Maisema Kolilta

Jos Eero Järnefeltillä olisi ollut drone, olisiko taiteilija malttanut tuntikausia seistä rinteessä hyttyset seuranaan? Vai olisivatko monet Koli-aiheiset maalaukset jääneet tekemättä; Maisema Kolilta ja muutkin?

Linkki videoon

Vikaa kaasujalassa

Syksyisen kesälomaviikkomme loppu häämötti jo, mutta kun hyvät kelit suosivat edelleen, emme malttaneet ajaa Paiholasta suorinta tietä Kuopioon. Sen sijaan koukkasimme kohti Kolia, vaikka emme olleet ihan varmoja, oliko se alkusyksyinen retkeilysesonki huomioiden järkevä suunta.

Ylä-Kolin puolelta löytyy kuitenkin yhä polkuja, joita emme ole koskaan menneet. Ehkä suurin osa muista kulkijoista liikkuisi Ukko-Kolin eteläpuolella, jossa reittivalikoima on laajempi.

Ajoimme Reiskan Ollilan pysäköintialueelle, joka on lähellä Ylä-Kolintietä, mutta kunnollisten ajo-opasteiden puuttuessa hiukan piilossa. Ollilan kulmalta liikkeelle lähtien voisimme tehdä muutaman kilometrin mittaisen lenkin Ipatin ympäri.

Koska itse suosimme yleensä pienempiä kohteita, Kolilla retkeily edellyttää pientä aivojen uudelleenkalibrointia. Kolin poluilla väkeä tulee ja menee, eikä vaaroilta löydy samanlaista rauhaa kuin vaikkapa itärajan reiteiltä. Kaikenlaisia sääntöjäkin on paljon, joten tarkkana saa olla.

Toisaalta maisemat ovat kauniit, ja onhan Koli paikkana ja luontonsa puolesta erityinen. Rinteestä voi löytää vaikkapa esihistoriallisen linnunjalkafossiilin, joka on mahdollisesti kuulunut Phorusrhacidae-lajin edustajalle. Liekö lintu sumussa osunut Kolin rinteeseen, ja pudonnut sitten maahan?

Kiehtova on myös Mattilaan vievän tien varrella tekemäni leijonahavainto. Onkohan tämä karannut Yrttisuolta vai mistä?

Ipatin rinteessä menevät polut tarjoavat näkymän Kolin historiaan. Mäen länsipuolella olevat Mattilan, Ollilan ja Turulan tilat ovat nykyisin osin matkailukäytössä, mutta Mattilan rakennukset ovat takavuosina toimineet myös jonkinlaisena kulttuurin kehtona, jossa aikaansa ovat viettäneet monet taidemaalarit kuten esimerkiksi Kolilla viihtynyt Eero Järnefelt.

Kolin maalareiden on täytynyt olla hyväkuntoisia, sillä tasaista maastoa Kolin rinteiltä ei juuri löydy. Mattilan tilalta satamaan vievä reittikin - joka joskus on ollut nykyistä merkittävämpi kulkuväylä - on pelkkää mäkeä, tosin vain kilometrin mittainen.

Nykyisin Ylä-Kolin polut ovat paljolti sorastettuja, ja siinä mielessä helppokulkuisia. 

Mattilan tilan pihapiiri on viehättävä. Jos ei ole tarvetta yösijalle, pelkälle kahvillekin voi pysähtyä.

Oma retkemme oli tässä vaiheessa niin alkumetreillään, ettei kahvia vielä tehnyt mieli. Niinpä jatkoimme sataman kautta koukaten Vaaralanahon tulentekopaikalle.

Ipatin rinteet eivät ainakaan puuston osalta edusta ihan tyypillisintä pohjois-karjalaista luontoa. Osittain tämä johtuu kasken poltosta, jota tällä seudulla on pitkään harjoitettu. Ja poltetaan vieläkin, ainakin perinnemielessä.

Tämä oli oikeastaan piristävän erilainen retki Kolille. Ehkä olen vältellyt paikkaa ihan turhaan, osittain vanhojen mielikuvien pohjalta.

Illaksi jatkoimme Merilänrantaan, ja Pieliseen! Olen kesän 2024 aikana uinut enemmän kuin monena edellisenä kesänä yhteensä, ja kaiken sen syyskuussa.

Syysiltoina hämärä laskeutuu Merilänrantaan melko varhain, mutta Pielisen takaa aamulla nouseva aurinko lämmittää yhä aikaisin. Vaunuilijoita oli edelleen yllättävän paljon, myös ulkomaalaisia. Respa kuitenkin oli jo illalla kiinni. Vähän haikeaa tällainen.

