Thorinin henkäys

Tämän videon kuvausajasta on jo puoli vuotta, mutta tunnelmaan pääsee yhä helposti, kun sen katsoo alipukeutuneena parvekkeella tai takapihan kuistilla.

Linkki videoon

Thorinilla tavataan

Nuuksiosta keväinen matkamme jatkui Hangon suuntaan. Yhtenä mahdollisena matkakohteena mielessä vilkkui Kasnäsin kylpylä, jossa olemme kerran vuosia - vai olisikohan siitä jo vuosikymmeniä? - sitten lomailleet. Nykyään kylpylän kupeessa on myös Caravan-alue, joka voisi nyt soveltua omiin tarpeisiimme.

Aluksi kuitenkin hakeuduimme Tammisaareen, jonka jo toissa kesänä havaitsin mainioksi paikaksi viettää aikaa. Keskustan tuntumassa olevalta leirintäalueelta löytyy sekä puistomaisia että avoimempia paikkoja, joista omansa voi saapumisjärjestyksessä valita.

Kesällä alue täyttyy nopeasti, mutta huhtikuussa ongelmaa ei vielä ole, ja paikalle olikin lisäksemme saapunut vain pari muuta autoa. Rantapaikat viettävät vienosti meren suuntaan, joten ohjastin Reiskan tällä kertaa vähän keskemmällä olevaan ruutuun, ihan varmuuden vuoksi.

En tiedä, onko tällaista tapana kutsua merinäköalaksi, mutta kyllähän se merta teknisesti ottaen on.

Retkeilyreittejä tai luontopolkuja Tammisaaren ympäristössä on niukanlaisesti. Västerbyn alue kiinnosti ehkä eniten, mutta kun autoa siirtämättä pääsisimme Ramsholmenin - Högholmenin luonnonsuojelualueelle, siitä muodostui kätevästi seuraavan päivän ohjelma.

Edellisellä vierailulla juoksentelin suojelualueen vehreitä polkuja pitkin, mutta en käynyt Högholmenin kärjessä, jonne suuntasimme nyt. Vaikka metsä ei vielä ollut kukkeimmillaan, aurinko sitäkin paremmin ylsi sen keskellä meneville kävelyreiteille.

Syksyllä paikka lienee poikkeuksellisen hieno lehtipuiden suuren määrän vuoksi. Täällä olisikin kiva poiketa uudestaan, jos ajomatka Kuopiosta olisi maltillisempi. Huhtikuussa kasvit versoivat jo hieman, mutta auringonpaisteesta huolimatta mereltä puhaltanut kylmä tuuli yllätti maakravun, itseni ainakin.

Mitä vesilintuihin tulee, silmiinpistävintä oli merimetsojen suuri määrä. Kalastajat eivät taida lajia arvostaa, mutta omaan silmääni lintu näytti vieraalta, vaikka kai niitä nykyään esiintyy Lappia myöten, toki sisämaassa vähemmän.

Rannikon koleus työnsi meitä hiljakseen kohti Tammisaaren keskustaa. Tammisaaren kaupunkiahan ei ole ollut olemassa enää 15 vuoteen, sillä kuntaliitosten myötä kyse on Raaseporin kaupungista, jonka yksi taajama Tammisaari on.

Kaupunkihistoria ei muuten ole vahvuuksiani. Olin pitkään siinä uskossa, että Kustaa Vaasa perusti Vaasan kaupungin ja Thorin Tammikilpi Tammisaaren, mutta nähtävästi kumpikaan olettamus ei pidä paikkaansa.

Keskustaajaman kupeessa oleva Tammisaaren vanha kaupunki pienine katuineen on joka tapauksessa viehättävä.

Itse tykkäsin myös paikan tunnelmasta. Vaikka Tammisaari on alkujaan erittäin ruotsinkielinen kaupunki, suomen kielelläkin kyllä palvellaan, mikä ei näillä rannikkoseuduilla aina ole itsestään selvää. Ja niin pieni maa kuin Suomi onkin, Savosta saapuva tuntee Tammisaaressa olevansa kuin ulkomailla.

Selkeän jatkosuunnitelman puuttuessa päätimme jäädä Tammisaareen toiseksikin yöksi. Ekenäs Caravan ei vielä huhtikuussa käy täydellä teholla, mutta vierailijoiden vähäinen määrä toisaalta yksinkertaistaa paikalle saapuneiden arkea. Rantakausikin odotti vielä avautumistaan, vaikka rannalle olikin jo ilmestynyt paikallisia asukkaita, uimaan. Itse tyydyin vain huutelemaan ohjeita rannalta.

