Lapin oikoteitä

Isovaaran retken jälkeen ajelimme seuraavaksi yöksi Sallaan, Sallainen-leirintäalueelle. Olemme joskus aiemmin pari kertaa yöpyneet alueen mökeissä (tai ehkä ne lähinnä huoneistoja ovat), mutta nyt oli aika tutustua myös Sallaisen caravan-palveluihin.

Alue on viihtyisä, ja hiukan isompi kuin mitä ensisilmäyksellä näyttää. Huoltotilat ovat uudehkot ja saunaankin pääsee. Sähkö laskutetaan kulutuksen mukaan, mikä on reilu käytäntö, vaikka veloitettu hinta - vierailumme aikaan 28 c/kWh - ei olekaan erityisen edullinen. Tosin eipä tuosta kovin monen euron laskua ehdi yön aikana kertyä.

Sallasta matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Määränpäästä ei ollut täyttä selvyyttä, mutta seuraavat paikat kiinnostivat meitä:

• Naruskajärven suunta
• Savukosken kaakkoiskulma pienine teineen
• Kairijoki ja Tulppio

Vaikka vaihtoehdot ovat maantieteellisesti lähellä toisiaan, kaikkiin niistä ei ehdittäisi, koska autoilu kohteiden välillä on hidasta.

Lopulta päädyimme Naruskantielle. Osittain siksi, että se tuli ensiksi vastaan, mutta toisaalta myös siitä syystä, että Naruskajärveltä voisi tarvittaessa "oikaista" erämaa-alueen läpi Tulppioon menevälle tielle. Olemme joskus takavuosina ajaneet saman välin henkilöautolla, joten reitti ei ollut meille täysin vieras, jos nyt ei aivan tuoreessa muistissakaan.

Retkeilymielessä meitä kiehtoi esimerkiksi Haltiajärven suunta, vaikka emme tienneet, mitä siellä oikeastaan olisi tarjolla. Haltiajärvelle menevän tien varrelta lähtisi ainakin Kenttälammen polku, joka lopulta alkoi kiinnostaa eniten, lähinnä helpon saavutettavuutensa vuoksi.

Niinpä ajelimme Kenttälampien kupeeseen, josta reitti lähti. Pakettiautolle soveltuvaa parkkipaikkaa ei oikein ollut tarjolla, joten jätimme Reiskan läheiseen risteykseen, jossa se muuta liikennettä tukkimatta mahtui olemaan.

Polun alussa oli info-kyltti ja muistutus siitä, että kyseessä on vaativa polku, mitä vieläpä korostettiin mustalla kolmiolla. Siis ihan oikeastiko? Ei se kartalla niin pahalta näyttänyt.

Jo heti alkumatkasta reitti sukelsi Reikävaaran ja Vasavaarankankaan väliseen kiviseen rotkoon.

Polku kieltämättä oli hieman hankalakulkuinen, mutta pahempaakin on nähty. Maastoa voisi pikemminkin luonnehtia ärsyttäväksi.

Polkumerkintöjä piti paikoin hakea, vaikka sellaisina käytettyjä valkopäisiä tolppia oli melko tiheään. Eniten kulkemista haittasi se, että maasto rotkon pohjalla oli rämeikköistä, mikä saikin pohtimaan, miksi reitti ylipäänsä on linjattu kulkemaan nimenomaan rotkossa? Kyseessähän kuitenkin on kesäreitti.

Kartan mukaan polku näytti myöhemmin muuttuvan helpommaksi, mutta luovuimme silti melko pian seurailemasta tolppia. Nousimme Reikävaaran rinteeseen, jossa joskus tehdyistä hakkuutöistä huolimatta oli hyvä edetä. Itse asiassa niin hyvä, että ajattelimme Kenttälammen polun sijaan kierrellä vain laajahkon vaaran laella, johon mukavasti paistoi aurinko. Vaaralla olisi myös ollut hyvä lennättää kopteria, mutta harmillisesti se ei näin lähellä rajaa onnistu, helposti.