Niin on taas yksi loma paketissa. Minusta tuntuu, että ajoimme viikon aikana paljon, mutta ehdimme silti hädin tuskin Pielisen ympäri. Ehkä on hyvä, että pidemmät reissut tuli tehtyä nuorempana, kun kaasujalka oli raskaampi. Nykykunnolla olisi turha haaveilla mistään Välimerelle suuntautuvista automatkoista.

Mä yössä kuljen

Olen viime päivinä jälleen pohtinut Adrian rengasasioita. Tarkistin Reiskan renkaiden urasyvyyden, joka oli vielä 4 - 5 milliä. Kulutuspinnan puolesta niillä siis pärjäisi vielä tämän kesän, mutta ei kovin pitkälle seuraavaa.

Minua häiritsee se, että en yhtään luota Reiskan alla oleviin Agilis-renkaisiin. En tästäkään syystä halua ajaa niitä sakkorajalle, koska tokihan renkaan kestävyys heikkenee kulutuspinnan ohentuessa. Kumeja on myös korjattu kahdesti, joten ihan uudenveroiset ne eivät tältäkään osin ole.

Kuten olen monesti maininnut, mieleni tekisi hankkia jotkut maastokäyttöön soveltuvat renkaat - kuten BFGoodrich All-Terrain, jonka uutta KO3-mallia ei kuitenkaan vielä saa Suomesta (Ducato-koossa). Ei siksi, että kuvittelisin Fiatin olevan maastoauto, vaan siitä syystä, että uskon sellaisten renkaiden kestävän paremmin myös normaalia käyttöä. ("Normaali" tässä tapauksessa tarkoittaa, että auto ajetaan jossain hevonv*tunkuusessa olevan metsäautotien päähän.)

Otin muutama päivä sitten bfgoodrich.fi-sivuston kautta yhteyttä BFGoodrichin maahantuojaan tiedustellakseni KO3-mallin saatavuutta. BFGoodrich on Michelinin alabrändi, joten tietoa ei herunut sen enempää kuin taannoisessa keskustelussani Michelinin edustajan kanssa.

Yhteydenottoni oli silti hyödyllinen, koska sen myötä tajusin, että renkaiden valintaan liittyy tekijöitä, joita en ollut aiemmin huomioinut. 

Olen tähän asti lähinnä tuijottanut rekisteriotteeseen merkittyä rengaskokoa ja verrannut renkaille ilmoitettua kantavuusindeksiä Adrian akselipainoon (1960 / 2000 kg). Akselipainoon nähden BFGoodrichin 115/112 -indeksi on riittävä, mutta toisaalta Adrian rekisteriotteessa lukee, että tyyppihyväksytty rengas on "225/75R16CP 116/114Q". 

Nopeusluokka (Q) ei rajoita menoa, koska jokseenkin kaikkien renkaiden luokitus riittää siihen vauhtiin, jota Reiskalla pääsee. Mutta pitäisikö kantavuusindeksi (116/114) ja Camping-merkintä (CP) tulkita aivan kirjaimellisesti, siis akselipainot unohtaen?

Arvelin, että vastauksen saattaisivat tietää seuraavat tahot:

• Renkaan valmistaja ja/tai maahantuoja
• Katsastuskonttori
• Vakuutusyhtiö

Ihan aluksi kysyin asiasta tekoälyltä, jonka kanta merkintöihin oli melko ehdoton:

Myös Michelin maahantuojalta saamani sähköpostivastaus oli saman suuntainen:

"Pyytäisimme kuitenkin huomioimaan, että me emme suosittele kyseistä rengasta retkeilyautoonne. BFGoodrich -renkaat eivät ole varustettuja "C"- tai "CP" -merkinnällä, joista luultavasti ajoneuvonne valmistaja on määrännyt jomman kumman pakolliseksi. Voitte tarkistaa tämän rekisteriselosteestanne."

Vastaus kuitenkin epäillytti minua, koska eihän ainakaan CP-merkittyjä talvirenkaita taida olla olemassakaan. Jos CP-merkintä on "pakollinen", ei talvella saisi ajaa lainkaan.

Seuraavaksi tiedustelin asiaa suullisesti kolmelta eri katsastusasemalta. Kaikissa oltiin sitä mieltä, että kantavuuden osalta rengas on OK, jos sen kantavuusindeksi on akselipainoihin nähden riittävä. Katsastuskonttorilta kerrottiin myös, ettei CP-merkintä ole renkaissa pakollinen. Suositeltu se saattaa olla, ja etenkin C-merkintä on sellainen, mutta ei niiden puuttumisen vuoksi autoa hylätä, eikä muutoskatsastuskaan ole tarpeen.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä, halusin selvittää vakuutusyhtiön kannan asiaan. Vakuutusten voimassaolon kannalta on tärkeää, ettei vakuutusyhtiö tulkitse renkaita laittomiksi. LähiTapiolan esitteestä:

"Ajoneuvon on oltava ajoneuvolain määräysten mukainen ja muutoin sellaisessa kunnossa, että sen käyttäminen tiellä on sallittua ja että se hyväksytään katsastuksessa (tieliikennelaki ja ajoneuvolaki). Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että ajoneuvossa tulee olla säännöstenmukaiset renkaat."

