Möljän kera

Mitäpä sitä näin talven alkaessa muutakaan kuin lisää muisteluita viime keväältä. Tässä kokoelma B-otoksia huhtikuisen reissun varrelta, möljän kera.

Linkki videoon

Ilman möljää

Tällä videolla ei möljää näy, mutta telkkä morsioineen taitaa silti olla Pajakkakoskelta.

Linkki videoon

Aika möljää

Kahden Vuokatti-yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että länsirannikko on liian kaukana. Ehkä edellisen viikon etelänmatka tuntui vielä elimistössä, koska 200 - 300 kilometrin ajomatka rannikolle - ja myöhemmin sama takaisin - ei nyt houkuttanut. Länsi-Suomi ei retkeilymielessäkään ole samanlainen aarreaitta kuin itäisempi osa Suomea, mikä sekään ei yllyttänyt meitä suureen laukkaan.

Päätimme sääolosuhteiden puitteissa etsiä mielekästä tekemistä jostain lähempää. Tässä vaiheessa mieleeni nousi ajatuksia, joiden johdattamana päätimme 12 vuoden tauon jälkeen hakeutua Kuhmon pohjoispuolella menevälle Siniselle polulle.

Retkikohde valikoitui osittain myös maaston profiilin perusteella: Kuhmon metsissä oli yhä jonkin verran lunta, mutta harjupolulla lumi tuskin enää haittaisi kulkemista. Lisäksi Sinisen polun itäinen ja kohtalaisen tilava P-paikka on aivan asfalttitien vieressä, joten kelirikkoisia sivuteitäkään ei reitille päästäkseen tarvitsisi ajaa.

Sinisen polun harjuosuus on verrattain pitkä, liki viisi kilometriä, ja lännempänä sama muodostelma näyttäisi kartan mukaan jatkuvan vielä liki toisen mokoman. Huhtikuussa harju ei vielä ole kukkeimmillaan, mutta sitä ympäröivät suot ja pienet lammet antavat kuitenkin reitille mukavan säväyksen.

Reilun kymmenen vuoden takaisten mielikuvieni mukaan reitin länsipää - Särkkäjärven kiertävä lenkki - ei ole yhtä hieno kuin harjuosuus. Niinpä ajattelimmekin tällä kertaa ponnistella vain Särkkäjärven itäpäässä olevalle nuotiopaikalle.

Sinisen polun rakenteita on viime aikoina kunnostettu. Reitin alkupäässä olevalle Vääränlammen laavulle voi nyt laskeutua tukevia portaita pitkin.

Vaikka metalliset portaat eivät olet kovin esteettiset, tällainen tyyli lienee nykyaikaa eikä rappujen käytännöllisyyttä voi varsinaisesti moittia.  

Laavu itse on jokseenkin alkuperäisessä kunnossa, mutta joka tapauksessa viehättävällä paikalla harjun aurinkoisella puolella. Vain aurinko puuttui tällä erää.

Harjun länsipäässä on lisää tulipaikkoja. Kaatunut puu oli kuitenkin harmillisesti rikkonut Särkkäjärven tulipaikalle johtavat uudehkot portaat. Rinnettä olisi toki päässyt alas ilman portaitakin, mutta edessä oleva suopätkä oli vielä luminen ja siinä määrin upottavan näköinen, että emme lähtineet rämpimään suon yli.

Särkkäjärveä voisi kartan mukaan tavoitella myös lännestä, Leväkankaan suunnasta. Sitä kautta näyttäisi pääsevän myös Ahvensärkälle, jonne on karttaan merkitty jonkinlainen kulku-ura. Ehkäpä tämäkin kolkka saadaan joskus työn alle.

Tällä kertaa kuitenkin jatkoimme Pitkäniemeen, joka oli jään ympäröimänä hiukan kolea paikka.

Onneksi aurinko malttoi juuri ruokahetkemme aikaan tulla sen verran esiin, että olosuhteet olivat tuulesta huolimatta siedettävät.

Keväisin jäällä näkee usein tähtimäisiä railoja, jollaisia Särkkäjärvelläkin oli monta. Mahtavatko sellaiset syntyä itsestään, vai ovatko ne seurausta siitä, että jää on pettänyt varomattomien kulkijoiden (eläinten) alla?