Hiukan myöhemmin osuimme taas polkumerkintöjen varrelle, ja kun polku nyt näytti paremmalta, päätimme antaa sille toisen mahdollisuuden. Lautakota-aavalle johtavan tien jälkeen tarjolla olikin oikein kaunista metsää, jossa oli mukava tallustaa.

Rovakaltionkankaalla tehdyt metsätyöt sotkivat jälleen polkua, ja kun olimme jo pari tuntia hortoilleet Reikävaaran rinteillä, käännyimme kankaalla evästeltyämme paluumatkalle.

Kenttälammen polusta jäi kaikkiaan vähän ristiriitainen jälkimaku. Metsä on paikoin hienoa, mutta kulkumielessä polku tuntui etenevän ihan väärää reittiä. Ehkä polun pohjoisimmalla osuudella - Rovakaltionaavan viereisellä harjulla - olisi ollut tarjolla jotain erityistä, mutta asia jäi nyt toteamatta.

Polulta palattuamme matkalle piti jälleen löytää suunta. Palatako takaisin Savukosken tielle, jatkaako Tuntsan suuntaan vai ajellako kenties Värriöjokea kohti ja Tulppion tielle? 

Päätimme hakeutua pubiin pohtimaan asiaa. Näillä kulmillahan ei ole muita pubeja kuin Tuntsan pubi, joten sinne sitten.

Tuntsan pubi on aavistuksen syrjäisestä sijainnistaan huolimatta onnistunut pysyttelemään ajan hermolla. Pubista löytyy esimerkiksi Jukeboxi, jonka monipuolinen soittolista ei jätä toivomisen varaa. Mutta valitako Lea Lavenin Ei oo, ei tuu vai Kikan Sukkula Venukseen? Vaikeita asioita.

Kuten edellisellä kerrallakin, tarkoituksemme oli myös tiedustella Torolehdon, Jäkäläharjujen ja Siurujoen kautta menevän tien kuntoa. Viimeksi siitä mentiin Subarulla, mutta vuodet ovat saattaneet syödä tien kuntoa, ja painavalla Ducatolla tilanne saattaisi muutenkin olla toinen.

Mahtoiko reitin varrella esimerkiksi olla painorajoitettuja siltoja? Marttiin olisi liki 70 kilometrin matka, joten pieni briiffaus ei haittaisi.

"On siitä menty", meille kerrottiin, mikä oli heikko mutta riittävä signaali jatkaa Naruskajärveltä länteen. Jo tien alussa kohtasimme Kullaojaa mainostavia kylttejä, jotka herättivät mielenkiintomme. Kullaoja edellyttäisi pientä poikkemaa ajoreitiltämme, mutta aikaahan meillä oli, koska voisimme illan aikana ajaa vaikka Tulppioon asti.

Kullaojan vesiputous ei etenkään heinäkuussa ole Niagaran veroinen nähtävyys, mutta puolen kilometrin kävelymatka tuskin tuottaa pettymystäkään. 

Vettä Kullaojassa ainakin oli, ja onhan paikka suomalaisittain hieno. Oja laskee Kullajärveen, joka on käytännössä Naruskajärven pohjoinen osa. Minkähän takia järvellä on kaksi nimeä?

Kullaojalta jatkoimme ajamista kohti Torolehtoa. Tie oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta hieman sorainen ja kivinen, ja sitten Ducatolla hidas edetä. Itse asiassa niin hidas, että haave ehtiä illan aikana Tulppioon osoittautui selvästi ylimitoitetuksi. 

Onneksi Loivusvaaranselän kupeesta löytyi levike, jossa puuhun unohtuneesta pyykkinarusta päätellen oli joskus yöpynyt muitakin. Ajoimme Reiskan parkkiin, ja miettisimme matkan jatkoa seuraavana aamuna. 

Illalla ohitsemme jyristeli tukkirekka, joka nähtävästi haki lastia jostain Torolehdon takaa. Eivät kai ne koko yötä täällä aja?

Alkaisinko kirjailijaksi?

Mikäli joskus kirjoitan dekkarin, sen nimeksi tulee "Isovaara ja lohikäärmeen muotoinen harju".