Omat vakuutukseni ovat LähiTapiolassa, josta minulle vastattiin seuraavasti:

"... ja ajoneuvolla tulee olla siihen tarkoitetut ja soveltuvat renkaat. Kunhan renkaiden kantavuus on riittävä vaatimukset huomioiden, myös katsastuskonttorin mukaan, ei C/CP merkinnän puuttumisella ole vaikutusta korvattavuuteen."

Näyttäisi siis siltä, että kaikista tiukimmin rekisteriotteen merkintöjä tulkitsee renkaiden maahantuoja. Mutta johtuuko tämä siitä, että maahantuoja epäilee omia tuotteitaan, vai onko taustalla kenties kaupallisia syitä?

BFGoodrichin ohella olen silmäillyt myös General Grabber AT3 -maastorengasta, josta on 235/65 R16 -kokoisena olemassa myös C-luokiteltu versio. Sen kai voisi periaatteessa laittaa Ducaton alle, mutta malli on laskennallisesti 16 milliä 225/75 -kokoa matalampi, ja käytännössä enemmänkin, jos käytetään pienempää rengaspainetta. Kaikki tämä on pois maavarasta, jota ei riitä tuhlattavaksi asti.

Yksinkertaisin vaihtoehto olisi tietysti löytää joku alkuperäisen kokoinen C/CP-luokiteltu rengas, joka olisi nykyistä Michelin Agilis Camping -rengasta kestävämpi. Saman firman myymä Michelin CrossClimate Camping voisi kenties olla sellainen, mutta en oikein luota siihenkään.

CrossClimate-mallia myydään kolmessa eri kantavuusluokassa: 116, 118 ja 121. Adriaan riittäisi 116 (joka myös on edullisin), mutta mahtaisivatko 118 ja 121 paremmin sietää kalliomursketta?

Kantavuuslukema ei aina suoraan viittaa renkaassa olevien vyökerrosten määrään (→ PR-luokka), mutta lienee silti suuntaa-antava tekijä renkaan kestävyyttä arvioidessa. Tähänkin tosin sisältyy kompa, sillä 121-luokitellussa mallissa ei yllättäen ole CP-merkintää: 

Michelin CrossClimate Camping saattaisi olla vahvin sellaisista renkaista, jotka Adrian alle voisi heittää asiaa enempää miettimättä. Mutta tuleeko Ducatosta sen myötä vielä enemmän kivireki kuin nykyään? Ja jos ensijaisesti haen kestävää rengasta, miksi en sitten ajaisi talvirenkaina käyttämilläni Hakkapeliitoilla, joiden luokittelu on vastaava (C121, PR10)?

Sain myöhemmin Michelin maahantuojalta vielä toisenkin viestin.

"CP-renkailla on sen vuoksi suuri kantavuus ja ne kestävät siksi huomattavasti korkeampaa ilmanpainetta ja samalla suojaa mekaanisilta vaurioilta.

Vahvistus on tehty useissa kerroksissa. Vahvistus myös suojaa renkaita pitkien seisontajaksojen aikana."

Michelinillä ei taideta ihan ymmärtää, mitä minä haen takaa. En halua rengasta, joka sietää huomattavan korkeaa ilmanpainetta, vaan sellaisen, joka toimii, vaikka sitä ei olisi pumpattu aivan kivikovaksi. En liioin ole kiinnostunut siitä, miten rengas selviytyy pitkistä seisontajaksoista, vaan pikemminkin siitä, miten se kestää, kun sillä ajetaan.

Mutta täytyy sanoa, että olen hiukan yössä tämän asian kanssa. Olisi helpompaa, jos retkeilyautoihin jo uutena asennettaisiin retkeilykäyttöön soveltuvat renkaat.

Vakiovarusteilla

Viritetty Raisu olisi saattanut olla Ritosärkällä hyvä, mutta onneksi sille ei nyt ollut todellista tarvetta.

Linkki videoon

Tehomännän merkityksestä

Lieksassa on aina jotenkin mukava vierailla, mikä osittain selittyy muistoilla, jotka opintolainantäyteinen elämä kaupungissa 80-luvun loppupuolella synnytti.

Hyviä muistoja on sittemmin kertynyt myös Pieneltä Ritojärveltä, jossa kymmenisen vuotta sitten poikkesimme.