Ennakko-odotuksista poiketen harjulla ei vielä kuultu suurta lintujen sinfoniaa. Ehkä ajankohta oli liian varhainen, vaikka viikkoa aiemmin Etelä-Suomessa linnuilla oli jo täysi tohina päällä.

Siniseltä polulta ajelimme Kuhmoon ja Kalevalan matkaparkkiin. Valinta mahdollisti sen, että voisimme seuraavana aamuna vielä tutustua Pajakkajoen rantamilla etenevään Koskipolkuun, jota emme jostain syystä ole koskaan menneet.

Aamu oli mukavan aurinkoinen, mutta edelleen tolkuttoman kylmä, eikä virtaava vesikään vähentänyt holotnan tunnetta. Suvannon laavulle johtava polku ei ole kovin pitkä, mutta puusta tehtyine kulkuväylineen (möljäksi tällaista rakennelmaa kai kutsutaan) siinä määrin kiva, että tänne täytynee jonain lämpimämpänä ajankohtana tulla uudestaan.

Runomittari: Pyy

Linkki videoon

Naapureista

Vuokatinvaaralta näkyy aika kivasti myös naapurivaaralle, joka on... no, Naapurinvaara.

Linkki videoon

Kohti Sapporoa

Etelä-Suomen tourneelta palasimme viikonlopuksi Kuopioon, ja jatkoimme sen jälkeen kevätlomaamme hieman tutummissa maisemissa. Pieni lepotauko teki hyvää ja oli pääsiäisen pyhiin ajoittuessaan muutenkin tarpeen, sillä kevään juhlapyhät tunnetusti saavat väkijoukot liikkeelle.

Länsi-Suomi - ehkä Vaasan, Kokkolan ja Raahen seutu - kiinnosti nyt matkakohteena eniten, mutta säätilaan liittyvien rajoitteiden vuoksi päätimme aluksi ajaa Vuokattiin. Tarkoituksemme oli majoittua SFC Kattivankkuriin, joka voisi toimia tukikohtana ainakin Vuokatinvaaran ympäristöön suuntautuville retkille.

Menomatkalla ajattelimme silti ensin hakeutua Vesikkotien P-paikalle, josta voisi olla hyvä tavoitella Porttivaaran kotaa. Jouduimme kuitenkin luopumaan suunnitelmasta ehtiäksemme Vuokattiin leirintäalueen toimiston aukioloaikojen puitteissa. Menetys ei ollut suuri, sillä samaista UKK-reittiä pitkin voisi yhtä hyvin patikoida Kattivankkurista Kettumäen kodalle.

Kattivankkurissa oli hyvin tilaa. Vieraspaikkoja on parisenkymmentä, ja ne kaikki olivat pääsiäisen jälkeen vapaana. SFC-talvihinta ei ollut halvimmasta päästä (39 €/vrk), mutta alue vaikuttaa hyvin hoidetulta. joten siltä osin rahalle saa vastinetta.

Saatuamme Reiskan riviin lähdimme kiipeämään Vuokatinvaaraan rinnettä. Vaaralla menee ainakin kaksi merkittyä reittiä, Sapporo-polku ja Eino Leinon polku, joista ensin mainittu on pidempi ja johtaisi Kettumäen kodalle.

Vuokatinvaaran pohjoisrinne oli kuitenkin yhä luminen, ja siten hidas kulkea. Matkan varrella muutimmekin kurssia ja suuntasimme Kettumäen sijasta lyhyemmälle Eino Leino -polulle. Se koukkaisi myös Vuokatinvaaran laelle, josta voisi olla hyvä tarkkailla ympäristöä.

Pääsiäisen jälkeen ei enää ollut tietoakaan edellisen viikon lämpimistä ilmoista. Vuokatissa myös tuuli kovaa, mikä sai ilman tuntumaan entistäkin kylmemmältä, eikä puhuri suosinut kopterin lennättämistäkään. Mietin kulkiessani, että miksi ihmeessä on vielä näin kylmä, kunnes muistin, että nythän on vasta huhtikuu... Matildanjärvi oli jo vapaa jäistä, mutta Vuokatissa hiihtokautta oltiin vasta päättämässä.

Toinen päätäni vaivanut asia liittyi polkujen nimeämiseen. Eino Leino oli kotoisin Paltamosta, joten Vuokatti lienee ollut hänelle tuttu paikka, mutta mikä yhteys Vuokatilla on Sapporoon?

