, jolla kannoin vettä autoon. Alkukauden huolimattomuutta.

Kulkeminen olisi todennäköisesti vaivalloista, mutta en silti halunnut jäädä laavulle makaamaan. Hiukan kuitenkin mietitytti se, miten ilta-askareet pienessä autossa sujuvat, jos selkää täytyy kaiken aikaa varoa. Auton wc:hen ei ainakaan kannattaisi yrittää, mutta onneksi Susi-Kervisen puucee-palvelut ovat laadukkaat.

Kunta esimerkiksi ylläpitää puuceen wc-paperivarastoa. Jos paperi yllättäen loppuu kesken, uutta nähdäkseni toimitetaan 24/7. Toki puhelu tai whatsapp-viesti tarvitaan, joten kännykkä on hyvä olla vessassa mukana, vaikka se ei yleisesti ottaen suositeltavaa olekaan.

On joka tapauksessa poikkeuksellista, että kunta tuottaa näin laadukkaita palveluita. Eihän moni kaupallinen toimijakaan tarjoa vastaavaa, ei ainakaan Adria.

Volokin polku ei ole ihan erämaan takalaitaa, mutta mukavaa korpea silti. Kaikkiaan noin 30 kilometrin pituista reittiä ei ole merkitty Retkikartta-palveluun, mikä saattaa rajoittaa kulkijoiden määrää. Harvoin polulla kuitenkaan saa kulkea kohtaamatta ketään.

Itse tykkään eniten reitin eteläisistä osuuksista. Eteläpäässä on enemmän laavuja, ja etenkin Susi-Kervisen ja Särkkä-Kervisen laavut ovat hienolla paikalla, veden äärellä. Susi-Kervisen liepeiltä kaadettiin muutama vuosi sitten puita, mutta ne korvannut istutusmännikkö kerää jo voimia.

Taisin kipeän selkäni kanssa olla nyt retkijunamme jarruvaunu, mutta tavallista hitaammasta vauhdista huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - selviydyimme Jussinlammen autiotuvalle asti. Siellä oli hyvä pitää taukoa.

Paluumatkalla selkäkipu alkoi jo hieman helpottaa, mikä tosin saattoi johtua lääkecocktailista, jonka olin polulle lähtiessä vetänyt naamaani.

Sonkajärven saloilla kuulemma liikkuu monenlaisia otuksia, mutta emme tälläkään kertaa kohdanneet telkkää kummempia eläimiä. Joutsenet kuitenkin pitivät jossain melkoista mekkalaa; lienevätkö ne havainneet jotain sellaista, mitä emme itse nähneet. Vai olivatko ne vaan huonolla tuulella? Radiossa sanottiin, että surulliset joutsenet näyttävät kurjilta, mutta sellaisiakaan emme nähneet.

Autolle palattuamme jäimme suunnitellusti Susi-Kerviselle yöksi. Tähän aikaan vuodesta tuntuu erityisen mukavalta, kun lämpö ei enää pakene autosta aina, kun oven avaa. Vesijärjestelmäkin tuntui talven jälkeen toimivan moitteetta.

Karavaanarikortilla ei tällä kertaa saanut alennusta mistään, mutta asia ei juuri vaivannut, koska Susi-Kervisen hintataso on muutenkin edullinen.

Kolmas kerta toden sanoo?

Kolmas vuosi Reiskan kanssa alkaa olla takana. Toisin kuin kaksi ensimmäistä, tämä viimeisin tuntui jotenkin vaikeammalta. Eritoten viimeisimmän kesän aikana tuntui siltä, että vastoinkäymisiä tulee eteen kuin liukuhihnalta, ja jotain täytyy kaiken aikaa olla säätämässä.

Kesäkausi kuitenkin alkoi hyvin, sillä löysin sängyn jalkopään alta uuden säilytystilan! Se ei tosin ole kovin helposti hyödynnettävissä, koska sälepohjaa ei tästä kohden saa auki, joten tavaroiden täytyy mahtua kulkemaan säleiden välistä. Oma käsi tuohon rakoon nippa nappa mahtuu.

Mikähän ajatus tällaisen suunnittelun takana on? Tilan pohja ei vaikuta erityisen kantavalta, joten ehkä sinne ei ole tarkoitus laittaa isoja ja painavia tavaroita. Minä ujutin sängyn alle muutaman retkiruokapussin, jotka muuten vievät laatikoista tilaa.