Tässä vaiheessa elämää toistoilta ei enää voi välttyä, joten jatkoimme Lieksasta Kontiovaarantien kautta kohti Ritojärveä. Kontiovaarantie on jo yksistään miltei matkakohde, sillä maisematieksikin tituleerattu reitti on poikkeuksellisen hieno etenkin Lieksan puoleisen päänsä osalta.

Reiskan pysäköinti meinasi kuitenkin muodostua ongelmaksi, sillä joku oli tulpannut henkilöautollaan Ritojärven P-paikalle johtavan lyhyen tien. Ehkä vierestä olisi väkisin tunkien mahtunut ajamaan, mutta en viitsinyt yrittää, kun ei ollut pakko.

Myös Kontiovaarantien toisella puolella olevalla levikkeellä oli auto. Edempänä saman pikkutien varressa oleva - yöpaikaksikin kaavailemamme - silmukka ei sekään tullut kyseeseen, koska sitä edelsi jyrkähkö, veden syömä ylämäki, jonka arvioin Reiskalle hankalaksi.

Lopulta päädyimme parkkiin sota-aikaan liittyvän muistomerkin P-paikalle. Myös siltä pääsi reitille hyvin; lähdimme kiertämään Ritojärveä vastapäivään.

Ritojärven ympäri menevä lenkki on paljolti kaksiosainen: järven itäpuolella on pitkospuita ja kivaa suomaastoa...

... kun taas länsipuolella polku etenee hienolla Ritosärkällä. 

Ritojärven ympärillä kartassa näkyy lähinnä korpea. Siellä täällä on muutamia rakennuksia, mutta jos alueen lukuisia metsäautoteitä lähtisi koluamaan, kokolailla omassa rauhassaan saisi todennäköisesti olla. 

Mitä alueen rauhaan muuten tulee, rauhassa eivät saaneet olla ne matkaajat, jotka 1940-luvulla päätyivät Kontiovaarantien vieressä olevalla kumpareella väijyneiden partisaanien uhreiksi. Kohti Suomua ja Patvinsuota matkalla olleen kuorma-auton kyydissä oli yhteensä 15 ihmistä, niin sotilaita kuin siviilejäkin, joista tulituksessa kuoli neljä.

Järven eteläpuolella näyttää menevän useita kärrypolkuja. Reiskalla pienimpiä teitä ei viitsi kyntää, joten tällaisia tilanteita varten mukana pitäisi olla joku toinenkin kulkuväline kuten polkupyörä.

Mopo olisi silti pienillä metsäautoteillä ihan paras. Ritojärven syrjäinen sijainti kuitenkin herättää kysymyksen: pääseekö mopolla tarvittaessa karhua karkuun?

Ehkä ei, mihin tulokseen myös ChatGPT päätyi, kun asiaa siltä tiedustelin:

"Entä jos kyseessä ei ole perusmopo, onnistuuko pakeneminen sitten? Puhutaan esimerkiksi vuosimallin 1984 Helkama Raisusta, jossa on tehomäntä ja pari piikkiä pienempi takaratas."

Tällöin selviytymismahdollisuudet vaikuttavat olennaisesti paremmilta:

Aivan selvä peli ei silloinkaan ole, mutta arvioisin, että sylinterin pakoaukkoa vielä viilaamalla metsäautoteitä voisi ajella jo melko turvallisin mielin.

Epäonnisten sota-ajan matkaajien tavoin mekin jatkoimme Ritojärveltä Patvinsuon suuntaan, mutta Suomuntien heikko kunto sai meidät perääntymään. Tai ei tie muuten ollut huono, mutta sitä oli menty jollain telakoneella, joten ajaminen oli melkoista tärryytystä. Eikö metsäkoneet yleensä siirretä kohteeseensa jollain lavetilla? Tuskin tietä panssarivaunulla sentään oli rymytty.

Koska lomaviikko alkoi jo olla ehtoopuolella, päädyimme viimeiseksi yöksi Paiholan BestParkiin. Ehkä hiukan ironista on se, että toisin kuin BestParkkeja yleensä, entisen psykiatrisen sairaalan vieressä olevaa aluetta ei ole kokonaan aidattu.

Paiholassa oli jälleen hyvin tilaa, ja paikan isäntäkin - tai sellaiseksi mies ainakin esitteli itsensä - pyörähti tontilla vaihtamassa pari sanaa. Joen rannalla oleva alue on verrattain viihtyisä, mutta pitäisi kai silti joskus kokeilla myös KontioLomat-yrityksen matkaparkkia.

Remote Areas

Maaninen viehtymykseni syrjäisiä seutuja kohtaan johti tällaiseen videoon.