Retkirepusta kaivettu veikkauksemme oli, että joku paikallinen Heikki-niminen urheilija - mahdollisesti Heikki Hasu - on voittanut mitaleja Sapporon kisoista, mutta arvaus ei osunut kohdalleen, sillä Hasu ei ollut kotoisin tältä suunnalta.

Seuraavana päivänä tarkoituksemme oli jatkaa eteenpäin, mutta Länsi-Suomen suunta ei vieläkään näyttänyt sään puolesta mielekkäältä. Niinpä päätimme jäädä Kattivankkuriin toiseksikin yöksi, ja pohtia reittiasiaa myöhemmin uudelleen.

Uusi Vuokatti-päivä mahdollisti lisää paikallisretkeilyä ja johdatti meidät tällä kertaa Piimä-Heikin polulle. Arvelimme jälleen, että Piimä-Heikki olisi saattanut olla joku paikallinen, kenties piimään mieltynyt huippu-urheilija, mutta totuus lienee taas ollut toisenlainen.

Piimä-Heikin polku etenee osittain samoja latuja Vuokatin urheiluopiston rullahiihtoradan kanssa. Lajiin liittyvistä riskeistä muistuttavat mutkassa oleviin puihin kiinnitetyt pehmusteet. Junaradan varressa olevissa kylteissä kiellettiin ylittämästä rataa kävellen, mutta näen tässä kyllä muitakin vaarallisia skenaarioita. 

Taajamareitiksi Piimä-Heikin polulla on melko niukasti taukopaikkoja, mutta varsinaista tarvettakaan ei toisaalta ollut. Kannon nokassa oli hyvä tarkkailla, kun latukone kenties viimeistä kertaa keväällä jyristeli ohi menevää latupohjaa pitkin. Tällä kertaa se tosin taisi jo olla poistamassa notkelmiin tamppaantunutta jäätä.

Latukoneen verkkaista etenemistä tarkkaillessani pohdin, että meistäkin on viimein tainnut tulla karavaanareita, vaikka aluksi sitä vastustelimmekin. Tähän liittyen täytyy myös todeta, että loman alussa hankkimamme SFC-kortti oli jo nyt maksanut alennusten muodossa itsensä takaisin. Kesällä leirintäalueyöpymisiä kertynee harvemmin, mutta tästä eteenpäin asiaa ei erityisemmin tarvitse miettiä.

Liikaa ajatuksia

Kurjenrahkassa tarpoessani mietin, mahtavatko rahkasuon silmäkkeet olla hyviä proteiinin lähteitä. No, onneksi meillä oli omat eväät mukana.

Linkki videoon

Pukkien maille

Aamu Krapurannassa oli pilvisempi ja viileämpi kuin edellisenä päivänä. Ehkä se jo ennakoi sateita, joita Etelä-Suomeen oli lähipäiviksi luvassa.

Tällaisilla reissuilla kannattaisi aina jo illalla pohtia, mitä vaihtoehtoja seuraavan päivän ohjelmaksi voisi olla tarjolla. Nyt niin ei keritty tehdä, ja aamulla hommassa oli vähän arpomisen makua.

Koska emme vielä olleet maksaneet yöpymistämme, eikä matkan jatkokaan ollut säätilan muutosten vuoksi ihan selvä, päätimme jäädä Krapurannan leirintäalueelle toiseksikin yöksi. Valinta mahdollistaisi myös sen, että voisimme vierailla Kurjenrahkassa uudemman kerran, ja kulkea tällä kertaa vaikkapa Pukkipalon kierroksen.

Tällaisissa tilanteissa matkailuvaunu olisi matkailuautoa kätevämpi, koska vaunun voisi jättää paikalleen, ja lähteä liikkeelle pelkällä vetoautolla. Toisaalta leirin purkaminen on sittenkin aika pieni juttu, ja tapahtuu pienellä rutiinilla. Haittana lähinnä on se, että jos paikka on erityinen, sen voi poissaollessaan menettää.

Kurjenrahkaan ja Pukkipalon pysäköintialueelle oli nelisenkymmentä kilometriä. Menomatkalla päädyimme vahingossa Porin prikaatin ampuma-alueen läpi kulkevalle Raasintielle. Ajaminen on sallittua, mutta pysähtyä ei saa, joten kätevämpää lienee suosia eteläistä, Saksalan kautta tulevaa tietä.