Yhdeksi potentiaaliseksi käyntikohteeksi oli tässä vaiheessa nousut Teijon kansallispuisto. Kasnäsin tavoin sielläkin on joskus poikettu, mutta ihan vain portilla kääntymässä. Pitäisiköhän sittenkin seuraavaksi hivuttautua Salon suuntaan?

Runomittari: Piekana

Linkki videoon

Joko kohta taas on kevät?

Tässä vielä keväisen Nuuksio-päivämme tunnelmia. Harmikseni en onnistunut videoimaan hiisien touhuiluja, mutta ovathan linnutkin ihan hauskoja.

Linkki videoon

Saamea, ruotsia ja latinaa

Aurinkoinen aamu Vihdissä karkotti Nuuksio-aiheiset epäilyksemme, jos sellaisia vielä oli. Vaikutti siltä, että seuraavaksi meitä kutsuu Suomen eteläisin (mantereella sijaitseva) kansallispuisto.

Nuuksio-nimellä on kuulemma saamelainen alkuperä. Yhteys on yllättävä, mutta ei sittenkään poikkeuksellinen, koska samanlaisia tapauksia on Suomessa paljon, Etelä-Suomessakin. Myös Espoo ja Lohja lienevät samaa perua.

Paikan ruotsinkielinen nimi Noux sen sijaan kuulostaa omaan korvaani ihan latinalta. Tosin niin tekevät nykyään kaikki muutkin ruotsin kielen sanat, koska niitä tarvitsee Itä-Suomessa perin harvoin. Joskus sentään hurvittelen lukemalla tuoteselosteiden ruotsinkielisiä versioita.

Vilkaisu karttaan paljasti, että Nuuksio on paikkana isompi kuin muistinkaan. Pinta-alansa puolesta se itse asiassa edustaa kansallispuistojen mediaania, ja moni minulle tutumpi kohde - kuten vaikkapa Hiidenportti tai Koli - on sitä pienempi. Koko puistoa ei kuitenkaan ollut tarkoitus käydä läpi; lähinnä tavoitteena oli löytää joku riittävän rauhallinen kolkka, jossa voisi viettää muutaman tunnin.

Vaikka emme muuten juurikaan suunnittele näitä reissujamme, polulle lähdettäessä tiedetään yleensä hyvin tarkkaan, millainen reitti on tarkoitus kulkea. Eniten päänvaivaa tuottikin pysäköintipaikan valinta. Henkilöautollakin olisi tympeää pujotella umpeenpysäköityjä pikkuteitä pitkin, enkä varsinaisesti halunnut kokea samaa Reiskan kanssa.

Päätin tiedustella Terskalta, mikä mahtaisi olla ruuhkattomin lähtöpaikka Nuuksioon suuntautuvalle retkelle.

Vihdin ja erityisesti Kurjolammen suunnalla olevia vaihtoehtoja olin silmäillyt itsekin, sillä Vihtiparkista lähdettyämme olimme jo valmiiksi samalla puolella puistoa. Kurjolammentien uusi pysäköintialue kuulosti ja näytti ilmakuvissa hyvältä, joten valitsimme sen.

Alue oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan ehkä puolillaan, joten sekaan mahtui vielä hyvin. Olin totta puhuen odottanut pahempaa. Lähdimme tallustamaan kohti Iso-Holmaa ja Vähä-Holmaa, joita olimme kaavailleet lyhyehkön tutkimusretkemme pääntöpisteiksi. 

Yksi Nuuksion hyvistä puolista selvästi on se, että merkittyjen reittien ohella alueella risteilee paljon muitakin polkuja, joita pitkin on helppo suunnistaa. Valitsemallamme reitillä oli aluksi vähän väkeä, mutta viimeistään Holmien ympärillä ihmisiä meni ja tuli joka suunnasta. Normaalisti tämä olisi saattanut vähän häiritä, mutta kun asiaa osattiin odottaa, se ei oikeastaan kiusannut.