Linkki videoon

Uusia suunnitelmia

Olen taas viime aikoina pohtinut, pitäisikö RPAS-lentosuunnitelman tekemiseen viimein perehtyä. Liikumme usein Itä-Suomessa ja etenkin ADIZ-alueella, jossa suunnitelma on pakollinen, jos aikoo lennättää kopteria. Ja minähän usein aion, kun retkivideoitakin teen.

Alle 250-grammaisten kopterien osalta vaatimus on verrattain uusi. Lentosuunnitelman voi etukäteen laatia nettilomaketta käyttäen, mutta tehtävä ei ole ihan helppo. Likipitäen ainoa kenttä, jonka osaan ilman apua lomakkeesta valita, on "Drone / Miehittämätön lento".

Muutaman muunkin - kuten Lentosäännöt - kykenee parin nettihaun jälkeen täyttämään, mutta mikä mahtaa olla Malla-kopterin Pyörrevanaluokka? Kyllähän se saattaa lentoon lähtiessään vähän maata pöllyttää, mutta tuskinpa tuo muita ilma-aluksia raiteiltaan saa. Jostain syystä lomakkeella tehty drone-valinta ei vaikuta muihin kenttiin, joten kopteria lennättääkseen täytyy syöttää samat tiedot kuin jos liikennöi Boeing 747:llä.

Matkaillessamme taannoin Kuhmon suunnalla päätin viimein ottautua asiaan. Syötin pakollisiin kenttiin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan, ja lopulta onnistuinkin lähettämään lomakkeen eteenpäin.

En totta puhuen uskonut, että antamillani tiedoilla olisi mitään vaikutusta itäisen Suomen lentoliikenteeseen. Itseäni mietitytti erityisesti se, että suunnitelmani sisälsi lentotapahtumasta ainoastaan kellonajan, mutta ei esimerkiksi päivämäärää tai paikkaa, jossa kopteria oli tarkoitus lennättää. En yksinkertaisesti keksinyt, mitä lomakkeen kenttiä käyttäen nämä tiedot olisi voinut syöttää.

Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun puhelin soi. Ilmailuhallinnosta soitettiin. Siellä taidettiin luulla, että olin lähettänyt lomakkeen kännissä tai läpällä, eikä unenpöpperöinen käytökseni ainakaan hälventänyt tätä uskomusta. Onnistuin kuitenkin selittämään, että ihan tosimielellä tässä ollaan liikkeellä, vaikka antamissani tiedoissa saattoikin olla puutteita.

Keskustelu eteni aluksi hitaasti, koska soittaja taisi olettaa, että lennän Cessnalla, vaikka puhuin koko ajan Mallasta. Myös Suomussalmella sijaitseva lennätyspaikka herätti kummastusta, sillä se oli kaukana (lähimmästä lentokentästä kai, tai sitten Helsingistä).

Pikku hiljaa asiat kuitenkin loksahtelivat paikoilleen, ja hankkeeseeni ystävällisesti suhtautunut virkailija täytti lentosuunnitelman edellyttämät tiedot puolestani. Suunnitelmasta tulikin lopulta aika hieno:

FF EFINRPAS
150400 EFHKZPZX
(FPL-RPAS1-VX
-VFHC/L-N/N
-ZZZZ0900
-K0014VFR DCT
-ZZZZ0400
-DEP/6438N02938E DEST/6438N02938E DOF/250615 RMK/ADIZ 250G
VAALEANHARMAA KUVAUSTA PIC TEL 0400xxxxxx)

Keskustelun aikana kävi myös ilmi, että drone-lentosuunnitelman tekemiseksi on nykyään olemassa yksinkertaisempikin tapa. Uutta Fintraffic Sky -alustaa käyttäen suunnitelman voi syöttää antamalla vain olennaisimmat tiedot kuten:

• Päivämäärä, aika ja lennätyksen kesto
• Lennätyksen paikkatieto ja alueen säde
• Maksimikorkeus

Kun Sky-sovelluksen avaa, näytölle tulee dialogi, jossa lukee "NOT FOR OFFICIAL USE" ja lisäteksti: "Finnish NOTAMs visualization map. Informative use only. Shall not be use as a sole source in flight or operation planning. NOTAM activation times and other aeronautical data shall be checked from ais.fi".

Nähdäkseni sovellusta voi silti käyttää drone-lentosuunnitelmien laatimiseen, koska virkailija nimenomaan suositteli tekemään näin. Käyttäjän tunnistaminen tapahtuu Microsoft Authenticator -sovelluksen avulla, joten sellainen täytyy puhelimeen asentaa myös, mikä ottaa hetken.

Muutoin Sky-sovelluksen käyttöönotto on suoraviivaista ja uusien lentosuunnitelmien tekeminen niin yksinkertaista, että laadin samantien toisenkin suunnitelman lennättääkseni Mallaa hieman eri paikassa. Ei sanaakaan jättöpyörteistä, varalentopaikasta tai pelastusvarusteista!