Kesällä havaitsimme, että ehkäisevistä toimenpiteistäni huolimatta hyttyset ovat edelleen ongelma. Niistä kyllä pääsee eroon imurilla, mutta vain hetkellisesti. Ja vaikka imurointi on henkisesti tyydyttävää, ei imurin kanssa jaksa koko yötä touhuta.

Selvää on, että kattoluukun alle hyttyset ainakin pääsevät, nähtävästi pakkotuuletusreikien kautta. Mutta pääsevätkö ne myös kattoluukun alla olevan hyttysverkon ohi? Asian selvittämiseksi autoon ehkä täytyisi asentaa riistakamera.

Pitkäaikaisin kesän aikana vaivannut ongelma liittyi harmaavesisäiliön tyhjennysmekanismiin, joka meni heinäkuussa rikki. Mekanismiahan korjattiin kertaalleen jo auton ollessa uusi; tuolloin vesi ei tullut säiliöstä ulos.

Nyt säiliötä ei saa suljettua, eli kaikki lavuaareihin kaadettu vesi valuu auton alle. Sittemmin olen kuullut (automyyjältä), että tätä vaivaa on esiintynyt Adria Twineissä yleisemminkin.

Mekanismi ei ole kovin monimutkainen: vivun kääntäminen vaikuttaa kahden vaijerin välityksellä poistoputken sisällä olevaan palloventtiiliin. Tien päällä tehty pika-analyysi sai minut ajattelemaan, että toinen vaijereista saattaisi olla poikki tai irronnut paikaltaan.

Asiaa tarkemmin tutkittuani kuitenkin selvisi, että vaijerit ovat ihan kunnossa, koska sulkijan varsi näyttää pyörivän molempiin suuntiin, kun säätövipua liikuttaa. Voisi ajatella, ettei noin yksinkertainen mekanismi edes voi mennä rikki, mutta kai siellä putken sisällä sitten on jotain vikaa. Mutta mitä?

Käännyin reissulta palattuamme Adria-huollon puoleen. Aiempiin kokemuksiini pohjautuen ajattelin, että kyse on enintään tunnin operaatiosta, minkä ajan voisin odotella liikkeen tiloissa. Samalla Adrian ohjauspaneelinkin voisi päivittää, sillä toiveissa oli, että uusi softa korjaisi ulkolämpötilamittariin liittyvän ongelman, joka on vaivannut autoa uudesta asti.

Viedessäni autoa huoltoon kävi ilmi, että toimenpiteelle oli varattu aikaa neljä tuntia. Onneksi olin ottanut työläppärin mukaan, joten pysyisin itsekin työn syrjässä kiinni.

Lopulta auto seisoi hallissa kuusi tuntia. Hiukan tuskaisena odottelin operaation etenemistä, sillä korjaamoliikkeen tuntiveloitus on 120 euron luokkaa. No, tuossa ajassa siitä varmaankin tulisi hyvä; ehkä samalla myös pesevät ja vahaavat auton puolestani.

Edessä kuitenkin oli pettymyksiä. Korjaamokäynnin aikana ei ensinnäkään ollut selvinnyt, miksi harmaavesisäiliön sulkija ei toimi.

Myöskään Adria-ohjauspaneelin ohjelmistopäivitys ei ollut onnistunut. Tähän liittyen epäiltiin, että ohjauspaneelissa olisi jotain vikaa, ja se ehkä pitäisi vaihtaa, mahdollisesti vielä takuun puitteissa.

Kaiken kukkuraksi auton sähköinen astinlauta oli huollon aikana lakannut toimimasta: jos rappua yrittää liikuttaa, sulake palaa. Etenkin tämä tuli yllätyksenä, koska emme - yhtä testikokeilua lukuun ottamatta - ole lainkaan käyttäneet rappua sen jälkeen, kun se keväällä korjattiin.

Korjaamokäynnin lopputulema siis oli, että auto oli huonommassa kunnossa kuin ennen huoltoa. Koska muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut, Reiskalle varattiin vielä uusi huoltoaika, jotta ongelmia voitaisiin tutkia lisää.