Pukkipalon parkkipaikka ei ole kovin iso, ja mikäli se on täynnä, läheiselle Rantapihan pysäköintialueelle todennäköisesti mahtuu. Reiskalle onneksi löytyi paikka, joten lähdimme kiertämään Pukkipaloa vastapäivään, kuten ohjeistus kuului.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, että tämä Kurjenrahkan kansallispuiston kolkka on merkittävästi Savojärven ympäristöä rauhallisempi. Savojärvellä läheisen Turunväylän äänet hetkittäin häiritsivät, mutta Pukkipalossa oli hyvinkin hiljaista, jopa korpimaista. Ihmisiäkin oli vähemmän.

Kuten täällä päin Suomea muutenkin, maasto on paikoin kallioista, mutta silti helpokulkuista, kaunistakin. Korkeusvaihtelut ovat pieniä, ja "vuoret" tyypillisesti 10 - 20 metrin korkuisia töppäreitä. Olen joskus miettinyt, onko kohtuullista, että Tahkoa kutsutaan Tahkovuoreksi, mutta ehkä se on.

Paikannimet ja niissä käytetyt sanat ovat kiehtovia. Palo-sana on yleinen, ja viitannee siihen, että alueella on joskus poltettu tai palanut metsää. Omaan korvaan vieraammalta kuulostaa niittu (Takaniitunvuori, Huhtaniitunmäki).

Pukkipalon ympäristössä on rajoitusalueita, joilla ei saa keväällä ja kesällä liikkua, mutta niille on vaikea päätyä vahingossa.

Pukkipalon kierrokselta erkanee pistopolku Lakjärven laavulle, jota päätimme myös käydä katsomassa.

Olimme jo poistumassa laavulta, kun tajusimme, että pitihän täällä olla järvikin, se Lakjärvi. Karttaa silmäilemällä syntyneen mielikuvani mukaan laavu olisi järven rannalla, mutta tämä ei selvästikään pitänyt paikkaansa, eikä koko järveä edes metsän keskeltä näkynyt.

Kuusikkoon sukeltaen järvi sitten löytyikin, ja niin löytyi myös sammakoiden kutupaikka.

Lakjärven laavun ohella muita katettuja säänsuojaa tarjoavia rakennelmia ei Pukkipalon kierroksen varrella ole, mutta levähdyspaikkoja on useita. Parhaista avautuu pientä maisemantynkääkin; siinä määrin kuin sen näillä korkeuskäyrillä on mahdollista.

Pukkipalon kierros on kaikkiaan varsin kiva. Isolle maantielle on sen verran matkaa, että liikenteen hälyä ei kuulu, mutta kantautuuko armeijan ampuma-alueelta joskus meteliä puistoon asti? Onneksi harjoitusten ajankohdat voi etukäteen selvittää.

Runomittari: Kotka

Julkaisin tämän videon YouTube-kanavallani jo aiemmin, mutta unohdin liittää sen tänne, joten teen niin nyt.

Linkki videoon

Kurkien maille

Teijon ohella toinen Varsinais-Suomesta löytyvä mielenkiinnon kohteemme oli Kurjenrahkan kansallispuisto. Kasnäs-vaihtoehto ei enää tuntunut mielekkäältä, joten päätimme jatkaa Teijosta Pöytyän suuntaan. Tässä vaiheessa matkaa säätila alkoi olla varsin kesäinen, sillä ulkolämpötila kohosi reilusti yli +20 asteen. Melkoinen ero parin päivän takaisiin pakkasiin ja lumipyryyn!

Myös ajokelin osalta kontrasti alkumatkaan oli hirmuinen. Tähän liittyen täytyy todeta, että kitkarengas ei oikein näissä lämpötiloissa toimi kolme tonnia painavan auton alla. Suorilla ne vielä menettelevät, mutta ennemmin tai myöhemmin edessä on mutka, ja silloin tuntuu, että rengas irtoaa vanteelta.

Suosituin lähtöpaikka Kurjenrahkaan lienee puiston koilliskulmalla, luontotuvan lähellä, josta löytyy kaksi tilavaa parkkipaikkaa. Itse ajelimme Kurjenpesän pysäköintialueelle, jonne orastavasta pääsiäisestä huolimatta mahtui vielä hyvin.