Hämärtyvää

Kun syyskuinen ilta oli tyyni, kuvasin Timitranniemestä hämärtyvää Lieksaa ja Pielistä.

Linkki videoon

Kamelin selässä?

Tässä ei oikeasti olla kamelin selässä, vaikka paikoin siltä saattaa näyttääkin.

Linkki videoon

Nyt naarataan

Kuten olen joskus todennut, pitkänajan tavoitteenamme on ollut tutustua Karhunpolkuun pala kerrallaan. Valittu strategia pohjautuu paljolti laiskuuteen olla kulkematta koko reittiä yhdellä kertaa, mutta toisaalta sen myötä Pielisen takana on aina tarjolla joku uusi pätkä patikoitavaksi.

Karhunpolun osalta tällaiset osuudet tosin alkavat olla vähissä, mutta Lieksan pohjoispuolelta sellaisia yhä löytyy. Yksi niistä on Niskavaarantien kautta kulkeva polku, johon päätimme syyskuun matkallamme tutustua.

Tien kupeessa olevalta parkkipaikalta pääsee näppärästi molempiin suuntiin, sekä Persaussärkille (pohjoiseen) että Raiskavaaralle (etelään). Särkillä olemme jo käyneet, joten nyt oli vastakkaisen suunnan vuoro. Naarajoen rannassa olevalle Niskavaaran laavulle ei ole kuin kolmen kilometrin matka, mutta tarvittaessa retkeä voisi pidentää kulkemalla reilun kilometrin päässä odottavalle Naarakosken laavulle.

Raiskavaaran etelärinne on hakattu melko paljaaksi. Joku voisi ajatella, että vaaran nimikin kumpuaa tästä, mutta ainakin sen laelta sitten avautuu avarahko näköala Naarajoen suuntaan.

Vaaran jälkeen polku muuttuu vähän pusikkoiseksi, mutta onneksi tympeämpi osuus on melko lyhyt. Puskien jälkeen reitti lopulta laskeutuu Naarajoen varteen, josta se jakaantuu Ruunalle ja Naarakosken laavulle meneviin polkuihin.

Niskavaaran laavu on kohtalaisen kivalla paikalla, vaikka sen nimi hieman hämmentää, koska lähin Niskavaara näyttäisi olevan kilometrin päässä.

Kun sää suosi, päätimme yksintein jatkaa Naarajoen laavulle asti. Mielestäni sillä oli aiemmin Retkikartassa oma symboli, mutta enää sellaista ei näy. Liekö Metsähallitus sitten luopunut paikan ylläpidosta.

Naarajoen varressa menevällä polulla oli paikoin märkää, ja suopursujen keskellä oli muutenkin hidasta edetä. Hankalampi osuus oli kuitenkin vain kilometrin mittainen, ja senkin olisi halutessaan voinut kiertää hakkuuaukean reunaa pitkin. Sitten tosin Naarakosken kuohut olisivat jääneet näkemättä.

Naarajoen laavun ympärillä maasto on olennaisesti hienompaa. Laavun lähelle pääsee autollakin, joten paikka lienee etenkin kalastajien suosiossa muuten paitsi syksyllä, jolloin koskesta ei saa kalastaa.

Koska maasto ei menomatkalla ollut läpeensä helmeä ja alueen hirvikärpäspopulaatiokin vaikutti vahvalta, päätimme patikoida takaisin autolle tietä pitkin. Vähän tylsä ratkaisu, mutta samalla saisimme aikaan rengasreitin, jollaiset nykyään ovat harvinaista herkkua.

Ja eivätpä tieosuudetkaan kategorisesti huonoja ole, sillä joskus niillä kohtaa eläimiä, joita ei tiheässä metsässä näe. Niin tälläkin kertaa, kun moneen otteeseen hätistelimme teerilauman edestämme pois. 

Autolla liikuttaessa isot linnut tosin voivat säikäyttää, kuten samoilla kulmilla kävi kymmenisen vuotta aiemmin.

Retken jälkeen ilta-ohjelmaan sisältyi enää yöpaikan etsiminen. Ruunaa kummitteli vielä mielessä, joten jatkoimme autoillen Ruunaan retkeilykeskuksen suuntaan. Matkan varrelta täytyy antaa erityismaininta Junginsärkille, joiden päällä menevä tieosuus on hieno.

Ruunalla oli paljon muitakin matkailuautoja, eikä mieluista paikkaa oikein tuntunut löytyvän. Retkeilymielessä meitä eniten kiehtoi Lieksanjoen ja Ruunaanjärven yhdistävä uittokanava, mutta kannattaisiko sellaisen nähdäkseen jäädä Ruunaalle?