Reilun viikon päähän ajoittunut toinenkaan huoltokäynti ei tuottanut merkittäviä tuloksia: harmaavesisäiliön sulkumekanismin vika sentään saatiin paikannettua, mutta sen korjaaminen edellyttäisi osia, jotka täytyisi tilata. Astinlautaan liittyvä ongelmakaan ei ratkennut, ja lisäksi kotiinviemisinä oli taas uusi pulma: Fiatin oikea etuistuin oli ajettaessa alkanut pitää hillitöntä räminää (vrt. fillarin pinnaräpätin), asfaltillakin.

Ajattelin ensin, että räminä on saanut alkunsa, kun etuistuimen rakenteita on kenties purettu rappuun liittyvien sähkötöiden vuoksi. Huoltomies kuitenkin vakuutti, että istuimen alakertaa ei ole avattu muuten kuin edessä olevan luukun osalta.

Sittemmin selvisi, että yksi istuimen lukuisista kiinnityspulteista vain oli löysällä. Nähtävästi helteiden jälkeinen ilman viileneminen yhdistettynä kesän aikana koluttuihin sorateihin oli saanut penkin löystymään - eikä istuimen toistuva pyörittäminenkään ole ainakaan auttanut asiaa.

Käytyäni läpi kaikki istuimen ulkopuoliset mutterit räminä lakkasi, mutta vain alkaakseen myöhemmin uudelleen. Ilmeisesti myös istuinrakenteen sisäpuolella on muttereita, jotka pitäisi kiristää, mikä kuitenkin edellyttänee istuimen irrottamista.

Mutta sanoisiko kolmas huoltokäynti toden? Ei ainakaan harmaavesisäiliön ongelmaan liittyen, sillä kolmannella huoltokäynnillä (kolme viikkoa edellisestä) säiliön poistoputkessa oleva palloventtiili saatiin vaihdettua, mutta mekanismi ei edelleenkään toiminut. Tässä vaiheessa tipuin itse asian suhteen kärryiltä, mutta nähtävästi venttiiliä ohjaavissa vaijereissa oli sittenkin jotain vikaa.

Tätä kirjoitettaessa sekä harmaavesisäiliön sulkumekanismi että sähkörappu ovat edelleen rikki, joten ainakin yksi huoltokäynti on vielä edessä. Operaation loppulaskusta ei vielä ole tietoa, mutta nähtävästi korjaamo tulee hinnassa vastaan, koska konsensus on, ettei asia ole edennyt ihan kuin Strömsössä. Toistaiseksi en ole maksanut hoidoista mitään.

Ohjuspaneelin ulkolämpötilamittari sen sijaan on mystisesti alkanut toimia. Aiemmin paneeli näytti vääriä lukemia miltei päivittäin, mutta sen jälkeen, kun ohjauspaneelin softaa ensimmäisen kerran yritettiin päivittää, lukemat ovat olleet järkeviä. Todennäköisempi selitys ilmiölle kuitenkin lienee se, että ohjauspaneeli on jotenkin resetoitunut, kun asunto-osan virta on rappuongelmaa tutkittaessa katkaistu.

Reiskan huoltokäyntien aikana kiertelin huvikseni kuopiolaisissa matkailuautoliikkeissä silmäillen esillä olleita autoja. Myöhemmin minulla oli myös mahdollisuus tutustua myös uudistuneeseen Adria Twiniin, joka oli nähtävillä Lahden J. Rinta-Joupilla. Ehkäpä kirjoitan havainnoistani talven myötä muutaman jutun, ensi kesää odotellessa.

Möljän kera

Mitäpä sitä näin talven alkaessa muutakaan kuin lisää muisteluita viime keväältä. Tässä kokoelma B-otoksia huhtikuisen reissun varrelta, möljän kera.

Linkki videoon

Ilman möljää

Tällä videolla ei möljää näy, mutta telkkä morsioineen taitaa silti olla Pajakkakoskelta.

Linkki videoon

Aika möljää

Kahden Vuokatti-yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että länsirannikko on liian kaukana. Ehkä edellisen viikon etelänmatka tuntui vielä elimistössä, koska 200 - 300 kilometrin ajomatka rannikolle - ja myöhemmin sama takaisin - ei nyt houkuttanut. Länsi-Suomi ei retkeilymielessäkään ole samanlainen aarreaitta kuin itäisempi osa Suomea, mikä sekään ei yllyttänyt meitä suureen laukkaan.