Linkki videoon

Lohikäärmeen jäljillä

Sallan yö oli kolea. Adrian ulkolämpötilamittari näytti aamulla -16 C:n lämpötilaa, mikä indikoi toleranssien pettäneen, mutta ei auton sisälämpötilakaan ollut kuin kymmenisen astetta plussan puolella. Lämpimän päivän jälkeen yön viileys tuli yllätyksenä, eikä lämmitystä tullut siksi illalla laitettua päälle.

Kun aamukohmelosta oli selvitty, aloimme miettiä päivän ohjelmaa. Ensimmäinen ajatus oli yrittää jotain kautta Ruuhitunturille, mutta lopulta päädyimme yksinkertaisempaan vaihtoehtoon, joka ei edellyttäisi edes auton siirtämistä. 

Yöpaikkamme takaa lähti vanha metsätraktoriura, joka näytti kartan mukaan jatkuvan Isovaaran kupeeseen asti. Ura taitaa nykyään toimia lähinnä moottorikelkkareittinä, mutta satelliittikuvissa oli silti nähtävissä jonkinlaista ajojälkeä, jota voisi kenties seurata kävellen. Tai ehkä asiaa ainakin pitäisi tutkia; ainahan voi kääntyä takaisin, jos maasto muuttuu märäksi tai muuten hankalaksi edetä.

Reitti kiinnosti myös siitä syystä, että sitä pitkin pääsisi Topsakka-aavan laitaan, josta voisi näkyä hauskan muotoinen Topsakkaharju. Poikkesimme harjulla muutama vuosi sitten Aikkipetsin suunnasta, ja retkestä jäi tuolloin hyvät muistot.

Liikkeelle siis. Alkumatkasta traktoriura olikin varsin helppokulkuista...

... mutta suopaikoissa ja etenkin Topsakkajärvestä laskevan Sausojan liepeillä oli yleisestä kuivuudesta huolimatta märkää. Sausojan yli pääsi onneksi siltaa pitkin, eikä muita hankalia ylityksiä ollut tiedossa, joten sittemmin matka eteni sutjakasti.

Vaikka kulkujälki ei kauttaaltaan ollut aivan priimaa, matkan varrelle osui myös hienoja paikkoja kuten Isovaaran pohjoispuolella oleva töppäre, jossa kuivattelin paitaa lennättämällä samalla Mauria hieman.

Tapahtuma taisi houkutella paikalle myös haukan, joka hetken kierteli yllämme. Maurin onneksi tilanne ei kuitenkaan eskaloitunut tämän enempää, ja ilmataisteluilta vältyttiin.

Isovaaran lähestyessä erkanimme metsätraktoriuralta ja nousimme vaaran rinteessä olevan hakkuuaukean harjalle.

Aukealla ei juurikaan ollut puita, vaikka hakkuista oli ainakin traktoriuran kunnosta päätellen jo jonkin verran aikaa. Puuttoman alueen yli avautuikin avara maisema Topsakkajärven ja Topsakka-aavan suuntaan. Mainittakoon, että Topsakkajärvi samoin kuin kyseinen aukea näkyvät kauempaa myös äskettäin julkaisemassani Aikkipetsi-videossa.

Pohdimme hetken mahdollisuutta jatkaa vielä vieressä kohoavan Palotunturin laella olevalle kodalle, mutta luovuimme suunnitelmasta, koska puiden peittämältä tunturin laelta tuskin olisi nähnyt yhtään pidemmälle. Ei ainakaan silloin näkynyt, kun edellisen kerran liikuimme samoilla kulmilla.

Palotunturin kautta olisi voinut jatkaa Topsakkaharjulle, mutta kun repussani kerran oli viimeisintä teknologiaa, päätin lähettää Maurin tutkimaan, miltä harju nykyään näyttää. Hyvältähän se näytti, ja ehkä vähän lohikäärmeeltäkin.