Maastoon ja maisemiin liittyvät odotusarvomme olivat maltillisia, mutta tältä osin Nuuksion länsikolkka yllätti meidät positivisesti. Kallioiset lammet ovat hienoja, ja metsäkin monin paikoin oikein kaunista. Kallioisuus lieneekin yksi syy sille, että Nuuksion kansallispuisto ylipäänsä on olemassa. 

Pohjois-Savosta asti pääkaupunkiseutua ei ehkä kannata retkeilymielessä tavoitella, mutta kun samoille kulmille kuitenkin joskus päädytään, Nuuksioon voisi kyllä tulla uudestaankin. Kurjolammentieltä näyttäisi hyvin pääsevän myös Siikajärven suuntaan, ja Salmijärveltäkin voisi olla helppo lähteä liikkeelle, vaikkapa SFC Etelälahtea tukikohtana pitäen.

Tuulinen sää vei mennessään aikeeni lennättää kopteria, mutta aurinkoisena päivänä kuvattavaa löytyy myös vedenpinnan tasosta. Lammilla touhuavia lintuja on talven jälkeen hauska seurata; tosin tällä kertaa tarjolla oli lähinnä tavallisia sorsia ja hanhia.

Lintuja mielenkiintoisempi kohde olikin metsän siimeksessä kohtaamamme hiisi. Vaikka Uusimaa on vauraampaa aluetta kuin itäinen Suomi, Pohjois-Karjalan ja Kainuun metsissä asuvat hiidet ovat kyllä eteläsuomalaisia lajitovereitaan pulskempia. Otuksen heiveröinen olemus paljasti, ettei taakse jäänyt talvi ollut ravinnonhakumielessä helppo.

Eikö hiisille kannattaisi täällä järjestää talviruokintapaikkoja? Kuka tekisi asiassa aloitteen? Tässä olisi jollekin eteenpäin pyrkivälle paikallispoliitikolle helppoja irtopisteitä tarjolla.

Täyskäännös

Vuonna 2025 kevät tuntui olevan etuajassa, ainakin aluksi. Pimeän talven edellä on vähän epämieluisaa muistella valoisia kevätpäiviä, mutta näinhän se homma täällä Pohjolassa menee.

Talvilomamme ajoittui perinteiseen tapaan pääsiäisen tienoille, ja mielessä orasti ajatus, että voisimme pitkästä aikaa ajella pohjoiseen hiihtämään, kenties Raattamaan ja Kyrön lomakylään. Lopulta kuitenkin muut tekijät ratkaisivat matkan suunnan, sillä lapsenlapsemme nimiäiset osuivat samaan ajankohtaan, ja niinpä lähdimme perjantaina töiden jälkeen ajamaan Lapin sijaan kohti pääkaupunkiseutua.

Sään puolesta suunta ainakin oli hyvä, sillä Etelä-Suomeen oli pääsiäisviikon myötä luvassa aurinkoa ja liki kesäisiä lämpötiloja. Talven jälkeen sellainen kelpaisi, ja ehkä samalla voisimme tutustua eteläsuomalaisiin retkikohteisiin.

Juhlatilaisuus oli vasta lauantaina, joten meidän täytyisi matkalla yöpyä jossain. Päätimme tavoitella Savitaipaleelta löytyvää Olkkolanhovia, joka oli ennestään hyväksi havaittu paikka.

Koska tarkoituksemme oli nyt muutenkin suosia leirintäalueita, hankin matkan tueksi karavaanareiden jäsenkortin. Mobiilikortin sai nopeasti netistä, mikä oli reissun pikainen luonne huomioiden hyvä juttu, ja olisihan kortille käyttöä myöhemminkin.

Olkkolanhovin caravan-alueelle ei illan aikana saapunut muita matkaajia. Ehkä talvinen keli vielä rajoitti muiden intoa, sillä illalla pakkanen kiristyi jonkin verran. Onneksi Reiskan alla oli yhä talvirenkaat, vaikka matkan myöhemmässä vaiheessa se saattaisikin olla liioittelua.

Aamulla jatkoimme pienessä lumipyryssä kohti pääkaupunkiseutua. En kahdessa vuodessakaan ole päässyt sinuiksi Zenec Z-E3766 -medialaitteen navigaattorin kanssa, ja tälläkin kertaa mieluummin opettelin reitin ulkoa Google Mapsia käyttäen. Mahtaakohan Doro valmistaa navigaattoreita?