Päätimme sääolosuhteiden puitteissa etsiä mielekästä tekemistä jostain lähempää. Tässä vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, joiden johdattamana päätimme 12 vuoden tauon jälkeen hakeutua Kuhmon pohjoispuolella menevälle Siniselle polulle.

Retkikohde valikoitui osittain myös maaston profiilin perusteella: Kuhmon metsissä oli yhä jonkin verran lunta, mutta harjupolulla lumi tuskin enää haittaisi kulkemista. Lisäksi Sinisen polun itäinen ja kohtalaisen tilava P-paikka on aivan asfalttitien vieressä, joten kelirikkoisia sivuteitäkään ei reitille päästäkseen tarvitsisi ajaa.

Sinisen polun harjuosuus on verrattain pitkä, liki viisi kilometriä, ja lännempänä sama muodostelma näyttäisi kartan mukaan jatkuvan vielä liki toisen mokoman. Huhtikuussa harju ei vielä ole kukkeimmillaan, mutta sitä ympäröivät suot ja pienet lammet antavat kuitenkin reitille mukavan säväyksen.

Reilun kymmenen vuoden takaisten mielikuvieni mukaan reitin länsipää - Särkkäjärven kiertävä lenkki - ei ole yhtä hieno kuin harjuosuus. Niinpä ajattelimmekin tällä kertaa ponnistella vain Särkkäjärven itäpäässä olevalle nuotiopaikalle.

Sinisen polun rakenteita on viime aikoina kunnostettu. Reitin alkupäässä olevalle Vääränlammen laavulle voi nyt laskeutua tukevia portaita pitkin.

Vaikka metalliset portaat eivät olet kovin esteettiset, tällainen tyyli lienee nykyaikaa eikä rappujen käytännöllisyyttä voi varsinaisesti moittia.  

Laavu itse on jokseenkin alkuperäisessä kunnossa, mutta joka tapauksessa viehättävällä paikalla harjun aurinkoisella puolella. Vain aurinko puuttui tällä erää.

Harjun länsipäässä on lisää tulipaikkoja. Kaatunut puu oli kuitenkin harmillisesti rikkonut Särkkäjärven tulipaikalle johtavat uudehkot portaat. Rinnettä olisi toki päässyt alas ilman portaitakin, mutta edessä oleva suopätkä oli vielä luminen ja siinä määrin upottavan näköinen, että emme lähtineet rämpimään suon yli.

Särkkäjärveä voisi kartan mukaan tavoitella myös lännestä, Leväkankaan suunnasta. Sitä kautta näyttäisi pääsevän myös Ahvensärkälle, jonne on karttaan merkitty jonkinlainen kulku-ura. Ehkäpä tämäkin kolkka saadaan joskus työn alle.

Tällä kertaa kuitenkin jatkoimme Pitkäniemeen, joka oli jään ympäröimänä hiukan kolea paikka.

Onneksi aurinko malttoi juuri ruokahetkemme aikaan tulla sen verran esiin, että olosuhteet olivat tuulesta huolimatta siedettävät.

Keväisin jäällä näkee usein tähtimäisiä railoja, jollaisia Särkkäjärvelläkin oli monta. Mahtavatko sellaiset syntyä itsestään, vai ovatko ne seurausta siitä, että jää on pettänyt varomattomien kulkijoiden (eläinten) alla?

Ennakko-odotuksista poiketen harjulla ei vielä kuultu suurta lintujen sinfoniaa. Ehkä ajankohta oli liian varhainen, vaikka viikkoa aiemmin Etelä-Suomessa linnuilla oli jo täysi tohina päällä.

Siniseltä polulta ajelimme Kuhmoon ja Kalevalan matkaparkkiin. Valinta mahdollisti sen, että voisimme seuraavana aamuna vielä tutustua Pajakkajoen rantamilla etenevään Koskipolkuun, jota emme jostain syystä ole koskaan menneet.

Aamu oli mukavan aurinkoinen, mutta edelleen tolkuttoman kylmä, eikä virtaava vesikään vähentänyt holotnan tunnetta. Suvannon laavulle johtava polku ei ole kovin pitkä, mutta puusta tehtyine kulkuväylineen (möljäksi tällaista rakennelmaa kai kutsutaan) siinä määrin kiva, että tänne täytynee jonain lämpimämpänä ajankohtana tulla uudestaan.