Vaikka Kurjenrahka sijaitsee kokonaisuudessaan yhden ja saman maakunnan alueella, alue jakaantuu peräti seitsemän kunnan alueelle. Aiemmin kuntia oli enemmänkin, mutta kuntaliitosten myötä määrä on vähentynyt kahdella. Kuntien määrästä muistuttaa P-paikan lähellä oleva rajakivi, jonka ympäri kiertäessään tulee siis samalla tehneeksi hätäisen maakuntakierroksen. Vaimo niin tekikin, itse en jaksanut.

Johtuneeko reitin nimestä vai mistä, mutta Savojärven kierros tuntui kotoisalta reittivaihtoehdolta. Se oli aamupäivän ajomatka huomioiden riittävän pitkäkin, ainakin hitaasti lompsien. 

Ennakko-odotusten mukaisesti Kurjenrahkassa on paljon soita. Jos menojalka oikein vipottaa, tarjolla on myös Vajosuon vaellus, joka kiertää puiston eteläpuolisen suoalueen kokonaan. Täytynee tutustua siihen paremmin, jos samalle suunnalle päädytään uudestaan.

Nevan laajuus ei välity pitkospuille kovin hyvin, koska välissä on metsäisiä saarekkeitakin. Samoihin metsiin päätyi jatkosodan aikana myös rintamakarkureita tai muuten sodasta kieltäytyneitä. Tästä, samoin kuin muista sisällissodan aikaisista tapahtumista, muistuttavat metsässä olevat kyltit ja muistomerkit.

Soiden ja metsien ohella polku etenee Savojärven itäpuolella hiekkaista rantaviivaa pitkin. Nyt rannalla oli tuulen vuoksi kylmä, mutta kesällä aurinkoinen sivu lienee miellyttävä.

Seuraavan yön majapaikka tuotti hieman päänvaivaa. Leirintäalueita silmäiltäessä huomio kiinnittyi siihen, että monet paikat mainostavat olevansa jollakin tapaa -ystävällisiä. Lapsiystävällisyys sentään menettelee, mutta muihin sisältyy yleensä joku vinouma, joka haittaa muiden kuin mainitun kohderyhmän oleskelua. Mieluiten hakeudumme sellaisille alueille, jotka eivät erityisesti suosi mitään asiakasryhmiä.

Lopulta päädyimme tavoittelemaan Oripäästä löytyvää SFC Krapurantaa. Alue ei vielä ollut täydessä kesäterässä, mutta tilavalta kentältä löytyi tasainen sähköpaikka, illalla pääsi saunaan, ja huoltotilatkin olivat asiallisessa kunnossa. Päivä oli ajomatkan vuoksi tuntunut aavistuksen pitkältä, mutta onneksi kausipaikkalaiset auttoivat majoittumiseen liittyvissä käytännön asioissa.

Highlands

Teijo-videossa ei oikein ollut syksyn värejä, mutta tässä niitä on.

Linkki videoon

Hämäävää

Kun puissa ei vielä ole lehtiä, Teijon kevät näyttää melkein loppusyksyltä. Aurinkoa tosin on liikaa.

Linkki videoon

Oi Matilda

Tammisaaresta lähdettyämme suuntasimme lopulta kohti Teijon kansallispuistoa. Olimme hieman alkaneet epäillä Kasnäs-vaihtoehtoa, sillä vaikka niemen kärkeen ei olisi pitkä matka, pistotie pitäisi ajaa mennen tullen, eivätkä kylpylätkään enää houkuta ihan samalla tavalla kuin ennen. Jätimme silti Kasnäs-portin yhä raolleen, koska Taalintehtaan ympärillä olisi pari retkeilykohdettakin.

Pienen hapuilun jälkeen hakeuduimme Matildanjärven rannassa olevalle pysäköintipaikalle, josta voisimme tavoitella kansallispuiston eteläosassa meneviä polkuja.

Kauniin oloisen paikannimen taustalla kaiketi on henkilö nimeltä Matilda Sofia af Forselles. Nimen porvarillinen vivahde selittyy sillä, että kyse on Teijossa vaikuttaneen ruukinomistajan puolisosta (tai muuten läheisestä naisesta).