Pohjoisen suunnassa erottui useita töppäreitä, joista yhtä kivisimmistä arvelin ensin Ruuhitunturiksi. Tarkempi tutkistelu kameran linssin läpi kuitenkin osoitti, että kyse oli Sallatunturista. Ruuhitunturikin taisi silti löytyä, kun yhden mäen päällä näkyi matalahko rakennelma, joka lienee ollut näkötorni.

Tällaiset ex tempore -retketkin ovat joskus mukavia. Vaikka reitti ei kauttaaltaan ollut yhtä hieno kuin Aikkipetsin polku edellisenä päivänä, Isovaaran mainiot maisemat korvasivat puutteen. Ja kun puista puuttuvat maalimerkinnät, todennäköisyys kohdata ihmismassoja on aika pieni.

Olisiko mäntynä parempi?

Aikkipetsi - jota myös Aihkipetsiksi kutsutaan - viitannee Sallan mäntyvaltaiseen maastoon. Jos pitäisi olla joku puu, minäkin olisin mieluiten mänty.

Linkki videoon

Helmeilevää elokuuta

Kylmäluomassa oli aamulla hieman harmaata ja nuhruista. Aamupäivän myötä keli oletettavasti paranisi, ja näin tapahtuisi etenkin Kuusamon-Sallan suunnalla, jonne seuraavaksi haikailimme.

Vaikka Sallassa on käyty monesti, retkeilykartassamme on Sallan ympärillä ammottavia aukkoja. Sallatunturin lähireittejä on patikoitu tuskin lainkaan, ja etelämpänä - Ruuhitunturin ja Ruuhivaaran ympärillä - kiertävät polutkin ovat enimmäkseen vieraita.

Päätimme lähestyä ongelmaa kurvaamalla aluksi Kallunkijärveltä länteen erkanevalle soratielle. Ajoimme tietä lähelle Aikkipetsiä ja pysäköimme Reiskan tien varressa olevalle levikkeelle. Tästä voisimme loikata ensin Aikkipetsin tuvalle ja siitä edelleen Sallan suuntaan menevälle UKK-reitille.

Jo alkumetreillä kävi selväksi, että nyt ollaan helmen äärellä. Aurinkoisella säälläkin lienee ollut vaikutusta asiaan, mutta seutu joka tapauksessa on todella kaunista. 

Myös Aikkipetsin autiotupa on hienolla paikalla lammen rannassa. Tuvalle ei ole tieltä kuin reilu kilometri, minkä jälkeen polku haarautuu Ruuhivaaran ja Paltsarikummun suuntaan menevin polkuihin.

Paltsarikumpu vääntyy aina päässä Pultsarikummuksi, mutta ehkä nimi ei paikkaa pahenna. Itse Aikkipetsi on yllättävän kaukana, kolmisen kilometriä tuvalta etelään. Viereisiä lampia kutsuttaneen Kalliolammiksi, joten niiden mukaan tupaa ei ole nimetty.

Vietettyämme hetken tuvan viihtyisällä nuotipaikalla päätimme jatkaa Paltsarikummun suuntaan. Valintaan ei liittynyt muuta logiikkaa kuin se, että kummun kupeessa olisi laavu, joka vaikutti sopivalta kääntöpisteeltä retkellemme.

Paltsarikummun polku on kiva kulkea, eikä loppulaskua lukuun ottamatta sisällä kovin isoja korkeusvaihteluita. Pitkospuutkin olivat oikein hyvässä kunnossa, merkinnöistä päätellen vuodelta 2021.

Pitkosten tekijällä on tainnut olla puutavaraa yllin kyllin, sillä muutamaan kohtaan reitin varrelle on rakennettu myös penkkejä, joilla kulkijan sopii levähtää.

Paltsarikummun laavu on paitsi polun myös moottorikelkkareitin varrella. Rakennelma ei ole hienoimpia näkemiämme, mutta kyllä sen edustalla kelpaa silti auringossa istuskella. Etenkin, kun ymmärrys auringonvalon rajallisuudesta hiipii taas tähän aikaan vuodesta tajuntaan.