Valitettavasti Järvenpää-talolle opettelemani reitti oli väärä, sillä pienen hämmennyksen jälkeen kävi ilmi, että oikeasti juhlapaikkana toimikin Seppälän talo. Onneksi olimme etuajassa, ja virheestä huolimatta ehdimme perille ajoissa.

Lauantai-päivä toi säätilaan kaivatun muutoksen, ja iltapäivällä lämmintä oli jo yli +10 astetta. Myös karavaanarijärjestön tuore jäsenkortti taisi kuumottaa kännykässä, sillä jo seuraavaksi yöksi päädyimme SFC Vihtiparkiin.

Läpi vuoden avoinna oleva paikka toimii talvisin itsepalveluperiaatteella, mutta viikonlopun ansiosta paikalla oli nyt alueen emäntä, joka näytti meille ruudun kausipaikkalaisten takaa. Mukava ja rauhallinen alue yöpyä, vaikka porukkaa jonkun verran olikin.

Olisi ehkä pitänyt ymmärtää hankkia karavaanarikortti jo aiemmin. Kortista on eniten hyötyä SFC-alueilla, mutta yleensä sillä saa pienen alennuksen myös muilla leirintäalueilla. Kortin vuosimaksu koostuu SFC-kattojärjestön ja vapaasti valittavan alajärjestön maksuista. Meillä ei juurikaan ole tarvetta paikallisille palveluille, joten itse liityimme melko yleisen SF-Caravan Matkailuautoilijat ry:n jäseniksi.

Varsinainen loman tunne alkoi puskea pintaan vasta nyt. Seuraavana päivänä voisimme poiketa vaikkapa Nuuksiossa, joka on jäänyt itselleni kovin vieraaksi.

Mutta onko Nuuksioon syytä hakeutua juuri nyt? Huhtikuisena sunnuntaina väkeä saattaisi olla liikkeellä mielin määrin. Ja mistä suunnasta Nuuksiota kannattaisi lähestyä?

Osmo

Toissa kesänä kävi ilmi, että itärajan läheisyydessä (ADIZ-alueella) tapahtuvaan dronen lennättämiseen liittyvät säännöt ovat muuttuneet. Tai oikeastaan säännöt muuttuivat jo aiemmin, mutta itselleni asia valkeni vasta tuolloin.

Ongelmaa kiertääkseni tulin hätäpäissäni hankkineeksi DJI Osmo Mobile 6 -gimbaalin, jolla toivoin saavani retkivideoihin vaihtelua silloin, kun kopteria ei voi lennättää.

Olen yleensä kuvannut osan retkivideoistani Asus Zenfone 9 -puhelimella. Asuksen kuvanvakautus toimii varsin hyvin, mutta liikkeessä ollessa sillä ei sentään voi kuvata. Osmolla niin voisi tehdä, ehkä.

Koska Zenfone 9 ei (ainakaan virallisesti) ole yhteensopiva Osmon käyttämän DJI Mimo -ohjelmiston kanssa, ostin gimbaalin kaveriksi outlet-myynnistä löytämäni iPhone 11 -luurin, joka oli edullisin Osmon tukemista laitteista. Laite ei ole enää ihan uusinta tekniikkaa, mutta ottaa kuitenkin 4K-kuvaa, mikä riittää minulle. Nettitietojen mukaan vaikutti myös siltä, että Mimo toimii paremmin iPhonen kuin Android-puhelinten kanssa.

Osmon ja iPhonen kombinaatio on aavistuksen painava, ja miltei samalla hinnalla olisi saanut myös pienemmän ja kevyemmän DJI Osmo Pocket 3 -gimbaalin. Toisaalta ulosvedettävässä, pitkässä kameravarressa on omat etunsa, ja puhelinta voi tarvittaessa käyttää erikseenkin, vaikkapa kopterin kanssa (ja ehkä sillä voi soittaa puheluitakin).

Osmosta ja sitä ohjaavasta Mimo-sovelluksesta löytyy paljon tietoa, joten en tässä kertaa kaikkia sen ominaisuuksia. Keskeisintä on, että gimbaali auttaa pitämään kameran vakaana etenkin silloin, kun kuvaaja itse on liikkeessä.

Mimo-sovelluksessa on useita erilaisiin tilanteisiin soveltuvia kuvaustiloja. Normaalisti gimbaalin päässä oleva kamera seuraa varren liikkeitä, mutta tarvittaessa esimerkiksi pystysuuntaisen kallistuksen voi lukita, jolloin gimbaali pitää kameran horisonttiin nähden suorassa.