Lyhyen harkinnan jälkeen suuntasimme kohti Lieksaa ja Timitranniemen lomakylää.

Timitranniemi oli paikkana ihan mukiinmenevä. Leirintäalueen suihkuosasto tosin kaipaisi remonttia, mutta muuten yleiset tilat olivat OK-kunnossa. Liekö lomakylällä sama omistaja kuin Kolin Merilänrannan camping-alueella; ainakin alueiden nettisivut näyttävät olevan yhteiset.

Osmon kanssa järvellä

Kuhmon Kalevalassa paistoi aamulla aurinko. Nyt viimeistään täytyisi päättää, jatkammeko Kuhmosta pohjoiseen vai etelään.

Tällä kertaa sääennusteet tekivät valinnan helpoksi, sillä Lieksan ja Ilomantsin suunnalla aurinkoa tarjoiltaisiin lisää isolla kauhalla, mutta pohjoisempana oli olemassa sateen riski. Niinpä kurvasimme Lieksan tielle ajatuksenamme pyrkiä kenties jonnekin Ruunaan suuntaan.

Pullukantien risteyksessä mieli kuitenkin muuttui. Ruunaa ei tosiasiallisesti ollut aivan suosikkilistamme kärjessä, ja kun edellisestä Kieverrysjärvet-vierailusta oli hyvinkin kymmenen vuotta, ohjastin Reiskan Pullukantielle. Tällaisessa summittaisessa etenemisessä on se hyvä puoli, että äkillisiä muutoksia on helppo tehdä. 

Kieverrysjärvet on vähän hassu nimi, koska yhdelläkään alueen järvistä ei ole samankaltaista nimeä. Pikemminkin kartassa lukee Porojärvi, Syrjänlampi, Syvälampi, Hukkalampi tai Juolunka. Viimeksi mainitusta sentään laskee hauskasti mutkitteleva Kieverrysjoki, joka johtaa vetensä Venäjälle. Ehkä järvenkin nimi kumpuaa joen kiemuraisesta muodosta.

Porojärven P-paikalla ei näkynyt muita autoja, joten saisimme todennäköisesti retkeillä koko lailla omassa rauhassamme. Kieverrysjärvet on kuitenkin niin lähellä rajaa, että kopteria ei polun varrella voisi lennättää. Suurin osa reitistä itse asiassa menee EFR100-alueella, jossa edes lentosuunnitelman tekeminen ei riitä, vaan tarvitaan lupa Puolustusvoimilta.

Kun kopterikuvaus ei ollut mahdollista, otin koemielessä retkelle mukaan aiemmin hankkimani DJI Osmo Mobile 6 -gimbaalin. Ajatus oli, että laite toisi retkivideoihin vähän vaihtelua, ja toki toivoin sen avulla saavani myös entistä vakaampaa videokuvaa.

Gimbaalia ohjataan DJI Mimo-sovelluksella, joka ei ainakaan virallisesti toimi kaikissa puhelimissa, ei omissanikaan. Tämän vuoksi jouduin hankkimaan myös uuden luurin, jota ajattelin gimbaalin ohella hyödyntää kopterienkin kanssa. Outlet-laarista löytämäni iPhone 11 saisi kelvata molempiin tehtäviin.

Kieverrysjärvien ympärillä on varsin hienoa maastoa; ainakin, jos reitin kaakkoisin kulma jätetään laskuista pois. Parkkipaikan vieressä olevat uudehkot portaat herättivät toiveita siitä, että reittiä olisi viime aikoina muutenkin ehostettu. Tämä ei aivan pitänyt paikkaansa, sillä Kieverrysjoen molemmin puolin olevat pitkospuut olivat heikossa kunnossa. 

Onneksi joen ylittävä silta oli edelleen toimiva.

Edellisellä vierailulla näimme reitin varrella mahdolliset suden jäljet. Itse susi oli tälläkin kertaa hukassa, mutta pienen yllätysmomentin koimme, kun Juolungansalmen laavulla istuessamme metsästä alkoi kuulua vierasta kieltä. Ei venäjää sentään, mutta englantia ja italiaa ainakin.

Pian paikalle pölähtikin suomalaismies italialaisine vieraineen. Visiitti lienee ollut vieraillekin miellyttävä, koska sää oli verrattain hieno, eikä hyönteisistäkään ollut enää vaivaa.

Kieverrysjärvien rengasreitti ei ole erityisen pitkä, mutta emme silti autolle palattuamme jaksaneet enää jatkaa Lieksaan asti. Sen sijaan päädyimme Nurmijärveltä Ruunaalle menevälle Puuruun tielle, jonka varteen, Suuri-Piilosen lähettyville, jäimme yöksi. Paikka oli ennestään tuttu, ja sikäli helppo valinta.