Tästä reitistä jäi siinä määrin mukava maku suuhun, että täytynee joskus tutustua myös Aikkipetsin tuvalta Kuusikko-Ruuhivaaran suuntaan menevään polkuun. Siinä on korkeuserojen vuoksi vähän enemmän jumppaa, mutta ehkä vaaralta vastapainoksi avautuu jonkinlaista maisemaa, puiden välistä ainakin. Lehtoaavan kota voisi toimia kääntöpisteenä, vaikka se sijainnista päätellen lienee pystytetty lähinnä kelkkailijoita ajatellen.

Myös Paltsarikummulta Hanhivaaran kautta Sallaan menevä osuus kiinnostaa, mutta se on mennen tullen kulkien päiväretkeksi aika pitkä. Matkaa voisi lyhentää lähtemällä liikkeelle Hanhivaaran eteläpuolella menevältä metsäautotieltä, jonka kunto ei kuitenkaan satelliittikuvissa näytä kovin hyvältä, Reiskan kannalta siis.

Vaikka päivän patikointiannos oli maltillisen kokoinen, seuraavasta yöpaikasta oli siinä määrin epätietoisuutta, että päätimme retken jälkeen vetäytyä parkkiin pienemmän sivutien varressa olevalle levikkeelle. Rauhallisen yösijan ohella paikka tarjosi mahdollisuuden nauttia ilta-auringosta, joka päivä päivältä oli vähenemään päin.

Misty lake of Mäntyjärvi

Edellisen postauksen maininta iltojen hämärtymisestä kirvoittaa minut tässä välissä julkaisemaan viimesyksyistä materiaalia sumuiselta Mäntyjärveltä.

Linkki videoon

Kylmän henkäys

Olen ennenkin maininnut, että tapaan viettää kesälomani pienissä pätkissä. Sen ansiosta elokuu 2024 oli jälleen lomakuukausi, kuten kaikki muutkin kesäkuukaudet. 

Retkeilyautoilun myötä matkustamiseen liittyvä tavaroiden pakkaaminen on vähentynyt, mutta täysin siltä ei edelleenkään voi välttyä. Loppukesästä homma jo vähän ärsyttää, mutta onneksi on niin, että kun ensimmäisen kassin kantaa autoon, lomafiilis nousee aina kohisten! Reiskan kanssa tunne on erityisen voimakas, koska autoon noustessaan sitä samalla ikään kuin astuu kesämökin tai hotellihuoneen sisälle, miten asian nyt ajatteleekaan.

Tällä kertaa ainoa mielekäs vaihtoehto tuntui olevan suunnata pohjoiseen. Lomaa oli kuitenkin vain viikko, joten Pohjois-Savon leveyksille ei voisi yhtään jäädä munimaan, vaan Kuopiosta täytyisi reippaasti lähteä polkemaan kohti Lappia.

Suunnitelmaan tuntui sopivan se, että tavoittelisimme ensimmäisenä päivänä Kylmäluoman retkeilyaluetta, jossa edellisen kerran poikkesimme kolme vuotta sitten Paula-myrskyn jälkeen. Myräkän tuhoja tuskin on vieläkään saatu täysin raivattua - liekö tarkoituskaan - mutta tärkeimmät reitit varmaankin olisivat jo kulkukelpoisia.

Kylmäluoman leirintäalue sijaitsee vain parin kilometrin päässä 5-tieltä, ja perille asti pääsee päällystettyä pikkutietä pitkin. Osittain sateisen ajomatkan päätteeksi saavuimme niemelle, jossa aurinko jo mukavasti pilkisti pilvien välistä.

Vaikka Kylmäluoma on paikkana tuttu, leirintäalue oli meille uusi juttu. Saatuamme Reiskan parkkiin päätimme lähteä katsomaan, miltä Kylmäluoman lähiympäristössä nykyään näyttää. Paula vaikutti linjanneen vanhoja reittejä uudelleen, ja samalla niille on annettu uudet, osuvammat nimet.

Valitsimme iltakävelymme reitiksi Hukanharjun hurrikaaniin. En ole ihan varma, mikä kulma Kylmäluomaa kärsi myrskystä eniten, mutta ainakin Hukanharjun kupeessa on tuullut kovaa.