Gimbaalissa olevilla painikkeilla on myös mahdollista ohjata kännykän kameratoimintoja:

• Etu- ja takakameran valinta
• Kuvaustilan (yksittäiskuva / video) valinta
• Vaaka- tai pystykuvauksen valinta
• Zoomaus ja manuaalinen tarkennus

Erityisen kätevä on koptereistakin tuttu ActiveTrack-ominaisuus, jonka avulla kameran voi lukita haluttuun kohteeseen, minkä jälkeen kamera seuraa kohdetta gimbaalin liikeratojen puitteissa.

Toimintoja on kaikkiaan aika paljon, mutta ne on jokseenkin ymmärrettävästi ripoteltu laitteen lukuisiin painikkeisiin. Kuvan ottava tai tallennuksen käynnistävä punainen record-painike on silti jotenkin väärässä paikassa. Mielestäni sen pitäisi olla lähempänä peukaloa, jolla sitä yleensä tavoitellaan.

Osa painikkeista - myös kameraa manuaalisesti kääntävän joystickin liikkeet - on ohjelmoitavissa tai ainakin säädettävissä, mutta ei kaikki. Esimerkiksi record-painikkeen alla olevan switch-painikkeen toiminnot ovat kiinteitä:

• Yksi painallus valitsee etu- tai takakameran
• Kaksi painallusta valitsee vaaka- tai pystykuvauksen
• Kolme painallusta valitsee still-kuvauksen tai videokuvauksen

Omassa käytössäni järjestys saisi olla päinvastainen, koska kuvaan pääasiassa takakameralla vaakaformaattia käyttäen, mutta vaihtelen usein still- ja videokuvauksen välillä. Harmillisesti järjestystä ei pysty muuttamaan.

Olen sittemmin löytänyt helpon tavan kiertää koptereihin liittyviä ADIZ-rajoituksia, joten Osmo ei ole ollut mukana kovin monilla retkillä. Jo Kieverrysjärviä kiertäessämme kuitenkin opin, ettei gimbaalin kanssa voi kuvata ihan niin huolettomasti kuin olin kuvitellut.

Kuten ilman gimbaaliakin, kuvaamiseen täytyy yhä keskittyä, ja lopputulokselle on eduksi, jos kuvatessa liikkuu ninjamaisesti hiipien. Keppi kädessä hiipiminen kuitenkin näyttää hölmöltä, eikä ninjatyyli varsinaisesti auta asiaa. Mutta ehkä tämä lopulta kuitenkin pukee minua.

Viimeistä viedään

Mikäli olen yhtään perillä siitä, mitä blogissani tapahtuu, väitän tämän olevan vuoden 2024 viimeinen varsinainen retkivideo. Seuraavaksi hypätään jo vuoden 2025 puolelle!

Linkki videoon

Kynnyskysymyksiä

Vaikka Sahanlahti Resort ei ollut suunniteltu yöpaikka, ainakin siellä pääsi suihkuun, ja aamulla alue oli syksyisen kauniskin. Lämmityssähköä ei ollut tarjolla, mutta ei sitä tarjoiltu edellisenä keväänäkään, joten asia ei tullut yllätyksenä. Pelkästä valosähköstä seitsemän euroa on vähän suolainen hinta, mutta saahan sillä sentään vettä keitettyä.

Saunaan en tälläkään kertaa huomannut mennä, vaikka sellainen olisi kai ollut lämpimänä. Tajusin tämän vasta hakeuduttuani huoltorakennuksen suihkutilaan, joka on aavistuksen kälyinen. No, ehkä muistan asian seuraavalla kerralla.

Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti meidän oli tarkoitus jatkaa Puumalasta Ruokolahden ja Parikkalan kautta kohti Savonlinnaa. Emme kuitenkaan onnistuneet löytämään siltä suunnalta mielekästä retkikohdetta.

Ruokolahden ja Parikkalan välillä menee kyllä pitkähkö Rajojen reitti, mutta kartalta oli vaikea paikallistaa kohtaa, josta reitille kannattaisi hypätä. Oronmylly kenties?

Lisäksi kyseinen reitti näytti monessa kohtaa etenevän teitä pitkin. Syrjäisiä metsäautoteitä on parhaimmillaan kiva lompsia, mutta yleisesti ottaen tiellä kävely on vähän tylsää.