En ole mikään vesipeto, ja joskus on sellaisia kesiä, että en kertaakaan päädy järveen tarkoituksella. Nyt veden lämpötila oli yhä ainakin +20 C, joten Suuri-Piilonen veti puoleensa. Myös ilma oli edelleen lämmin, vaikka pimeys jo illaksi laskeutuikin.

Uuden gimbaalin kanssa oli vähän vaikeuksia, enkä ole ihan tyytyväinen etenkään liikkeessä kuvaamiini otoksiin. En hallitse homman edellyttämää ninja-kävelyä, ja gimbaali kädessä hortoilu näyttää muutenkin typerältä, etenkin polulla. Mutta ehkä harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa.

Muita ihmisiä ei illan aikana näkynyt, mutta joku motokuski leikkasi kauempana metsää sitkeästi läpi yön. Oli ilmeisen omistautunut ammatilleen, sanoisin.

Kesäkumeista

Reiskan renkaiden kanssa on ollut vähän huonoa tuuria. Jo ensimmäisenä kesänä sepeli rikkoi yhden renkaan, ja nyt muutama päivä sitten toinen alkoi vuotaa saatuaan ruuvista.

Vika ilmeni, kun asioin Reiskan kanssa paikallisessa palosammutinhuollossa. Autolle palatessani huomasin toisen eturenkaan olevan aavistuksen lytyssä (mutta ei täysin tyhjä). Hassua sinänsä, olin juuri hetkeä aiemmin pohtinut, miten matalia rengaspaineita Ducatossa uskaltaa käyttää.

Vajaa rengas ei ajossa tuntunut mitenkään erikoiselta, ainakaan taajamanopeuksissa. Huoltoaseman mittari kuitenkin näytti, että ilmaa oli vain 1,5 barin verran. Yllättävän pienellä paineella rengas oli vielä hämävän ajokelpoinen.

Rengas korjattiin alan liikkeessä, jossa sattumoisin oli samaan aikaan vierailemassa myös Michelinin edustaja (ns. Michelin-ukko). Tilanne tarjosi mahdollisuuden hankkia ajantasaista tietoa BFGoodrich All-Terrain -renkaiden saatavuudesta. Yhdysvalloissa uutta KO3-mallia myydään jo, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että rengasta saataisiin Suomeen ainakaan kesän aikana. 

Samalla puhuimme myös rengaspaineista... Virkansa puolesta edustaja ei suositellut Ducaton renkaisiin muita paineita kuin mitä auton valmistaja on ilmoittanut (5,5 baria), mutta epävirallisesti taisimme olla yhtä mieltä siitä, että kolmitonninen Adria saattaisi pärjätä hiukan vähemmälläkin.

Mitä rengasrikkoon vielä tulee, minulla taisi käydä pieni tuuri, kun huomasin vian kaupunkialueella. Jos olisin sammutinhuollon sijaan ollut matkalla jonnekin muualle, rikkinäisestä renkaasta olisi saattanut muodostua isompi ongelma.

Palosammutin ei taida nykyään olla matkailuautossa pakollinen varuste, mutta tärkeä silti. Sammuttimelle on kuitenkin joskus vaikea löytää paikkaa, jossa se ei ole tiellä, mutta josta sen toisaalta saa nopeasti käyttöön.

Adria Twinin keittiöryhmän ja tavaratilan väliin on jäänyt (tai jätetty) pieni kolo, joka on sammutinta ajatellen periaatteessa aika hyvä.  

Sammuttimen asentaminen tähän tilaan on silti vähän konstikasta. Asennuksen pitäisi olla ehdottoman vahva niin, ettei painava sammutin pääse ajon aikana irtoamaan.

Aluksi ruuvasin asennuskehikon tilan takaseinään, mutta eihän se pysynyt ruuveilla tuollaisessa vanerissa kiinni, ei järeän asennusteipin kanssakaan. Pulttikiinnitys olisi parempi, mutta pultteihin liittyviä muttereita on hankala saada vanerin taakse.

Lopulta ongelmaan kuitenkin löytyi yksinkertainen ja riittävän hyvä ratkaisu. Leikkasin ohuesta makuualustasta palan, jonka pyöräytin sammuttimen ympärille. Koko hoito pysyy kiilattuna tukevasti paikoillaan, mutta tarvittaessa sammuttimen saa silti muutamassa sekunnissa käyttöön.

Paketti ei ole erityisen kaunis, mutta ei toisaalta ole jatkuvasti näkökentässä eikä häiritse muuta elämistä. Vaakasuuntainen asennus voisi toimia myös, jos se ei yllä käytävälle asti. Ehkä kokeilen sitäkin vielä.