Kaatuneita puita oli raivaamisesta huolimatta yhä siinä määrin, että tuhoja voisi pitää pienenä nähtävyytenä. Ehkä Hukanharjun hurrikaani on osittain sellaiseksi tarkoitettukin.

Joskus taukopaikaksi sopivaa puunrunkoa joutuu vähän etsimään, mutta tällä kertaa valinnanvaraa oli runsaasti.

Ehkä kaatunut metsä silti myös uudistaa ekosysteemiä, hiukan metsäpalon tavoin. Aika ikävää puiden siimeksessä olisi kuitenkin myrskyn iskiessä ollut. Jonkun lammen rannassa olisi saattanut selviytyä jäämättä kaatuvien runkojen alle.

Elokuussa illat alkavat toden teolla hämärtyä, ja kylmän henkäyskin voi joskus tuntua. Näin keväällä asiaa on miellyttävää muistella, kun päivä on päinvastoin pidentymään päin. Tosin kohtahan se on taas elokuu, ja kesä takanapäin, heh.

Karavaanarimielessä Kylmäluoman leirintäalue oli positiivinen yllätys. Alue on isompi kuin miltä se respan portilta vilkuillen näyttää, ja järvien ympäröimä kannas on muutenkin viehättävä. Jostain syystä minulla ei kuitenkaan ole paikasta yhtään kuvaa.

Huoltorakennus on silti vähän niukan kokoinen - etenkin wc-tilojen osalta - ja sähkön hinta lienee määritetty talvikulutuksen mukaan, mutta eipähän sitten tarvitse ujostella sähkökaapeleiden kanssa. Erityismaininnan ansaitsee kahvila-ravintola, jossa ainakin kesäkaudella pääsee valmiin pöydän ääreen.

Liekö vanhuuden vaivoja vai nuoruuden traumoja, mutta heräsin yöllä siihen, että käteeni sattui. Nousin etsimään vaivaan jotain lääkettä, ja taisin yön hämäryydessä sohia siihen Bepanthenia, joka tuntuikin potkivan hyvin. Harmi, ettei Kaikkonen ole enää keskuudessamme, olisi pitänyt kiittää vinkistä.

Kuvakulmia

Julkaisenpa tähän samaan syssyyn vielä pari videota viime heinäkuulta, kun sellaiset tulin aiemmin tehneeksi. Näissä ei tosin ole kovin paljon uutta materiaalia, lähinnä erilaisia kuvakulmia.

Linkki videoon

Linkki videoon

Northern Latitudes

Heinäkuisen reissun loppumetreiltä syntyi myös tällainen kokoelmavideo.

Linkki videoon

Team Kätkä

Tiesitkö, että kätkä tarkoittaa ahmaa? Ahmatunturista on siis tässä kyse.

Linkki videoon

Kätkän pätkä

Paluu etelään ei edelleenkään sujunut suunnitellussa aikataulussa. Kalman läheisyydestä ajoimme Pallaksen kautta Leville, jossa majoituimme aiemmin hyväksi havaittuun Levilehtoon.

Seuraavana aamuna etelöityminen nousi taas puheenaiheeksi, mutta päädyimme jälleen väistelemään ongelmaa entiseen tapaan: lähdimme patikoimaan kohti Kätkätunturia. Oli selvää, että pitkässä juoksussa ongelmaan täytyisi löytää muitakin ratkaisuja, mutta siihen asti carpe diem.

Kätkätunturille nouseva reitti on siinä mielessä erityinen, että vuonna 2006 kiersimme saman lenkin koko perheen voimin, ja tuon retken kuvat päätyivät aivan ensimmäisinä tämän blogin Päiväretkiä-sivulle. Edellisestä Kätkä-vierailusta on siis liki 18 vuotta, joten kaikki ei välttämättä olisi ihan ennallaan.

Tunturi sentään oli vanhalla paikallaan, mutta olosuhteet muuten erilaiset. Vuoden 2006 lokakuussa oli kylmä, minkä vuoksi meidän täytyi ennen retkeä käydä ostamassa lämpimiä varusteita. Nyt puolestaan oli helle, ja siitä aiheutuvat pulmat toisenlaisia.