Kun asia alkoi vaikuttaa monimutkaiselta, päätimme lopulta kääntyä takaisin Mikkelin suuntaan ja hakeutua Säynätin retkeilypolulle, jota jo edellisenä päivänä kartalla silmäilimme. Paikka on aika lähellä Mikkelin taajamaa, mutta itse reitti vaikutti sopivan metsäiseltä.

Säynätin polun alkupäässä on tilava parkkipaikka ja kota kuivakäymälöineen. Ja ehkä kelpo uimapaikkakin, vaikka asia jäi tällä erää testaamatta.

Kauttaaltaan luonnonsuojelualueen suojissa kiertävä polku etenee aluksi Ylä-Säynätjärven rantoja pitkin, ja nousee sitten järveä reunustaville kukkuloille.

Rantaosuus ei ole poikkeuksellisen näyttävä, mutta järven eteläpuolen sammaleisessa metsässä on hienoa!

Reitti on paikoin yllättävän työläs, sillä hukkanousuja ja -laskuja on paljon. Syksyn viileydessä se ei haitannut, mutta voi hyttysaikana vähän ärsyttää.

Polun varrelle on merkitty yksi laavu, jota mekin päätimme evästelymielessä tavoitella. Täytyy kuitenkin todeta, että hyvinkin herkullisen metsäosuuden jälkeen laavumiljöö tuotti pienen pettymyksen. Suojaisa paikkahan se oli, mutta auringon suhteen vähän liiankin suojaisa.

Nähtävästi moni muukin oli kokenut samoin, sillä läheisten kallioiden päälle nousi pieniä polkuja, joista yhtä itsekin seurasimme. Rinteestä löytyikin pieni semiaurinkoinen kolkka, jossa eväitä oli mukava nauttia. Joskus on puolessa välissä lokakuuta ollut kurjempaakin.

Tällaiset loppusyksyn reissut ovat nykyään kovin erilaisia kuin ennen. Aiemmin muutaman päivän matkoilla yövyttiin usein hotelleissa, mikä ei käytännössä eronnut kotioloista mitenkään. Vaikka retkeilyautossakin riittää lämpöä, vuodenaikojen välinen kontrasti tuntuu nyt entistä jyrkemmältä, kun ulkona tulee oltua enemmän.

Toisaalta talvi joka tapauksessa katkaisee kiivaimman retkeilykauden, koska lämmitettävä pakettiautokaan ei täysin poista talven mukanaan tuomia ongelmia. Pieni retkeilyauto on kätevä kesällä, mutta sen rajoitukset tulevat pian vastaan, jos kyytiin täytyy mahduttaa suksia, lumikenkiä ja märkiä varusteita. Tässä iässä mukavuuskynnyskin on vähän eri korkeudella kuin nuorempana.

Dark Ages

Syksy etenee ja illat pimenevät. Kesän jälkeen se hiukan painaa mieltä, eikö totta? Mutta ei hätää, tämä video keventää tunnelmaa!

Linkki videoon

Lehdistöstä

Keltaiset lehdet ovat kauniita, mutta vihreitäkin on kohta taas ikävä.

Linkki videoon

Lisää sydämiä

Keronvuoren kupeessa oli rauhaisaa yöpyä. Jossain vaiheessa kauempaa tosin kuului outoa mölinää, mikä toi mieleen Tripodien aika -sarjan ja siinä esiintyneet kolmijalat. Nähtävästi äänet kuitenkin olivat peräisin läheiseltä karjatilalta, tai ainakaan emme havainneet ympärillämme yhtään tripodia.

Aamulla lähdimme verkkaisesti ajelehtimaan kohti Mikkeliä, jonka itäpuolelta olin kaivanut esiin pari kiinnostavaa reittiä:

• Säynätin retkeilypolku
• Sydänmaan retkeilyreitti

Molemmat olivat 5 - 6 kilometrin mittaisia ja helposti saavutettavissa. Päädyimme kokeilemaan Sydänmaan polkua, josta kenties voisimme toiseksi yöksi jatkaa PistoCamp-leirintäalueelle.

Mikkelin kaupungin tuottamasta kartasta näkyy, että reitille pääsee kahdesta suunnasta. Lähtöpaikoista suositumpi lienee alueen pohjoispuolella oleva P-alue, jota itsekin tavoittelimme. Paikalla oli vähän pahaenteinen nimi (Itikkasuntti), mutta tähän aikaan vuodesta asialla ei ollut merkitystä.