Pysäköintialueen kupeessa on myös Natura Viva Oy:n ylläpitämä matkaparkki, joka saattaisi soveltua seuraavaksi yöpaikaksemme. Huoltorakennuksen seinässä olevista ohjeista kävi ilmi, että netin kautta maksun suorittamalla saa koodin, jolla voi avata pääavaimen sisältävän älylukon.

Pääavaimella puolestaan avautuu kaappi, jonka sisältä löytyvät paikkakohtaiset, numerokoodilliset avainrasiat. Rasian sisältä löytyvillä avaimilla paitsi pääsee saniteettitiloihin saa myös avattua sähkötolpan kannen.

Hämmennystä herättivät huoltorakennuksen ovessa olevat ohjeet. Suihku selvästikin oli käytettävissä, mutta "Vessat ovat auki Luontokeskuksen aukioloaikoina. Muulloin asiakkaita palvelevat pysäköintialueen kupessa olevat kuivakäymälät."

Häh? Siis suihkuun pääsee, mutta vessaan ei? Hetken pähkäiltyni tajusin, että asiakkailla tarkoitetaan tässä yhteydessä kansallispuistossa kävijöitä, ei Natura Vivan matkaparkki-asiakkaita.

Minulla on usein ongelmia tällaisten toimintaohjeiden tulkitsemisessa. Onko se ammatinvalinnan synnyttämä rajoite, kun en tajua ohjeita, jos yksikin bitti on vinossa? Ehkä vain olen tyhmä.

Jätimme tässä vaiheessa vielä varauksen tekemättä, ja lähdimme tallustamaan kohti Matildajärven takana menevää Tapanin kierrosta. Matkalla oleva Väliojan silta ei nähtävästi olisi käytössä, mutta sen voisi helposti kiertää toista reittiä.

Kyltistä huolimatta silta kuitenkin oli jo saatu paikalleen, joten pääsimme kulkemaan kierroksen Mikkossuon pysäköintipaikan kautta, kuten olimme ihan aluksi suunnitelleet.

Matkalla kohtasimme isohkon linnun, jota emme ensin tunnistaneet.

Joutsen? Ei. Ehkä kurki sitten? Ei... Nähtävästi kyseessä oli harmaahaikara. Vähän erikoisempi tapaus yleensä sisämaassa matkustavalle.

Sopiva evästelypaikka löytyi Tapanin kierroksen varrella olevilta kallioilta. Ei niiltä Matildanjärvelle tai sen vieressä olevalle Puolakkajärvelle asti näkynyt, mutta tyynenä päivänä kallioilla oli muuten mukava istuskella.

Tuuleton sää tarjosi myös mahdollisuuden lähettää Malla ilmaan. Kopterin taisi havaita myös lintu, jota aluksi arvelin haukaksi, mutta joka lopulta taisi olla kalasääski. Tai oikeastaan lintuja oli kolme, mutta sain kuvan vain yhdestä, kun kiirehdin laskemaan Mallan alas.

Matildajärven polut ovat aika kivoja, vaikka aluetta ympäröivien maanteiden häly kuuluu selvästi joka puolelle puistoa. Hyväkuntoisia pitkospuuosuuksia on myös runsaasti, ja niidenkin varrella kelpaa viettää aurinkoista päivää.

Retkeltä palattuamme päätimme tarttua Natura Vivan tarjoukseen, ja lunastimme Reiskalle sähköpaikan puiden siimeksestä. Alue on varsin mainio, tosin aivan tasaisia loivassa rinteessä olevat paikat eivät ole.

Oma pilttuumme oli tässä suhteessa parhaasta päästä, mutta auto jäi silti ilman kiiloja pienesti kallelleen. Jostain syystä kaikki paikat eivät olleet varattavissa, vaikka nettisivun mukaan kukaan muukaan ei ollut niitä varannut.

Seuraavana aamuna päätimme vielä ennen alueelta poistumista tutustua Jeturkastin kierrokseen, mikä onnistui helposti autoa siirtämättä. Reitti on saanut nimensä Jeturkastin muinaisrannasta, joka 9000 vuotta sitten oli näillä tienoilla.

Nykyään Jeturkastissa on vain pirunpelto. Opastekstin mukaan se on merkittävän laaja, mutta taukopaikan kupeessa oleva kivikko ei näyttänyt sellaiselta. Olisiko pelto jatkunut vielä puiden takana? Karttaan sitä ei ole merkitty.