Mahtoiko johtua tottumuksesta vai mistä, mutta päätimme tälläkin kertaa aluksi kiertää pohjoiskautta tunturin länsipuolelle. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä ensin kannattanut hakeutua Kätkätunturin eteläpuolelle, koska eteläistä sivua ei ole nähty.

Pohjoispuolella menevä pieni tie on nopea kävellä, mutta äärettömän tylsä. Suorahkoa baanaa riittää kilometritolkulla, ja kävelyn ohella ainoa virike on hyttysten liiskaaminen, joka olikin alkumatkan kantava teema. Talvella tässä taitaa mennä latu, jota loivien maastonpiirteiden ansiosta lienee miellyttävää sutia.

Keskellä metsää maisemat eivät häikäise, mutta matkan varrelta löytyi silti messevän kokoinen näköalapenkki. Keväthankia ajatellen penkin sijainti lieneekin kelpo, ja kesällä avaralla paikalla on hyvä lennättää kopteria.

Kesäloman hyttysennätys odotti meitä Kätkätunturin ja Liikenysvaaran välisessä kosteahkossa kurussa. Tästä pitäisi kesällä vain juosta läpi, sen verran äkäisiä ötökät olivat.

Kurussa olevasta risteyksestä erkanee ylemmäksi tunturiin nouseva reitti. Hyttysparvien keskeltä tunturiin oli jo vähän kiire, minkä vuoksi opastekyltin ergonomia hiukan häiritsi.

Reittiopasteissa olevat hahmot olivat erikoisen näköisiä. Miksi ne kulkevat näin takakenossa? Törmättyään ensin opastekylttiin? Vai hyttysiäkö tässäkin väistellään?

Tämä ainakin lienee liukkaudesta talvella varoittava merkintä.

Yli 500-metrisen tunturin rinteestä näkee kauas, kun isompia mäkiä ei juuri ympärillä ole.

Länsirinne on paikoin melko jyrkkä, ja karttaa katsellessani mietinkin, olisiko Kätkätunturille ollut helpompaa nousta itäpuolelta. Toisaalta lännen puolelta kuljettaessa matkaan ei juuri sisälly hukkalaskuja, jotka ovat henkisesti raskaita.

Aikamme puuskutettuamme huippu viimein häämötti. Tämä töppäre taitaa tosin olla valehuippu.

Alla verrokkikuva samoilta kulmilta lokakuulta 2006. Yleensä tapaan rajoittaa blogitekstin seassa julkaistujen kuvien tarkkuutta, mutta tälle ei tarvinnut tehdä mitään.

Vuonna 2006 nousu tuntui jotenkin helpommalta, mikä mahdollisesti johtui kylmemmästä säästä ja siitä, ettei lokakuussa ollut hyttysiä. Välissä olevat 18 vuotta eivät ainakaan selitä asiaa, kuten vaimo tässä väkevästi todistaa.

Tässä vaiheessa oli jo pakko tarttua nilkkoihin, ettei nainen ihan lennä tiehensä.

Tunturin Isolaella ja sen vieressä olevalla laavulla näkyi väkeä, joten pysähdyimme sitä edeltävälle töppäreelle syömään eväitä ja kuivattelemaan paitojamme. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu (1. Moos. 3:19).

Tunturista laskeuduttaessa kävi selväksi, että olisi nousemista itärinteessäkin riittänyt. Itse asiassa viitisenkymmentä korkeusmetriä enemmän kuin länsipuolella, sillä nousuhan alkaa aivan Immeljärven tasolta.

Kätkätunturi-retken myötä heinäkuinen kesälomamme alkoi olla lopuillaan. Tämä oli ensimmäinen Reiskan kanssa Länsi-Lappiin suuntautunut reissumme, ja varsin onnistunut sellainen. Maisemien osalta matka oli paljolti vanhan kertausta, mutta yöpaikat osoittautuivat miellyttäviksi, mikä helpottaa suunnittelua jatkossa.