Sydänmaan polun merkittävin nähtävyys on Rakokallio. Kuten nimestä on pääteltävissä, kyse on isohkosta kallion halkeamasta, jonka on saanut aikaan - mikäpä muukaan kuin - maanjäristys. Tämähän se on Suomessa ainainen riesa.

Noin metrin levyinen halkeama on enimmillään kymmenen metriä syvä, joten sen pohjalle kurkkiessaan saa olla hieman tarkkana.

Rakokallion ohella myös läheisellä Metsomäellä on tarjolla silmänruokaa näköalan muodossa. Kesällä mäki voi ilta-auringon paistaessa olla miellyttävä paikka; nyt siellä oli hiukan tuulista ja koleaa.

Metsomäen kaakkoispuolella on toinen reitin varrella olevista pysäköintipaikoista. Kartasta arvioiden Itikkasuntti kuitenkin näyttää helpommin saavutettavalta.

Sydänmaan maasto on kaikkiaan hyvin kivistä. Rajamäen vieressä on isoja kallioita, jotka nostivat pintaan omat muistoni vuosien takaiselta Stora Sjöfalletin vaellukselta. Nykyään minusta on aina hieman epämieluisaa kävellä korkeiden jyrkänteiden alla.

Reitin varrella on yksi laavu, joka sijaitsee Mäkilammen rannassa. Tai oikeastaan ihan rannassa on vain nuotiopaikka...

... ja itse laavu on ylempänä rinteessä. Eikä se ihan pieni laavu olekaan; leveyssuunnassa ainakin on tilaa.

Myös nuotiopaikan vieressä on aiemmin ollut joku rakennelma, ehkä laavun vanha versio. Miten vain, lokakuun aurinko jaksoi vielä mukavasti lämmittää nuotiopaikan ympäristöä.

Autolle palattuamme jatkoimme suunnitellusti kohti Puumalaa ja PistoCampia, joka nettisivujen perusteella näytti olevan avoinna ympäri vuoden ("Vastaanotto avoinna joka päivä klo 9–21"). Koska leirintäalue oli meille uusi, halusimme kuitenkin ensin ajaa paikan päälle varmistuaksemme siitä, että kaikki on odotusten mukaista.

Perille päästyämme totesimme alueen olevan kovin hiljainen, vaikka kävihän siinä pari muutakin autoa pyörähtämässä.

Respan ovessa olevan lapun rohkaisemina varasimme silti Reiskalle sähköpaikan, koska alue muuten vaikutti mukavalta.

Pian kuitenkin huomasimme, että huoltorakennuksen kaikki ovet olivat lukossa. Mistä avaimen mahtaisi saada? Tämä ei käynyt ilmi varausvahvistuksesta, joten päätin soittaa lapussa olleeseen puhelinnumeroon.

Puhelimeen vastannut nainen kertoi, että leirintäalue on kuluneelta vuodelta suljettu, eikä huoltorakennuskaan enää ollut käytettävissä. Tolpasta kyllä saisi sähköä, ja siltä osin olisimme voineet alueelle jäädäkin, mutta jo maksamamme 36 euron hinta oli pelkästä sähköpaikasta kovin korkea.

Meillä ei ollut autossa vettä tankattuna, joten huoltorakennuksen suihkutilat olisivat edellisen yön puskaparkkailun jälkeen kiinnostaneet. Koska tämä ei ollut mahdollista, päätimme hakeutua toisaalle, jolloin onneksi saimme jo suorittamamme varausmaksun takaisin. Täytynee joskus toiste yrittää uudelleen.

Mutta minne sitten ajaisimme yöksi? Olimme seuraavana päivänä ajatelleet jatkavamme PistoCampilta Tanhuvaaran urheiluopistolle, pitäisikö meidän jo nyt ajaa sinne?

Matka ei olisi ollut aivan kohtuuton, mutta päätimme sittenkin jäädä Sahanlahti Resortin Camping-alueelle, jossa edellisenä keväänäkin vierailimme. Pienine puutteineenkin se vaikutti paremmalta vaihtoehdolta kuin ajaa pimenevässä illassa kohti Savonlinnaa. Vanha tuttu paikkammekin oli yhä vapaana.